Politiikan setämiehet. Tyhjänpäiväismedian toimittajat. Vallanhimoiset puoluetoverit. Kyllä räksytystä riittää ja tyhmän jankutus sen kun jatkuu. Kaikin tavoin koetetaan nyt kaivaa maata niiden alta, jotka vastuuta maan asioista kantavat. Kovin nopeasti näyttää oppositiolta unohtuneen oma osuus asioiden tämänhetkiselle tolalle saattamisessa.

Politiikka on paskanhuuruista peliä, muuhun tulokseen ei voi tulla asioita seuraava. Perusteiden asiallisuus ja kritiikin kohtuullisuus unohtuvat tuon tuostakin. Rakkikoirat nyhtävät lahkeesta ja hameenhelmasta vastuunkantajia siihen malliin, että asiallinen työskentely jo kärsii. Vaikka selität räyskimisen perusteettomaksi uudestaan ja taas, ei mene perille, ei millään.

Kansalainen ihmettelee voiko oppositiopuolue pitää päätavoitteenaan hallituksen kaatamista tällaisena aikana, kun maa on uudestaan viruskatastrofin partaalla. Ja millä perusteella: kuka sanoi jotain keväällä, mitä sanoi, mitä tarkoitti. Voi herrantähen! Aikuistukaa jo!

yleisharmaata, kosteaa. päivät pitkää hämärää, yöt kylmeneviä, aamut viileitä. silloin tällöin pilvien lautta rakoilee, aurinko hymyää hetken hilpeästi, puiden ja pensaiden värit leiskahtavat.

ihminen toteuttaa lokakuista valjua elämäänsä taudin pelko hartioillaan. välttelee kohtaamisia, piiloutuu suojusten taa, pitää välimatkaa. katsoo sivusta, miten muut menevät menojaan.

ihmisellä on usein ikävä, mitä muutakaan. se on tunteista väkevin. siitä tietää, että on kumminkin elossa. kun lapsi tulee käymään ikävä haihtuu, päästää ilon sisään. ja ilo tanssii sydämen huoneissa vielä kauan, kun lapsi on jo mennyt.

Jokapyhäisten jumalanpalvelusten esiin kaivaminen Suomen Siionista tv-ruudulle on meillä itsestään delegoitunut Toiselle, joka ent. ammattinsa ansiosta hallitsee netin käytön. Tänään isolle tv- ruudulle arpoutui Laitilan seurakunnan messu Pyhän Mikaelin kirkosta. Kirkko on keskiaikaisella tavalla kaunis, jykevyydellään vaikuttava. Koska Laitilan kahdeksan ja puolen tuhannen asukkaan kaupunki on Varsinais-Suomea, koronatartuntojen ehkäisy on seurakunnan tilaisuuksissa otettu ilmeisen tosissaan. Kirkkoherralla oli peräti suojavisiiri kasvoillaan. Ehtoollisaineet jaettiin valmiiksi alttarikaiteelta noudettaviksi. Messukaavaa oli karsittu, mm. vuorotervehdykset oli jätetty pois. Virsiä kerrottiin laulettavan tavallista vähemmän. (Satunnainen katsoja ei kyllä sitä vähennystä huomannut.)

Rakkauden kaksoiskäsky on sunnuntain teema. ”Rakasta Herraa Jumalaasi yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseäsi”. Saarna jäi pyörimään tekstin (Mark. 12:28-34) osaan, jossa Jeesus sanoi aikansa lainoppineen kysymyksiä kuultuaan: ”Sinä et ole kaukana Jumalan valtakunnasta.” Tähän saarnaaja vetäisi avuksi körttilegendan seppä Högmanin ja Paavo Ruotsalaisen kohtaamisesta. ”Yksi sinulta puuttuu ja sen mukana kaikki, Kristuksen sisäinen tunteminen.” Saarnaaja painotti lähimmäisenrakkautta, nimenomaan kaikkien ihmisten rakastamista. Tärkeäksi nousi näkökulma, olla lähellä ei ole sama kuin olla sisällä, olla pelastettu. Puhe ei kuitenkaan johdatellut kuulijaa pelastukseen, vaan jäi vaatimustasolle, umpisolmuun.

Olen käynyt joskus nuoruuteni matkoilla (1970-luvulla) Laitilassakin, rukoilevaisseuroissa, tarkoituksella tutustua rukoilevaisuuden perintöön. Vanhakantainen julistus ja seurat päättävä polvirukous oli omalla tavallaan vaikuttava, mutta myös vieraannuttava kokemus. Tuolloin väliajalla käytyjä keskusteluja tavallisten mummojen kanssa sen sijaan muistelen lämmöllä.

Matalia valokiiloja, pitkiä pehmeitä varjoja. Lehtiä maassa paksuin karhein. Vanha koivunkanto on puhjennut kukkimaan lahosieniä, jotka juhlivat kuin eivät epidemiasta turvaväleineen olisi kuulleetkaan. Pelargonia availee kesäheleitä kukkiaan ties monettako kertaa. Ja syysleimu, se leimuaa aina vain. On lokakuu.

Meillä oli pihassa pieni metsä. Jo kauan sitten siitä katosi vanha koivu, sitten saha puri pihlajan. Mänty ja vaahtera kasvoivat kauan liian liki toisiaan. Yhtenä keväänä valittiin mänty pois. Kataja kuihtui ikävään, kun jäi yksin edustamaan havupuita. Viime keväänä veivät vaahteran väkisin. Syreenejäkin on typistetty niin, että puolet on enää jäljellä, vähän violetteja, vähän valkeita.

Yksi puu pitää pihassa saada olla. Nyt on tammi pihan kuninkaana. Huomauttelivat jo tammen oksastakin, kurottui liian pitkälle katon ylle. Selvähän se, että siitä tipahteli roskaa ja lehtiä katolle, tukki räystäskourut ja -putken. Toinen otti sahan ja tikkaat, oksa sai lähtöpassit. Mutta puu on yhä ylväs. Ja niin kauan se on tässä pihassa kuin mekin. Jotain rajaa.

Tänään kirkossa vietetään Mikkelinpäivää, jolla ei ole samannimisen kaupungin kanssa tekemistä muuten kuin että senkin kirkoissa tätä päivää vietetään lasten ja enkeleiden merkeissä. Raamatussa mainituista arkkienkeleistä Mikaelia pidetään vanhastaan erityisesti lasten suojelijana. Kotiseurakunnassamme Mikkelinpäivä on usein ollut myös vanhusten kirkkopyhä, koska se aloittaa vanhuksille omistetun viikon. Tästä nimenomaisesta syystä kaupunginjohtaja toi henkilökohtaisesti tervehdyksensä Mikkelinpäivän messun alkuun kirkossamme tänään.

Me sukeltauduimme nojatuolikirkossamme randomilla Savon sydämeen, Kristuksen tulemisen kirkkoon  Siilijärvellä kokoontuneen seurakunnan mukaan. Kirkko on paikallisen Peko Väänäsen suunnittelema, valmistui v. 1923. Kirkon koristelu seinä- ja lasimaalauksineen on taiteilija Bruno Tuukkasen käsialaa. Alttaritaulun Kristus ristillä maalasivat taiteilijat Sulo Honkanen ja Santeri Salokivi v. 1934. Kuorikalusteita ja kirkkotekstiilejä uusittiin v. 2015. Kirkko on tyyliltään ulkoa ja sisältä vaikuttavasti suomalainen. Jumalanpalveluksen toimittivat seurakunnan miespapit, kirkkoherra ja kappalainen sekä kanttori.

Kirkkoherra puhui saarnassaan enkeleistä ja lapsista, raamatun tekstien pohjalta. Saarna oli perinteisintä kirkoissa kuulemaani pitkään aikaan. Teksti olisi antanut eväitä nykyaikaankin tuomiseen, nyt jäätiin raamatun maisemaan ja perinteisen kirkollisen kuplan sisälle.

Palveluksen jälkeen tutkin Siilinjärven seurakunnan sivuja ja herkistyin musiikkityön toimittamasta äitienpäiväkonsertista, jossa lapset lauloivat ihanan puhtaasti ja kirkkain äänin. Eihän näitä lapsuuteni lauluja täällä pääkaupungin kyljessä enää missään kuule.    

Saihan tuo ovela viruspeijakas kiinni mahtavankin huseeraajan kesken vaalikiireiden ja palautti hänet tavallisten kuolevaisten joukkoon. Nyt ei puutu kuin se, että vastapelurikin olisi altistunut tartunnalle saman tien. Ajattelin jo, että nyt media antaisi trmpn sairastaa ja toipua hissukseen ja samalla saisimme me muutkin olla sen tekemisistä ja sanomisista vähän aikaa rauhassa. Vaan mitä vielä! Nyt säpistään ja aanaillaan joka puolella, että entä, jos vaalit pitäisi siirtää. Ja onko tässä jotain tahallista takana. Voi että.

Auringonsäteiden raoteltua pilvilauttoja läksin hyvillä mielin värikkääseen ja suotuisaan syyssäähän kävelysauvoineni. Olin jumpannut varovasti aamulla, siten tiedustellen selkä- ja lonkkatilannetta. Piti oleman hyvin ja kivuttomasti asiain laita. Vaan entäs kun lenkkarinnauhat aukesivat ja kumarruin niitä solmimaan, eikö rävähtänyt kipu päälle taas. Kun en ymmärrä niin en. Mikä siellä on koko ajan niin hilkulla, että yksikin vääränlainen liike murtaa tasapainon.

No, lenkki sujui lingertäen, ja sisään päin irvistellen. Monta pysähdystä ja venytystä tarvittiin kilometrin matkalla enkä enempää jaksanut. Ei sattunut yhtään tuttua olemaan liikkeellä, sen sijaan omituinen ajaja kiinnitti huomion. Parhaat päivänsä nähneen auton ratissa istui tummanaamainen kuski, auto näkyi olevan täynnä mainoslehtinippuja. Tämä se tuli vastaan kevytväylää ajaen, hätävilkut päällä. Kun jäin katsomaan pitkään, kuski pysähtyi ja peruutti vauhdikkaasti kolmen kadun risteykseen. (Huh..) Kohta sama auto seikkaili jokaisella sivukadulla ja pysähtyi lopulta kotikadun varteen. Ainuttakaan mainosta ei kuski jakanut, mutta hätävalot paloi koko ajan.

Iltapäivän tv-hupia löytyi Ylen ja BBC:n uutisvälähdyksistä, joissa arvioitiin yöllistä merentakaisen presidenttiaineksen toistensa päälle puhuvaa väittelyä, missä parhaimmillaan oli kolme yhtä aikaa äänessä.

Yksi vaivainen yrittää suorittaa kävelylenkkiään, toinen vajaataitoinen tienata leipäänsä mainosjakeluilla. Yksi ja Toinen kiinnostunut koettaa saada saada tolkkua kotoisen parlamentin kansaa edustavien opportunistien maskeihin uppoavasta mussutuksesta, jota välikysymyskeskusteluksi myös kutsutaan. Pääasia, että kukin yrittää parastaan.

Viime sunnuntaina osuimme katselemaan rippikoulun aloitusmessua Kauhajoen kirkosta. Kirkko on jykevän oloinen ulkoa ja alttaritaulun taide on erikoista, traditionaalisten veistosten ja modernin kaakelipintaisen taustan yhteisvaikutelmana. – Ensin ajattelin, että kas, jossain on vielä mies papin virassa, saammekohan kuulla jykevää körttisaarnaa. Erehdyinpä pahan kerran. Seurakunnan kappalainen oli ylen ystävällisen oloinen henkilö, joka yritti parhaansa mukaan lähestyä kuulijoitaan huomioiden erityisesti rippikoululaiset. Tapa jolla pappi puhui, muistutti paremminkin tiettyjen hengenuudistupiirien tai viidesläisten puheenpartta, siis mahdollisimman kaukana körttiläisyydestä. Rippikoululaiset huomioitiin jutustelemalla alttarilta miksi mitenkin toimittiin. Kappalainen toimitti palveluksen liturgioineen ja saarnoineen yksinään, vain tekstinlukijoiksi ja esirukoukseen oli värvätty isoisia. Loppua kohti jutustelu luisui jo me-passiiviin ja lipsahti papilta kerran moikin. – Kanttorina oli nainen, joka lauloi terävällä aksentilla kaikki virret kuin samasta putkilosta puristettuna, ja hyppeli uruista pianoon ja takaisin ja soittelipa hän surumusiikiksi nokkahuiluakin. – Ehtoollisen asettamisen aikana panimme merkille, että aineita ei siunattu ristinmerkillä ja mietimme, että jos tämä on jokin evankelisen liikkeen tapa, kun Kauhajoella kyseinenkin vanha herätysliike vaikuttaa.
Kyllä tässä keskiuusimaalaisella striimauskirkkojen katselijalla kirkon toimintakulttuurin kuva avartuu joka sunnuntai.

RUNOT

Anna Ahmatova  Olen äänenne  Kootut runot 1904-1966  suom. Anneli Heliö  Kirjokansi 2020

Olen todella vaikuttunut Ahmatovan runoudesta. Hieno on käännöskin. Kootut runot olisi hyvä olla itsellä, en ehtinyt kunnolla paneutua kaikkiin osioihin. Toinen toistaan uljaampia runokuvia, tiheitä ja painavia, kaikkien tunteiden äärimmäisyyttä. Yhteiskunnallisesti vahva tendenssi lienee luonut hänen kulttimaineensa, mutta minua viehättivät eniten sisäisten tunnelmien ja tunteiden intohimoinen vahvuus. 

Pudonneiden lehtien, asfaltilla / ei tarvitse kauan odottaa. / Kanssasi Vivaldin Adagiossa / tapaamme uudestaan. / Jälleen kynttilät muuttuvat himmeän keltaisiksi / ja uneen vajoavat, / viulunjousi ei kysy, miten olet tullut / keskiöiseen talooni. / Äänettömyys vierähtää kuolinvalituksessa / nämä puoli tuntia, / luet minun kädestäni / samat ihmeet. / Ja vaikka sinulle huolesi / on käynyt kohtaloksi, / vie pois se minun kynnykseltäni / jäiseen tyrskyyn.

*

Sirpa Kyyrönen  Nimesi on Marjatta  Otava 2020

Palkitun runoilijan neljäs kokoelma jo, enkä ole tutustunut hänen aiempiinsakaan. No, kannatti nyt tutustua. On kyllä painavaa runoa, elämän syntytarinoita, Maria-myyttiä, lintu naiseuden vertauskuvana, elämän kehtona.

Pehmeästi kuin taistelevat linnut, linnut / tulevat ja helkkyvät, rönsyilevät / köynnökset kuin hybridiolennot, joiden lempeys asuisi jo täällä / vulva vulvaa vasten tulvaa, kukkia / ja kukkua, punastua ja hehkua, hengittää ja / sinusta purkautuu piikki / lankaa, kuparilankaa, hormonikierukkalankaa sinusta purkautuu / lintuhäkkilankaa ja alkusoitinten / kielisolmuja, karhunlankasolmuja / ja höyhenaiheita rystyset muodonpehmeinä / sinä purat ja kuorit, riisuunnut //

*

Kölö  Poesiavihkot  Osuuskunta Poesia 2019

”Kölö on baabelinkielen jäljitysperformanssi, jossa eri maailman kieliä yhdistäen erotetaan keskenään kaikilla mahdollisilla assosiaation keinoilla. Kölö on aina monta. Laulu, joka lainaa nuottinsa muinaisilta kiertokuluilta kuulumatta paikkaan. Tässä yhdessä performanssien jatkumossa yhdistyvät runous, kädentaidot, folklore, rituaaleja, rivi litanioita ja liturgioita. ” – näin mm. esitelty runoteos, josta en siis ymmärtänyt yhtään mitään.

*

ROMAANIT

Maarit Verronen  Kylmien saarten soturi  Tammi 2001

Kirjailija Verronen (s.1965) on filosofian lisensiaatti. Hänet luetaan nykykirjallisuuden omaperäisimpiin ja arvostetuimpiin tekijöihin ja on runsain mitoin palkittu. Kyseinen romaani kertoo sotapalveluksensa jättäneestä miehestä nimeltä Shannon, joka on asettunut eteläisen pallonpuoliskon asumattomalle saarelle, missä hänen lisäkseen on vain muutamia tiedemiehiä ja luonnontutkijanaisia. Mies kiinnostuu saarta ympäröivästä merialueesta, joka paljastuu lukuisien upotettujen laivojen hautausmaaksi. Mysteeri askarruttaa ja mies yrittää selvittää miksi.  – Verronen kirjoittaa henkilöitään vahvasti etäännyttäen, ’Kylmien saarten’ viima tekee tekstistäkin tosi viileän. En sanoisi Verrosen tekstiä koskettavaksi (kustantajan mainospuhe), niin hyvin se kuitenkin on kirjoitettu, että kannattaa lukea.     

*

Jyrki Vainonen  Yön ja päivän tarinoita  -novelleja  Aula & co 2019

Kirjailija Vainonen on Verrosen sukulaissielu siinä, että molemmat lähtevät tarinoissaan erikoisille poluille. Vainosella on tiettyä omaperäisen viistoa huumoria tarinoissaan, varsinkin nämä lyhyet novellit kutittavat lukijan huumorintajua mukavasti.  – Pidin näistä, hassuja ’iltasatuja’ aikuisille.

*

Truman Capote  Kesän taittuessa  suom. Kaijamari Sivill  Tammi 2007

Capote (1924-1984), kirjastaan Aamiainen Tiffanylla parhaiten tunnettu yhdysvaltalainen kirjailija on siinä määrin amerikkalainen ihmisenä sekä kirjailijana, että on jäänyt etäiseksi. New York leimaa ihmisensä jotenkin niin, että aiheuttaa torjuntaa. Tämä kirjailijan jäämistöstä löydetty ja postuumisti julkaistu nuoruuden teos kertoo kyllä syntyperäisestä lahjakkuudesta tarinankertojana, mutta tarinan maailma ei sytyttänyt minua.

*

Antti Holma  Järjestäjä  Otava 2014

1982 syntyneen Antti Holman olemme oppineet tietämään rooleistaan näyttelijänä sekä teatterissa että elokuvassa ja televisio-ohjelmissa. Järjestäjä on hänen esikoisromaaninsa. Tarina kertoo kolmikymppisestä Tarmosta, joka toimii kirjastonhoitajana työyhteisössä, jossa kaikki työtoverit ovat naisia. Koska Tarmolla on vaikeuksia sukupuoli-identiteettinsä kanssa, työpaikka on hänelle kiduttava kooste naistyyppien sekamelskaa, erityisesti esimiesnainen ottaa Tarmoa päähän. Tarmo saa koottua rohkeutensa ja irtisanoutuu, hän saa työpaikan teatterista järjestäjänä, missä työssä hänen aikaansaapa ja neuroottisen tarkka persoonansa pääsee oikeuksiinsa. Kuvaus teatterin tekemisestä ja näyttelijäpersoonallisuuksista on kyllä herkullista luettavaa.  – Huomasin, että Holman julkinen kuva pyrkii määrittämään hänen tekstiään häiritsevällä tavalla. On kehuttava kuvauksen elävyyttä, mutta toisaalta todettava, että jossain määrin epävakaata ja anaalivaiheen sanastoon juuttunutta teksti on. Vaikka ajattelisi, että paisuttelu kuuluu kirjoittajan tyylikeinoihin, teksti tihkuu misogyynisiä elementtejä ja herättää vastenmielisyyttä (nais)lukijassa.

*

Clare Mackintosh  Lopun jälkeen  suom. PäiviPouttu-Delière  Gummerus 2019

Brittikirjailija Mackintosh on kirjoittanut perheensä tragediasta kirjan, jossa kolmevuotias poika sairastaa aivosyöpää, joka leikataan ja hoidetaan sytostaateilla sekä sädehoidolla. Kasvainta ei voitu poistaa kokonaan, joten kyseeseen tulee enää palliatiivinen hoito. Tilanteen hyväksyminen on erityisesti isälle vaikeaa. Koska vanhemmat eivät pääse yksimielisyyteen hoitolinjauksista ajaudutaan oikeuskäsittelyyn. Kirja on kirjoitettu kahden vaihtoehdon kuvauksena, mitä kummassakin tapauksessa vanhempien suhteelle tapahtuu, lapsihan kuolee joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin.  – Kirjallisena ratkaisuna kahta väylää kulkeva tarina ei oikein toimi. Kun pojan kohtalo jo yksistään on raastava, ei vanhempien jääräpäinen pysyminen kannallaan ja sosiaalisen median sotkeminen kuvioihin anna toivoa lukijallekaan. Ei ihme, että kirjailija joutuu kiittämään kaikkia, jotka jaksavat lukea tarinan loppuun. Ikävä kyllä tulee mieleen, että kun tarinasta on kirjoitettu jo neljäs kirja, näyttää siltä, että itkettävällä tarinalla rahastetaan.     

*

Jutut

Irmeli Westermark  Tassunjälkiä  Sinttu-staffin muistelmat  Stresa-kustannus 2019

Koiranomistajien kirjoittamat jutut lemmikeistään ovat sinänsä hauskoja, jos eläimistä tykkää. Muille jutut jäävät köykäisiksi eivätkä anna paljon askarreltavaa ajatuksille.

***

”Minkä hän nykyajalle mahtaa. Vanhan on parasta vain katastella ja ihmetellä ja niellä närästyksensä.” – Konsta P.

’Kyl mie nyt kertakaikkiaa närästysin, jos kehtaisin’, sanoisi Pissismummon Ikimuori, jos hää eläis. Eläessään närästeli hän harva se päivä milloin mistäkin. No, Pissismummoki täälä oli sillä päällä taannoin.  – Että pitää tämmösiä vanhan selata ja kelata ja siitä vielä maksaa, ärisi Mummo aamulehteä lukiessaan. – Kaikenmaailman turhakkeiden touhuja. Oonks mie ollenkaa näitten pillipiiparien kanssa samassa maailmassa?  – No mistäs nyt tuulee ja monellako bofoorilla? kyselee Poikakaveri. Se meinaa vissiin, että pitääkö lähteä viemään roskapussia ja samalla reissulla jäädä muina miehinä puhelemaan ilmoista naapurimiehen kanssa. Nääs se on hyvä keino saada aikaan paussi ärinään.

Ai mikäkö Mummoa kiehuttaa? No, kun ei viime aikoina ole paljon muusta puhuttu, kun ison meren takaisista, ei ylellä eikä aviisissa. Trmp sitä ja Trmp tätä. Vaalit ja vaalit ja vaalit. – Nyt niiltä kuoli yksi kansakunnan kaapinpäällinen vanhuuttaan. Sivistynyt nekrologi olis riittäny, murisee Mummo, – olihan tuo kuiteskin fiksu ihminen amerikkalaiseksi. Vaan kun kuoleman seurauksia aanaillaan ja puntaroidaan sivukaupalla. Että mitä se onneton nyt meni kuolemaan, kun vaalit ja vaalit ja vaalit. Ja ketä kaveriaan se Trmp siihen tilalle työntää kiireenkaupalla.

– Kyllä on saatu Trumpin omatekoisesta viisaudesta vuosien mittaan nauttia. Puolet amerikkalaisista on ihan sen pauloissa! Miten ne kehtaa tuommoista pöljää äänestää ja kattella. Puolet muuta maailmaa nauraa, kuin parhaallekin vitsiniekalle. Toinen puoli äimäilee ja ihmettelee.