Perniö kuuluu Salon seurakuntaan. Suomessa on kaikkiaan kuusi Pyhälle Laurentiukselle omistettua vanhaa luterilaista kirkkoa sekä yksi rauniokirkko ja yksi kappeli. Perniön keskiaikaista kirkkoa on restauroitu viimeksi 1960-luvulla. Alttaritaulu on 1700-luvulta. Jumalanpalveluksen striimaus katkeili useaan otteeseen, josta syystä kirkon sisätilasta sai hyvin kapean kuvan, mm. uruista ei saanut mitään käsitystä, liekö ollut jokin korjausmanööveri meneillään. Maria-kanttorin soittoa ja Niina Karhulahden herkästi ja kauniisti soivaa laulua kuvattiin, mutta tausta oli kummallisen sekava. Seurakunnan sivuilta löytyneessä urkuparven kuvassa urkupillit olivat kyllä kauniissa järjestyksessä. Totisenoloinen aluepappi Johannes (jolla oli kultaiset korvarenkaat) piti lyhimmän koskaan kuulemani saarnan Anteeksiantamuksen sunnuntain teemasta, toivotti lopuksi kaikille hyvää isänpäivää ja kiitti Maria-vaimoaan (joka siis toimi kanttorina) jostain henkilökohtaisesta, joka ilmeisesti liittyi isänpäivään ja anteeksiantamukseen. Koko palvelus oli ohi 35 minuutissa.

Oli oikein kotoisaa seurata naakkapariskuntaa, joka istuskeli tyynesti kirkkomaalla vanhan puun oksalla lähekkäin. Kiitos kuvaajalle, että huomasi linnut ja näytti – kaikille noin viidelle katsojalle.

Nonnih. Marraskuu takoo lämpöennätystä, ei lumenhajuakaan, aurinko paisteleiksen kuin kurillaan. Lehtiä on haravoitu säkkikaupalla, ensin Mummo, sitten myrskyn jälkeen kertaalleen Poikakaveri. Taloyhtiön pihatalkoot kokosi kymmenestä luukusta porukkaa rapsutuksiin ja sen jälkeiseen yhteiseen neuvonpitoon kera makkarain ja glögin. Joku yritti muistutella turvaväleistä siinä, toinen taas, että mehän ollaan naapureita. No, onhan tuo niinkin.

P.Mummo on nyt potenut vaivaisena työn jälkiä pari viikkoa. Eka viikolla sattui terkkarin omalääkärin vastaanottoaika, jota oli jo kertaalleen siirretty kuukaudella. Mummo sielä muun vaivan ohessa rohkeni valittaa taas tätä tuttua: selkää, lonkkaa ja koko iskiashermojalkaa. – Minkäpäs sille, kuvattu on kuluneet selkänikamat ja vaiva toistuu, uusitaanko kolmiolääke? – Niitä on edellisestä rääkistä jääny, pitää vissiin taas ruveta ottamaan yöksi, jotta sais nukuttua.

Että silleen on menny tässä lopuillaan oleva viikko. Ukkivaarivainaan keppi on varalta, että jos jalka meneepi alta. Kapseli illalla, särkylääkemötikkä aamulla. Näillä mennään. Ei pal naurata toinperrää. Poikakaveri on sentäs ottanu vastuun kotitöistä, se on hyvä. Ei harmita nii pal. 

Olemme viime viikkoina katsoneet toistamiseen kaksi jaksoa kerrallaan vuosien takaista tanskalaista menestyssarjaa Borgen, joka on nähtävissä Netflixissä. Tv:lle aikoinaan tehty sarja on poikkeuksellisen hyvää laatua ja roolitukseltaan erityisen onnistunut. Toivonpa todella, että meidän nuoret naispoliitikkomme ovat tämän katsoneet, siitä voi oppia paljon vaativasta sekä raadollisesta politiikan ja median symbioosista, ja julkisuuden pimeistä puolista.

Turhaan ei ole sanottu, että politiikka haluaa näyttäytyä hyviin ja yhteiskunnallisesti rakentaviin päämääriin pyrkimisen jalona näyttämönä. Tavoitteisiinsa se pääsee toisaalta vain poliittisen pelin taitaen, ei koskaan ihan puhtain keinoin eikä ilman kompromisseja. Tästähän sitten seuraa, että moni idealisti väsyy ja turhautuu ennen pitkää pyrkimystensä vesittymiseen. Kuohahteleva idealistijoukko ei jaksa ponnistella ja nähdä vaivaa, siihen tarvitaan puolueita agendaansa sitoutuneine jäsenineen. Heidän joukostaan sitten valikoituvat ne, joissa on sitkeyttä ja paineet kestävää johtaja-ainesta.   

Tunnustan, että olen ehtinyt ikävöidä, eniten ehtoollista, mutta myös oman seurakunnan joukossa veisuuta ja läsnäoloa. Kuten ihmissuhteiden, hengellisen elämänkään tuoreena pitämiseen eivät pelkät striimaukset riitä. Tuttuja oli paikalla, välimatkan päästä toisiamme tervehdimme. Karjala-kuoro lauloi messun päätteeksi oikein karjalankielellä sen ihanimman, minunkin sydämeni laulun, Karjalan kunnailla. Vietettiinhän myös karjalaisten kirkkopyhää.

Tunnustan, että suojamaskin kanssa on tukalaa olla tunti, varsinkin osallistua veisuuseen. Lukulasit huurtuvat, happi tuntuu loppuvan. Väkeä oli entiseen normaaliin verraten noin kolmasosa, joten välimatkaa oli helppo pitää. Joka toinen penkki oli suljettu narulla ja harvaan asetellut virsikirjat opastivat samalla penkillä pitämään riittävästi etäisyyttä. Vähäisellä väellä ehtoollinenkin sujui juohevasti. Saimme polvistua alttarille, mikä monelle meistä on tärkeä osa messun eukaristiaa.

Epidemiatilanne koettelee meitä kaikkia, mutta varsinkin erilaisista syistä riskiryhmään kuuluvia. Se näkyi messun toteutuksessa silläkin tavoin, että Asta-papin saarnan luki liturgina toiminut Chris. Valitut virret puhuttelivat, jostain niistä tuli kohti ihmeellisen lohdullinen kehoitus: Armahtakaa toisianne. Suljen sen sydämeeni.

Messun jälkeen kävimme hautausmaalla viemässä kynttilöitä ja hiljentymässä vuoden aikana kuolleiden ystävien leposijoilla. Kotonakin tuntuu hyvältä sytyttää tuohus isiemme ja äitiemme muistolle. Rauha heille ja meille.

nyt on sopiva aika liikahtaa pienesti johonkin suuntaan, ennen kuin kylmyys valuu maisemaan ja kutsuu ihmistä horrostamaan. koriin vähän evästä, vesipullo – ja matkaan.

moottoritielle on vaihdettu nopeusrajaksi 100, Toinen sopeuttaa kaasujalkaa ja miten ihanaa, kun ei tarvitse jännittää. tietenkin bemarikuski ampaisee ohituskaistaa hetkessä näkymättömiin.

aamun hesari tulee melkein luetuksi, kun ystäväsisko soittaa siihen. puhutaan ummet ja lammet. riston valinta tarjoilee reipasta musiikkia ajomatkan taustaksi. aurinkokin näyttäytyy.

eevan kukan myyjärouva valittaa, ettei kysyttyä ruukkukrysanteemia ole tällä kertaa. havuseppele kuitenkin on ja kalpeita, hiljaisia orvokkeja, jotka kestävät pienet pakkasyötkin.

hautausmaan hoitaja on jo korjannut kesäkukkien rippeet, paikka on siistitty. seppele siihen ja orvokkiruukku. lyhtykynttilään vielä tuli. se tuikuttaa pyhäinpäivän yli.

siellä lepäävät Toisen äiti ja isä, tai se mitä heidän maallisesta hahmostaan lienee jäljellä. muistot elpyvät heidän menneen elämänsä paikoilla poiketessa, lämpiminä ja kirkastuneina.

Runot

Akseli Koskela  Miehen kuolema  Enostone Kustannus 2020

1980 syntyneen helsinkiläisen runoilijan esikoiskokoelman runot on ryhmitelty alaotsikoin: Isän pelko, Miehuuden pelko ja Isyyden pelko. ”Teos käsittelee nykyaikaista miehuutta, siihen liittyviä tunteita, isyyttä, yksinhuoltajuutta ja seksuaalisuutta.”   – Tärkeä kirja nykyajan miehestä.

”Kierrätysauton kylkeen hirtetty / kurainen nallekarhu pitää nyrkissään muoviruusua. // Mietin, mikä on minun paikkani / tässä asetelmassa. ”

*

Pia Perkiö  Kuin olisi jo kevät  -Valittuja runoja  Kirjapaja 2020

 – Kauniita pieniä runoja, jotka samansieluista ihmistä niin ravitsevat.

” Jos huolettomuus kuin valoisa niitty, lumous, / jäisi minuun, ottaisin sen esiin / lepattavina syysöinä, kun perhoset ovat kaikonneet / ja kaipaus kulkee enkelinä edellä. / Varjelisin sitä ajan kuiluilta, murtumiselta. // Jos huolettomuus on todellista / niin kuin leikkikedolla lapsena, / kaikki on hyvin / yhä, tänään. ”

*

Esseet, novellit ja elämänkerrat

Saska Saarikoski  Poikkeustilassa  -Koronapäiväkirja  HS-kirjat 2020

Toimittaja Saska Saarikoski kirjoitti koronakevään ajalta päiväkirjaa ja työsti Hesariin 60 kolumnia, joissa tarkasteli eri kulmista epidemian nostattamia ilmiöitä ja ajatuksia Suomessa ja maailmalla.   – Tuoreita, omiin kokemuksiinkin peilaavia merkintöjä on paljon nähneeltä kirjoittajalta mitä mielenkiintoisinta lukea.  

*

Haruki Murakami  Miehiä ilman naisia  suom. Juha Mylläri  Tammi 2016 (2013)

Olen nyt lukenut kaikki suomennetut Murakamin teokset. Tämä on ainoa novellikokoelma, joka on osunut saataville. Kustantajan myyntipuheessa sanotaan: ”…huikea tarinakokoelma, jossa yhdistyvät nautinnollisesti surumielisyys, huumori ja fantasia.”  – Tarinankertojana Murakami on mielestäni parhaimmillaan romaaneissaan. Novellit eivät avaa uusia maailmoja, pikemminkin alleviivaavat tiettyjä piirteitä ja teemoja, jotka toistuvat tarinasta toiseen.

*

Johanna Venho  Ensimmäinen nainen  WSOY 2019

Kirja kertoo Sylvi Kekkosesta, joka keskustelee kuolleen ystävänsä kirjailija Marja-Liisa Vartion kanssa.  Päähenkilön itsensä ajatuksia on lainattu mm. hänen omista teoksistaan Kiteitä (1949), Kotikaivolla (1952) ja Lankkuaidan suojassa (1968) sekä Urho ja Sylvi Kekkosen kirjeenvaihdosta. Tässä kirjassa Sylvi Kekkosen luonne ja avioliitto Urho Kekkosen kanssa saavat valaistusta. Päähenkilö osoittautuu syvästi tuntevaksi ja toisaalta itseään häivyttäväksi persoonaksi.  – Pidin kirjasta. Sinisalo ei ole tehnyt Sylvistä siloteltua kuvaa, vaan pyrkii kuvailemaan häntä monipuolisena ja rohkeana persoonana kaikkine ominaisuuksineen.

*

Sakari Huovinen  Isän kädestä  Lauri Huovisen ensimmäinen elämä  Teos 2020

Kevään 2020 tapauksia ovat veljeksien Sakari ja Eero Huovisen muistelukirja lapsuudestaan. Sakari keskittyy isän, tuomiorovasti Lauri Huovisen elämään ja avioliittoon sellaisena kuin se äidin ja isän kirjeenvaihdossa, päiväkirjamerkinnöissä ja muissa dokumenteissa näyttäytyy. Lauri Huovinen oli filosofian ja teologian tohtori, evankelisen herätysliikkeen matkasaarnaaja ja pappi. Laurin ja Aili Virran omalla tavallaan väkevä rakkaustarina ja lyhyeksi jäänyt avioliitto, josta syntyi kolme poikaa, on kirjan teema. Laurin Ailin kuoleman jälkeinen toinen avioliitto ja siitä syntyneet kaksi lasta jäävät tiivistetyksi maininnaksi.   – Kirjoittajalle teos on varmasti ollut tärkeä selvitys omankin historiansa kokonaisuuden kannalta. Lukija jää ihmettelemään Laurin ratkaisuja työn ja perheen suhteen. Miten yksin Aili sai hoitaa kodin ja pojat Laurin matkatyön ja pitkien ulkomaan opiskelujen aikana. Laurin isyys näyttäytyy poissaolevana, ankarana ja velvollisuudentäyteisenä työlle omistautuneen miehen elämänpolkuna.    

*

Eero Huovinen  Äitiä ikävä  WSOY 2020

Emerituspiispa Eero Huovinen menetti äitinsä yhdeksänvuotiaana ja sulki sisälleen ikuisen äidin ikävän. Veljeksistä vanhimpana hän on rohjennut avata itkemättömän äiti-ikävän omien muistojen ja dokumenttien valossa. Myös isän uusi avioliitto saa ymmärrystä ja liittyy veljesten kokemukseen isästään, joka ei osannut surra rakastettua puolisoaan yhdessä poikiensa kanssa.  – Eeron kirja äidistä on herkkyydessään koskettava ja osoittaa miten vahvana ikävä, jolle ei ole aikanaan sijaa, velkoo kokijansa vanhuudessa.    

*

Romaanit

Robert Seethaler  Kokonainen elämä  suom. Raimo Salminen  Aula & Co 2020

’Saksankielisen kirjallisuuden kestotähdeksikin’ mainittu Seethaler on kirjoittanut yksinäisen ja erakkosieluisen miehen tarinan.   – Kertomus on ehyt ja väkevä ja kauniisti hiottu kuin timantti. Tarinassa on puhuttelevaa yksinkertaisuutta, ihmisen ja luonnon sopusointua, oloihinsa tyytyvän miehen mielen jaloutta.

*

Marisha Rasi-Koskinen  R E C  S & S 2020

Kirjailija, 1975 syntynyt psykologian maisteri, psykiatrisessa sairaalassakin työskennellyt, on julkaissut useita palkittuja romaaneja, REC taitaa olla jo kuudes. Kustantajan esittelyn mukaan ”REC on kirjallinen mysteeri, matkakertomus ja dokumentti, fiktiota fiktiosta. Se on unohtumaton, suuri romaani ystävyydestä ja rakkaudesta, vallankäytöstä ja rajattomuudesta. REC on huikea kaleidoskooppi, jossa tarinat ja todellisuus asettuvat uusissa käsissä aina uusiin kulmiin.”  – Hyvä, että rohkenin tarttua tähän tiiliskivikirjaan, jonka vuolaaseen sanavirtaan on pelottavan vähällä ajoittain hukkua. Teksti osoittaa tekijänsä lahjakkuuden sanataiteessa, mutta on ajoittain raskasta luettavaa jo siksikin, että kirja on hankala pideltävä, teksti on tiheää ja painoa on. Romaanin henkilöt näyttävät toinen toisensa heijastuksilta, persoonat hajoavat, sulautuvat toisiinsa ja sirpaloituvat erilleen. Ajoittain tekstillä ei ole aikaa, ei paikkaa eikä oikein mitään mihin tarttua. Tihenevään loppuun asti lukija kyselee, onko tämä pelkkää itsetarkoituksellista sanavirtaa, pyörteitä ja tuulen viemää. Kirjailija saa kuitenkin langat solmittua ja lukukokemus eheytyy. On selvää, että teos on maan kirjallisen eliitin mielestä Tapaus, josta on fiksua läähättää innostuksesta. 

***

siinä ne käyvät / nokkivat juotavaa / kylpevät vuoronperään / sateelta unohtuneensa lätäkössä / myllyttävät vettä siipirattaissaan / huuhtovat lentoretkiensä pölyjä / nauttivat estoitta elämästään  / varpuset, varis ja harakka

ihmiselläkin lätäkkönsä / vaikka mahdollisuus virtaaviin vesiinkin / lähteensilmäkkeen raikkauteen / meren avaruuteen

Utajärven kirkossa oli Anna-Mari -kanttorin esilaulama ja säestämä alkuvirsi jo meneillään, kun arpouduimme sinne messuun Someroa ensin kokeiltuamme. (Someron striimauksen ääni oli pahasti säröilevä, jätimme sen suosiolla.) Utajärven miellyttävänoloinen Heikki-kirkkoherra kertoi heillä olevan Herättäjän kirkkopyhä ja messun jälkeen seuratkin. Olipa hyvä kokemus kuulla alkuliturgia ja lämpimät tervetulosanat lausuttuina seurakunnalle ilman kirjaa ja papereita. Miten erilaiselta se kuulijasta tuntuukaan, sisälukuna esitettyyn verraten. Vuorotervehdyskin laulettiin kauniisti ja puhtaasti.

Saarnastuoliin kapusi Herättäjäyhdistyksen aluesihteeri. Luettu evankeliumiteksti (Luuk. 10:1-12) kertoo Jeesuksen lähettäneen 72 opetuslasta edellään valmistelemaan eri kyliä ja kaupunkeja Jeesuksen vierailuun. Yksityiskohtaisissa ohjeissa Jeesus neuvoo lähtemään enemmittä varusteitta ja nauttimaan vapaasti ihmisten vieraanvaraisuudesta, julistamaan Jumalan valtakunnan tuloa ja parantamaan sairaat. ”Minä lähetän teidät kuin lampaat susien keskelle”. Aikamoinen tehtävä. – Miten saarnaaja tulkitsi tekstiä kuulijoille jäi meille arvoitukseksi, koska puhelin soi siinä kohtaa ja asia vaati keskinäistä keskustelua.

Alttaritaulua saatiin tutkia ehtoollisen ajan. Olli Miettisen näkemys Kristuksen ylösnousemuksesta oli harvemmin nähdyn kaltainen. Siinä kolme vartijaa oli nukahtanut ja eteerinen Kristushahmo noussut kuoleman voittajana haudan päälle.

Utajärven kotoisan punainen hirsikirkko on alkujaan rakennettu 1762, uudistettu 1894 ja peruskorjattu 1970. Kirkkoon mahtuu 300 istujaa. Kunnassa on asukkaita 2676, seurakunnassa kaksi papin- ja yksi diakonian virka. Kirkon vieressä on Rauhanyhdistyksen rukoushuone, joten vanhalestadiolaisilla lienee myös vankka jalansija paikkakunnalla.

Ajelimme ihanassa syyssäässä tunnin matkan päähän, yhteen Espoon hajanaisen kaupungin asuinalueista. Eräässä vanhan 7-kerroksisen talon lokeroista asuu Toisen kummitäti, jolla ei ole tätä päivää eikä eilistä, mutta Sortavalan aikaa on. Lapsuusmuistoja sieltä putkahtelee esiin kuin sateella sieniä. Tänään kuulimme yhden uuden, joka herkisti häntä. Hän muisteli tyttökoulun rehtoria, joka oli halannut häntä, viidestä sisaruksesta nuorinta, lämpimästi hyvästiksi, kun perhe joutui lähtemään evakkoon. Ajattelin, ettei hänellä halauksia varmaan liikaa ollut myöhemminkään elämänsä varrella, sota-ajan lapsella ja nuorella.

Keskustelumme käydään yleensä huutovolyymillä, ja silti se keskeytyy tuon tuostakin samaan: ”mitä? kuulen huonosti”. Koronavaaran vuoksi emme nyt vietä kahvihetkeä, asettelemme vain kukkakimpun aaltomaljakkoon, joka löytyy kaapin ylähyllyn periltä, ja laulamme ”Paljon onnea vaan”. Täti yhtyy lauluun. Hän ihmettelee voiko olla totta, että hän on 97-vuotias. Kysyn syntymävuotta ja hän muistaa sen oikein. ”Siitähän sen voi laskea, totta se on.” Täti sanoo lukeneensa, että nykyään sota-ajan sukupolvessa on satavuotiaitakin. Ohitamme iloisesti nyökytellen Tädin kertomukset kaupassa käynneistä ja ulkoilusta. Niistä on jo vuosia aikaa, mutta hänelle ne elävät.

Lähdön hetkillä kampaan vielä lempeästi Tädin valkean tukan kauniille sykerölle. Samassa kotihoidon omahoitaja tulee iloisena, kuten aina, punaisen kukan kera ja laulaa synnyinmaansa kielellä ja tutulla sävelellä onnittelulaulun. Hän oli käynyt jo aamulla ja pukenut Tädin pyhämekkoon syntymäpäivän kunniaksi. Kiitämme häntä Tädin ystävällisestä hoidosta ja lähdemme kotimatkalle.  

Puolanka on yksipappinen seurakunta. Kirkko on rakennettu 1954, siis kohtalaisen nuori. Paavo Tolosen maalaama alttaritaulu on mielenkiintoinen, siinä puolankalaiseen maisemaan Hepokönkään putouksineen on tupsahtanut traditionaalinen Jeesushahmo valkoisissaan, ympärillään paikallista väkeä. Alttaritaulun Jeesus näyttää siunaavan erityisesti itkevää naista ja pyörätuolissa istuvaa.

Harvaanasutut, metsäiset vaarat ja kylät muodostavat noin kahden ja puolentuhannen asukkaan kotipitäjän. Lääniä riittää, jokaista asukasta kohti noin neliökilometri. Joku sielläkin kuvaa (kännykällä?) messun facebookiin, josta sen ongimme omalle tv-ruudullemme. Kuva hyppelehti sinne tänne ja tarkennuksessa oli toivomisen varaa, mutta rukousten ja saarnan ajaksi kuvaaja onnistui lukitsemaan kuvan paikalleen. Hannes-kirkkoherra toimi alttarilla eleettömästi, saarna keskittyi Uskon ja epäuskon teemaan. Päivän evankeliumitekstissä Jeesus paransi sapattina sokeana syntyneen miehen, jonka parantuminen tuntui ärsyttävän fariseuksia. Saarnaaja pyöritteli tekstiä edestakaisin ja väritti tilannetta, mutta ei päässyt kuulijoita säväyttävään lopputulemaan, josta olisi 2020-luvun ihmiselle jäänyt evästä uskon ja epäuskon kamppailussaan. Ehtoollisen ajaksi kuva pysähtyi alttaritauluun, jonka sanomaa tarkastelimme seurakunnan monitaitoisen toimistosihteeri-kerhonohjaajan virsilaulun säestyksellä.

Jälleen mielenkiintoinen näkymä ’kansankirkkomme’ jumalanpalveluselämän totiseen todellisuuteen.