Ajelimme ihanassa syyssäässä tunnin matkan päähän, yhteen Espoon hajanaisen kaupungin asuinalueista. Eräässä vanhan 7-kerroksisen talon lokeroista asuu Toisen kummitäti, jolla ei ole tätä päivää eikä eilistä, mutta Sortavalan aikaa on. Lapsuusmuistoja sieltä putkahtelee esiin kuin sateella sieniä. Tänään kuulimme yhden uuden, joka herkisti häntä. Hän muisteli tyttökoulun rehtoria, joka oli halannut häntä, viidestä sisaruksesta nuorinta, lämpimästi hyvästiksi, kun perhe joutui lähtemään evakkoon. Ajattelin, ettei hänellä halauksia varmaan liikaa ollut myöhemminkään elämänsä varrella, sota-ajan lapsella ja nuorella.

Keskustelumme käydään yleensä huutovolyymillä, ja silti se keskeytyy tuon tuostakin samaan: ”mitä? kuulen huonosti”. Koronavaaran vuoksi emme nyt vietä kahvihetkeä, asettelemme vain kukkakimpun aaltomaljakkoon, joka löytyy kaapin ylähyllyn periltä, ja laulamme ”Paljon onnea vaan”. Täti yhtyy lauluun. Hän ihmettelee voiko olla totta, että hän on 97-vuotias. Kysyn syntymävuotta ja hän muistaa sen oikein. ”Siitähän sen voi laskea, totta se on.” Täti sanoo lukeneensa, että nykyään sota-ajan sukupolvessa on satavuotiaitakin. Ohitamme iloisesti nyökytellen Tädin kertomukset kaupassa käynneistä ja ulkoilusta. Niistä on jo vuosia aikaa, mutta hänelle ne elävät.

Lähdön hetkillä kampaan vielä lempeästi Tädin valkean tukan kauniille sykerölle. Samassa kotihoidon omahoitaja tulee iloisena, kuten aina, punaisen kukan kera ja laulaa synnyinmaansa kielellä ja tutulla sävelellä onnittelulaulun. Hän oli käynyt jo aamulla ja pukenut Tädin pyhämekkoon syntymäpäivän kunniaksi. Kiitämme häntä Tädin ystävällisestä hoidosta ja lähdemme kotimatkalle.  

  • Tärkeää, että kotihoidon omahoitajakin huomioi Tädin syntymäpäivän. Voisi sen perusteella ajatella, että jokapäiväinen hoivakin on inhimillistä ja ystävällistä.

    Kommentin jätti Pirkko · maanantai10pm 19. lokakuu31pm @ 17:30

  • Pirkko,
    tädillä ei ole enää yhtään ystävää Espoossa elossa ja perheettömällä on sukulaisetkin vähissä ja kaukana. Onneksi hän osaa olla yksin, eikä ikävöi. Meillä on hyvä yhteys omahoitajaan, joka soittaa tädin tarpeista, jos jokin välipala-aines sattuu loppumaan. Nämä filippiiniläiset hoitajat ovat kyllä ihanan iloisia ja ystävällisiä hoidokeilleen.

    Kommentin jätti Ellinoora · maanantai10pm 19. lokakuu31pm @ 20:12

  • Kuulostaa siltä, että tädin asiat ovat niin hyvin, kuin ne nyt voivat olla, kiitos teidän ja kotihoidon! Muistoissa on hänelle tämän hetken rikkaus, se on aika ihmeellistä.

    Kommentin jätti Annikki · keskiviikko10pm 21. lokakuu31pm @ 13:27

  • Onneksi nyt on hyvin. Monta on ollut mutkaa matkassa ja ihan huoletta ei nytkään voi olla. On kuitenkin ilo nähdä pilkahduksia hänen aidosta luonteestaan. Ajattelen, että muistin katoaminen voi olla myös siunaus. Elämään sisältyy sellaistakin, jonka muistaminen satuttaisi.

    Kommentin jätti Ellinoora · keskiviikko10pm 21. lokakuu31pm @ 17:51