Ensinnäkin oikea talvi, lumineen ja pakkasineen. Vaikka oman elämäni näköalat ovat paljolti kodin ikkunoista tähyilyn, iltapäiväisten netflix-sarjasessioiden ja uutis- ja ajankohtaislähetysten varassa. Onpa ainakin kaunista pihassa ja vaihteeksi välillä romanttisen viehättävää katsottavaa ruudultakin. Mielenkiintoista lukemista ja virkistäviä ystäväpuheluja, ristikoita ja sudokuja, kotipuuhia voinnin mukaan. Ja mikä parasta, hiljalleen tuntuu vointi kohenevan, kivut haalenevat ja uni paranee, se antaa toivoa.

Ehkä tämä eristyneisyys on aiheuttanut sen, että olen kokenut voimakkaasti helpottavana ja toivoa tuovana myös Amerikan presidentinvaihdoksen ja piinallisen neljän vuoden epävarmuuden jäämisen historiaan. Me olemme saman pallon asukkaita kaikki ihmiset, onnella ja onnettomuuksilla ei ole rajoja, kaikki saavat osansa siitä, mitä muualla ja muille tapahtuu. Tulisi pyrkiä yhteiseen hyvään itsekkään oman edun ajamisen sijasta. Tämä lienee korona-ajan tärkein opetus.

Löysimme Netflixiltä oivalliseksi osoittautuneen kanadalais-amerikkalaisen perhesarjan, nimeltä Chesapeake Shores, jonka tapahtumat sijoittuvat Vancouverin rannikon luonnonkauniille saarelle. O’Brienin sukuperheeseen kuuluu irlantilaissyntyinen isoäiti, viiden aikuisen lapsen yksinhuoltajaisä ja piinkova liikemies, sekä äiti, joka romahti lasten ollessa keskenkasvuisia ja lähti perheestä. Tarina alkaa, kun yksi ja toinen lapsista vetäytyy takaisin kotikartanoon isoäidin ja isän turviin opintojen, asepalveluksen, päättyneen romanssin tai avioeron jälkeen. Sisarusparvi on kasvuvuosien tapahtumien haavoittamana kiinteytynyt tukemaan toinen toistaan. Tasapaino järkähtää jälleen kerran, kun äiti palaa takaisin. Sarjaa on tehty neljä kautta ja suosiota osoittanee, että viides on suunnitteilla.

– Hiukan pelkäsin, että sarja osoittautuu amerikkalaistyyliin kliseiseksi, mutta kanadalaisnäyttelijöiden ja maisemien osuus pelastaa ylettömältä makeudelta. Ja voihan sen tunnustaa, että draaman henkilöihin kiintyy, niille alkaa toivoa kykyä ratkaista ongelmansa ja saavuttaa unelmiaan, ja niitä voi kadehtia sisarusparven tuomasta turvasta ja tuesta. Ja onhan siinä oikeita kantrimuusikkoja, jotka laulavat ja soittavat…

Se alkoi oikeastaan jo eilisestä. Iltapäivällä Esikoinen ja Kultanen tulivat pakkasesta punaisin poskin, panivat kahvia tippumaan ja istahtivat mukeineen sohvaan. Siinä viivähdimme hetken kuin ennenkin, meille oli tärkeää kuulla miten heillä vuosi on käynnistynyt ja miten jatkuu. Ilon lahjoittamiseen tämän ikäisille ei tarvita erityisiä ponnisteluja, riittää että ollaan hetki siinä tuntumassa, ei vain ruudulla tai rappusilla.

Saunan kostea lämpö pehmeine ja kipakoine löylyineen on kipuilevalle armollista. Viikon ponnistelut pyyhkiytyvät mielestäkin, valuvat viemäriin suihkuveden mukana ja jättävät raukean pehmeän olon. Ulkona on rapsakka pakkanen, sisällä lämmin. Meitä on kaksi ja rakkaamme ovat tallessa kukin elämässään.

Tänään nukuin ihmeen pitkään, olimme aamiaisella vasta vaille kymmenen. Ehdotin, että kuuntelisimme vaihteeksi palveluksen radiosta. Alkuliturgiat menivät tausta-ajona, mutta saarnan aikaan rauhoituin jo kotikirkkooni, sytytin tuohuksen Kristus Kaikkivaltiaalle ja lampukan Kolminaisuusikonin eteen. Ikkunasta katselin pihan puhtaan valkeaa koristelua, nietoksia, lumikuorrutusta oksilla, tiaisten askartelua lintulaudalla ja talipalloissa. Taivas oli valoisan harmaata pilveä. Rauha laskeutui mieleen. Kuin lausumaton toiveeni olisi kuultu, urkujen juhlavan loppusoiton häivyttyä alkoi ortodoksipalvelukseen kutsuva iloinen kellonkilkatus ja Valamon kävijälle tutuksi ja rakkaaksi tullut rukouslaulun hyminä.

Ihmeellisen ihana talvipäivä sinertyy iltaan. Katuvalot syttyvät kuin valokukat maisemaan. Lumi tupruaa katoilta, kieppuu villisti tuulen pyörteissä. Kaupunki on mullin mallin, pääkadutkin irtolumen vallassa ja pikku kadut tuiskunneet lähes umpeen. Pihoilta lähtevät autot juuttuvat kinoksiin. Autokorjaamot ovat saaneet töitä, kun ennakoimattomia on tapahtunut taajamien ja moottoriteiden liikenteessä pitkin päivää. Jos vain on ollut mahdollista, moni on jäänyt kotiin tekemään töitään. Kun palaamme asioitamme hoitamasta, näemme kaksi ekaluokkalaista tarpomassa vyötäröön asti ulottuvissa kinoksissa ilmeisen ja harvinaisen iloisina ja tarmokkaina. Vihdoinkin talvi, meilläkin!

Yhä jaksan ihmetellä tätä kirkon ns. ’digiloikkaa’. Yleisvaikutelma näiltä striimausten harharetkiltä on, että eri puolilla maata seurakunnissa ollaan yhä kovin eri tasolla jumalanpalvelusten toteutuksessa. Joka sunnuntai istahdan tuoliini ja toivon, että tällä kertaa kaikki menisi nappiin. Eihän tuo nyt niin ylivoimaista voi olla, että muistettaisiin panna mikrofoni päälle, kun aletaan puhua ja katsottais pikkuisen ennen tai aikana mitä informaatiota kuvakulma kirkkotilasta näyttää. Monissa seurakunnissa pappi on yhtä kuin kirkko, ja kanttori pelkkää urkujen taustahurinaa.

Paimiossa haeskeltiin rippikoulun musiikkitunnin ja sunnuntain yleisteeman (kasteen merkitys) välistä tasapainoa, siinä täysin onnistumatta. Ilmeisesti rippikouluissa lauletaan yhä samoja ’veisuja’, joita poikamme taisivat lauleskella 1980-1990 luvun vaihteen tienoilla. Mitä siitä nyt on, kolmisenkymmentä vuotta. – No, hyvä kysymys jäi tämänpäiväisestä pyörimään mielessä: mitä on kirkkomusiikki?

Taannoiset, ennen näkemättömät tapahtumat Yhdysvaltojen poliittisen teatterin päänäyttämöllä saavat pienen ihmisen täällä kaikinpuolisessa provinssissa hiljaiseksi. Itse tapahtumatkin hiljentävät, mutta myös niitä väistämättä seurannut kalabaliikki. Maailman tai Yhdysvaltojen omankaan historian puitteissa tapahtumat eivät ole ainutlaatuisia, mutta yhden pienen ihmisen iltaan päin kulkevan elämänhistorian aikana kyllä. Vertaisin tätä elinaikanani tapahtuneista ajoitukseltaan, näkyvyydeltään ja seurauksiltaan WTC-tornien tuhoon. Molemmissa tapahtumissa kyse on hulluuden, itseriittoisen vallanhalun ja tuhovoimaisen tietämättömyyden vaarallisesta huipentumasta, joka horjuttaa tasapainoa maailmassa.

Striimauksen kuvauskulmien mietintään ei ollut jaksettu panostaa ja tulos oli sen mukainen. Sisänäkymät kirkosta olivat melko omituisten yksityiskohtien varassa. Outo muinaisvanhaa henkilöä esittävä patsas lukupulpetin taustalla. (Seurakunnan sivuilta löytyi selitys, kyseessä oli yksi neljää evankelistaa esittävästä puuveistosryhmästä.) Sinne tänne ripoteltua, päiväkerhon ja pyhäkoulun havaintomateriaaliksi kenties tarkoitettua kömpelöä keramiikkaa. Halpoja kuusenkoristeita ja pari kolme lahjapakettia. Jos – ja kun – satunnainen katsoja ei ole konsaan tuossa kirkossa käynyt, tuskin sai palveluksen kuvauksesta minkäänlaista kokonaiskuvaa kirkkotilasta. Jossain vaiheessa kuva löysi alttarinkin, joka sijaitsee ristikirkon keskikulmauksessa. Erikoinen ratkaisu 1700-1800-luvun vanhoissa ristikirkoissa.

Vuorotervehdysosion hoiti ja esirukoilijana toimi vilpittömän eleetön pappismies, mahdollisesti kirkkoherra. Virsilaulusta päätellen seurakunnassa oli vuorossa toinen naiskanttoreista, urkuja ei näytetty, jossain vaiheessa laulua säestettiin myös pianolla. Vapaaehtoisen tekstinlukijan kasvot peittyivät ison mikrofonin taakse. Saarnan piti kappalainen. Hän paneutui itämaantietäjien tähtiseikkailun kertomukseen kiitettävän realistisesti. Hänen mukaansa kyseessä on tarina, jonka todenperäisyydestä ei liene takeita, teksti on luettava symbolisena. Lisäksi pastori kertoi legendan ”Neljännestä kuninkaasta”, joka symbolisesti lienee kuvannut kristityn tietä. Hiukan jäi katsojaa häiritsemään pastorin riippuvien korvakorujen tarmokas heilahtelu tarinan käänteiden tahdissa.

Voi herrantähden, tässä nyt mennään – oli kommenttini palveluksen loputtua. Sen saa itse kukin tulkita miten tahtoo.

Miten murehdinkaan marraskuussa: peruuttivat joulun. Mitä sanoikaan sydämellinen ystäväni: – joulu tulee – ja joulu menee. Niin siinä sitten kävikin. Joulu tuli, erilaisena, omalla tavallaan yhtä lämpimänä, juhlavana kuin aina. Aatonaattona oli lasten pakettien luovutuksen ohella Hetki kummankin perheen kanssa. Pieni oli hämmennyksissään ja isoja sai rutistaa, olla sylinä keskimmäiselle. Ilman mitään yritystä laskeutui kumpaankin Hetkeen omanlaisensa joulurauha. Aattona oltiin suvun kanssa teamsissa ja jaettiin erilaisen joulun tunnelmia kukin kotisohvaltaan. Siitäkin jäi mukava fiilis. Joulu tuli – ja oli, erilaisuudessaan täysinäisenä. Musiikkia, kahdenkeskistä kynttilänvaloista yhdessäoloa. Hiljaista lukurauhaa.

Loppiaisaatto – ja joulu menee. Huomenna sytytämme kynttilät, katselemme joulukortit ja kirjeet vielä kerran. Sitten arkiaamuna riisutaan kuusi koristeistaan, korjataan viimeiset kynttilät ja jouluiset liinat. Katsellaan lumista pihapuuta ja pensaita, eväitään hakevia lintuja. Toinen käy lapioimassa pihan polut eikä valita lumesta, kun sitä vihdoin saimme talven tunnuksi. Minä en valita kipujani, niillä on paikkansa ja tehtävänsä. Kaikki on uutta, kaikki on hyvin, hetken kerrallaan.

Emma Hooper Koti-ikävän laulut suom. Satu Karhulahti Gummerus 2019 (2018)
Autioituvan kanadalaisen kalastajakylän tarinan kirjoitti Emma Hooper, itsekin kanadalainen ja sittemmin kansainvälistynyt kirjailija. Koti-ikävän laulut on kirjoitettu alkuperäistä elämäntapaa kauniisti kuvaten ja kunnioittaen. – Minua puhutteli laulujen ja soiton merkitys perinteen siirtymissä ja meren voimakas osuus kylän ihmisten elämässä.
*
Elisabeth Strout Nimeni on Lucy Barton suom. Kristiina Rikman Tammi 2018 (2016)
Maanmainion Olive Kitteridgen (Pulitzer ym. palkittu) kirjoittaja, 1956 syntynyt ja juristin koulutuksen saanut Elisabeth Strout kirjoitti Lucy Bartonin tarinan v. 2016 viidentenä romaaninaan. Kirjoittajana hän on kuulas, tarkkanäköinen persoonallisten ihmisten ja heidän kohtaloidensa kuvaaja. Tammen Keltaiseen kirjastoon ottaminen käy myös suosituksesta. – Pidän tavattomasti Stroutin tyylistä kertoa ja erityisesti siitä, miten hän punoo hiljaisuutta ja tunnevärejä tekstiin. Kristiina Rikmanin käännöstyö tekee kunniaa kirjailijan parhaille ominaisuuksille. Yksinkertaisesti: *hieno kirja, hyvä lukukokemus.
*
Kimmo Oksanen Isän varjo WSOY 2020
Toimittaja Kimmo Oksanen (s. 1960) on julkaissut kaksi palkittua teosta tätä ennen. Isän varjo on autofiktiivinen yhteenveto isän merkityksestä kirjoittajan elämässä. Teos on epäyhtenäinen sikäli, että kirjoittaja eksyy luennoimaan, höystäen ironialla raamatun kertomuksia paikoin pitkäänkin ja toistuvasti pitkin matkaa. Isän kova kohtalo kyllä jättää poikaan jäljet ja sikäli tarina on tarpeen kertoa, sillä näitä isiensä varjostamia poikia on maamme miehissä riittämiin. – Puutteistaan huolimatta kirja on lukemisen arvoinen; sisältäen myös paikoin loistavia ajatuskiteytymiä, jotka paljastavat kirjoittajan sanataituruuden.
*
Rakel Liehu Valaanluiset koskettimet WSOY 2020
Rakel Liehua on tapana koristaa epiteetillä ”rakastettu runoilija”, ainakin kiintoisa hän on ja erityisesti runoilijana sitä. Liehu on kuitenkin kirjoittanut proosaakin, taiteilijaelämänkerran Helene (2003), Bul bul (2008), Älä vielä lähde (2010) – viimeksi mainitun surusta, sairaudesta ja kuolemasta puolisonsa menetettyään. Valaanluiset koskettimet kertoo erityisten kohtaloiden kautta pohjoiseen pappilaan päätyneestä pianosta, ja pienen perheen äidin sekä esikoistyttären suhteesta soittimeen. – Liehun tyyli on runollisen ytimekästä ja vahvasti ilmaisevaa. Vaikka romaanissa kokijana ja kertojana on soitin, taipuvat havainnot perheestä isän ja tyttären, äidin ja tyttären välillä monenlaiseen tunnelmaan. * Pidin kirjasta, enkä vähiten siksi, että sen kirjoitti runoilija.
*
John Irving Vapauttakaa karhut! suom. Kristiina Rikman Tammi 2012 (1968)
Kirjoittaja on toki tiedetty maailmankuulu nimi nykyään, tämä on hänen ensimmäinen romaaninsa. Esikoisromaani alkaa eräänlainsena road moviena, kahden sattumoisin yhteen lyöttäytyneen nuoren miehen moottoripyörämatkana Itävallan ja etelä-Euroopan vuoristomaisemissa. Tyypit ottavat toisistaan selvää erilaisten omituisten tilanteiden käynnistäjinä ja ratkaisijoina. Toinen tyypeistä on viehättynyt villieläintarhaan Wienissä ja pohtii eläinten vapauttamista. Romaani liittyy aikakautensa tapahtumiinkin, mutta kirjailijan vahvuus on eläväisessä ja mehevässä tekstissä, hulvattomassa juonenkuljetuksessa. – Luulen, että olisin nauttinut jossain toisessa tilanteessa enemmän tämän lukemisesta, mutta kipuilevan jalkani ja sen lääkityksen ansiosta heräsin turhan usein siihen, että kirja kopsahti lattialle kesken kaiken. Ei se siis kumminkaan jaksanut pitää hereillä olosuhteista riippumatta.
*
Katharine McGee Tuhat kerrosta Pudotus suom. Annika Eräpuro Otava Seven 2016
Kirja on eräänlainen tulevaisuusutopia, joka on sijoitettu jonnekin vuoden 2118 tienoille, jolloin New Yorkin Manhattanille on rakennettu Torni, jossa on tuhat kerrosta. Torni muodostaa kokonaan oman maailmansa, jossa menestyneimmät asuvat yläkerroksissa ja alakerroksissa ne, joiden tehtävä on siivota yläkerrosten asunnot ja tehdä keittiötöitä ja lastenhoitoa niiltä osin mitä robotit eivät pysty hoitamaan. Romaanissa on kauniita ja hyvin pukeutuneita nuoria ihmisiä, joiden elämäntyyliin kuuluvat opiskelun ohella bileet, huumeet, deittailu, shoppailu ja keskinäinen juoruilu. – Tämän tyhjänpäiväisempää romaania tuskin lienee kirjoitettu tai ainakaan julkaistu. Luin vaivoin tämän loppuun vain nähdäkseni paljastuuko tälle kaikelle sekoilulle joku mielekäs syy. Sekö se nyt oli, mikä paljastettiin ensi sivuilla, että joku putoaa tuhannennen kerroksen kattotasanteelta alas katuun bileiden huipennukseksi. Ei olisi kannattanut tuhlata aikaa. Ja miksi Otava on ottanut tämmöisen Seven-pokkarisarjaansa?

Pitkään elänyt ihminen, viivähtää mielellään muistoissa. Niissä löytyy uudelleen kuljettuna myös uusia sävyjä, uutta ymmärrystä siitä, miten väkevästi tapahtumat ja tunnelmat liittyvät aikakauteensa, myös siihen, mitä ikäkautta kokija tuolloin elää. Jotkin muistot ovat taakka, jota ei voi laskea minnekään, se on kannettava läpi elämän, vaikka ei tahtoisi. Joihinkin haluaisi jäädä, puhaltaa ne henkiin, elää uudelleen. Siitä voi aistia jotain, miten elämä sitten kuitenkin meni ja mihin siinä pettyi. On myös lumoavaa elää käsillä olevassa hetkessä, hengittää juuri sitä aikaa, missä kulloinkin on, menneitä muistelematta, tulevaan kurkottamatta.

Kuvattua elonkudelmaa hienosti ymmärtävää ja todeksi luovaa fiktiota on nähty viime aikoina esitetyissä ruotsalaisen draamasarjan Vår tid är nu kaudella 4. Aikakausi, jota eletään, sykkii tapahtumineen vahvana taustana vanhan ravintolasuvun ihmisten vääriksi osoittautuvissa valinnoissa. Äärimmäisen hienoja ja aidon tuntuisia roolitöitä kahden kerrroksen väen molemmissa kerroksissa – katsoja voi antautua elämään heidän riipaisevissa kohtaloissaan mukana. Ja todellinen rakkaus voittaa lopulta.

Aika on meidän; Hedda Stiernstedt (Nina), Suzanne Reuter (Helga), Charlie Gustafsson (Calle).

• Areena, HBO, Netflix