” Haluaisin puhua sinulle tästä, tästäkin: päiväkirjojen ja muistelmien merkityksellisyydestä, kirjaimiin tiivistyvästä ajasta ja siitä, kuinka kirjoitus samanaikaisesti pysäyttää hetket ja antaa niiden virrata loputtomiin, lävistää kohtaloita ja ihmisyyksiä jossakin toisaalla, toisessa ajassa. ” – Kristiina Wallin, Vaikeampaa on olla näkemättä unia, S&S 2021
Siellä täällä rävähtävien tulien tuikkeessa toivotan sinulle ja rakkaillesi toivontäyteistä uutta vuotta. Mikä on eletty se jääköön taakse, kiittäen – mitä on tulossa, sen siunatkoon Kaikkivaltias. Hän varjelkoon ja valaiskoon ihmistensä elonpolkua koko maan piirissä. – Ellinoora
Juhla-ajoilla on paikkansa, niitä tarvitaan omaa elämänpiiriä isomman yhteyden kokemiseen. Joulu on erityisesti maailman kristillisten kirkkojen uskon juhlaa, joka puhuu pimeyden voittavasta valosta, tulevaisuuden toivosta. Me olemme tuhatvuotisessa sukupolviketjussa niitä kristittyjä ihmisiä, joille joulun kristillinen sanoma yhä elää.
Pohjoisen kotimaamme jouluperinteet ovat ihmeellisesti säilyneet läpi kato-, sota- ja lamavuosien. Nyt kun elämme kristillisten perinteiden ja kirkollisen kulttuurin hiipumisen aikoja, jotain pitkästä perinnöstä silti säilyy. Ajattelen, että läpi elämän kestävällä perinteellä on syvämerkityksiä, joita ei aina tiedosteta. Juhla-ajat kutsuvat näitä merkityksiä pintaan ja ruokkivat ihmisten sielua ja henkeä. Tulemme juhlasta arkeen uudistuneena ja latautuneena. Perinteet myös kannattelevat toivoa elämässä silloin, kun tukirakenteet horjuvat.
Tunnustan olevani joulukortti-ihminen. Lähetettävien lista elää, siitä on poistunut vuoden aikana joitakin, joihin yhteys on koronavuosina kadonnut, tai jotka ovat tulleet maallisen matkansa päähän. Ei haittaa, vaikka joku sanoo olevansa niin saamaton, ettei saa itse lähetetyksi edes korttia. Ajattelen, että kun yhteys elää tavalla tai toisella, vastaanottaja ehkä ilahtuu eikä syyllisty saadessaan hyvänjouluntoivotuksen, vaikka ei itse olisi korttiakaan saanut matkaan.
Katson korttien kuvia, mitä ne kertovat valitsijansa tilanteesta. Kenelle elävät tontut, kenelle enkelit, mitkä joulun perinteisistä symboleista ovat kenellekin rakkaita. On vielä pari kolme ystävää, jotka piirtävät tai askartelevat itse kortin teksteineen, se kertoo heidän tunnelmistaan ja tuntuu ihmeen hyvältä saada. Ystäväperheeltä tulee oikein kirje, jossa on kuulumisia vuoden varrelta. Onneksi on puhelinkin! Keskustellen ja kuunnellen välittyy kosolti rakkautta.
Ystäväsisko on pitänyt tapanaan sommitella korttiin omatekoisen joulurunon hyvien toivotusten lisäksi. Kun runoa ei olekaan, nousee ymmärtävä huoli hänen voinnistaan. Tänä jouluna itselleni puolestaan kävi niin, että en toennutkaan kirjoittamaan persoonallista joulutervehdystä tai ajatusta korttien mukaan. Kertokoon lähetetty kortti painettuine teksteineen kuitenkin, että arvostan ystävyyttämme ja haluaisin sen säilyvän, kunnes – toivottavasti – joskus tulemme koronatunnelista ulos ja meiltä vapautuu elämänvoimia muuhunkin kuin huoleen rakkaiden ja läheisten sekä koko maailmamme puolesta.
Tänään kuuntelimme radiomessua Vaasasta. Kauneimmat joululaulut -vihkosesta laulettiin, niitä tuttuja, jotka osaa ulkoa ilman vihkoakin. Mitään oleellista ei puuttunut: oli raamatun tekstit, saarna, uskontunnustus, Isä meidän ja läsnäolleille ehtoollinen. Keskustelimme siitäkin, miten turhilta moneen kertaan toistuvat, kaavamaiset vuorotervehdykset tuntuvat, kun ne nyt oli jätetty yhteen ainoaan, tuntui kokonaisuus ilmavammalta ja luontevammalta.
Päivä on ehtinyt iltaan. Viikko jouluun enää. Se tuntuu siinä, että kotona leijuu piparintuoksu. Tulevan viikon jokaiselle päivälle on mielessä yksi hoidettava juttu. Sitten rauhoitumme omaan jouluumme ja tapaninpäivänä tapaamme isoja ja pieniä lapsia, jos Luoja suo ja terveystilanne sallii. Kiirettä ei ole eikä mitään pakollisia kuvioita.
Monella Hesarin lukijoista on tapana syventyä viikonloppuisin sivuihin, jotka ovat täynnä koruttomalla ristillä merkittyjä, kehystettyjä ilmoituksia. Kuolinilmoitussivuja ei oikein voi ohittaakaan, sen verran painavia informaatioarvoltaan ne ovat. Siihen nähden, miten harvoin sivuja silmäillessään osuu tuttuun nimeen, aika, jonka tulee käyttäneeksi, kertoo miten tärkeästä traditiosta on kyse. Uutisarvotetut kuolemat saavat kyllä huomionsa erikseen.
Kuulun ikääntyvään suurten ikäluokkien joukkoon, jonka arvelen laillani hakevan ristisivuilta yleisempääkin informaatiota vaikkapa siitä, millä vuosikymmenellä syntyneiden vuoro nyt on meneillään. Signaali osuu, ikäisiäni alkaa olla yhä enemmän. Liki satavuotiaaksi eläneitä toki ilmoituksista vielä löytää, mutta korona on jo harventanut sitä joukkoa.
Kuolinilmoituksen muoto ei näytä juurikaan muuttuneen vuosikymmenten saatossa, kaava on vakiintunut, traditionaalinen. Silloin tällöin ristin paikalle halutaan muu kuolemaa tai vainajan elämää symboloiva kuva. Otsikko saattaa sisältää ammatti- tai arvonimikkeitä, myös pelkkä ’Rakkaamme’ riittää. Nimet, syntymä- ja kuolinpäivä, joskus myös paikkakunta kertovat oleellisimman; puolison, lasten ja muiden lähiomaisten nimet liittävät sukuun.
Isoja hautajaisia ei pandemia-aikana voi viettää, niinpä tavallista on kuolinilmoituksessa kertoa, että siunaus on toimitettu, ja muistotilaisuus pidetty läheisten kesken. Koska vainajien tuhkaus on yleistynyt, saatetaan ehdottaa kunnioittamaan vainajan muistoa lahjoittamalla hyvään tarkoitukseen.
Kuolema on tunnetasolla koskettava asia. Siksi käytetään kiertoilmaisuja poismennyt, päässyt lepoon, poisnukkunut. Ilmoituksessa kaipauksen ja surun määrää tai laatua ei liene tarpeen korostaa, jokaisen menetys on kuitenkin yksilöllinen. Muistovärssyt näyttävät olevan enimmäkseen kierrätystavaraa, harvoin ne lisäävät mitään ainutlaatuista informaatioon.
Kuolinilmoitus on viesti siitä, että henkilö ei ole enää keskuudessamme. Niinpä hänelle osoitetut sanat tai surunilmaukset eivät enää kohdettaan tavoita. Tavallaan surevat hoitavat muistosäkein itseään ja toisiaan. Ja lukija on sivullinen, tuntematon vaan ei tunteeton.
Tänään jumalanpalveluksen paikalla televisiossa oli viihdeohjelma Musiikkia Ristin kirkossa. Tilaisuuden juontaja esiintyi punaisessa minihameessa, miesparinsa asiallisemmassa yhdistelmäasussa. Vain musta paita ja papinpanta paljastivat heidät seurakunnan paimeniksi.
Juontajapari haastatteli ansioitunutta ja kaiken kokenutta lähetystyöntekijää, joka kertoi saaneensa talebaneilta tunnustusta hyvästä työstä lasten ja naisten parissa Afganistanissa. Hänen viestinsä oli täysin eri maailmasta kaikin tavoin. Jäi puhuttelemaan. Ristin kirkon lapsikuoro lauloi kauniisti ja luonnollisesti vanhan joululaulun. Siinä katsojakin sai aidon kosketuksen suomalaisen kirkon ja uskon perusolemukseen.
Mitä muuta näimmekään? Keski-ikäisiä, vahvasti meikattuja, valkopukuisia naisia kultalameissaan huojumassa alttariristin alla, kirkon kuorissa. Miehet seisoskelivat takarivissä näkymättömissä ja kuulumattomissa. Orkesteripultissa keski-ikäiset miehet soittivat erilaisia rytmi- ja kosketinsoittimia. – Mitä kuulimme? Gospeliksi nimettyä musiikkia, joka yltyi loppua kohti sekavaksi svengailuksi, jossa solistin osuus souteli riemusta kiljuen ihan omissa sfääreissään. Kuin suoraan amerikkalaisten lahkoseurakuntien kuorolavoilta.
Lahti näytti selkeästi ja itsevarmasti mihin suuntaan kirkko on matkalla.
Eilen pistäydyimme asialla Stadissa. Ei viivytty kauan, mutta silti se piristi tässä koronaelämän yksitoikkoisuudessa. Keväällä 2020 muistuttelin itseäni, että pitää tehdä pieniä pyrähdyksiä tuonne ja tänne aina kun alkaa tympiä. Nyt ei enää tule lähdettyä niin kerkeästi.
Tässä on saanut ihmetellä joka-aamuisen lehden ääressä, miten monta päivää jaksetaan kaluta mehevää luuta pääministerin yökerhoillasta. Jos pienikin aihe löytyy, siitä otetaan kyllä kaikki irti. Hallituksen kaataminen on ilmeisenä tavoitteena joissakin poliittisissa piireissä. Sekö olisi kriisiaikana maalle eduksi? Pääministeri myönsi toimineensa harkitsemattomasti ja pahoitteli. Syystä kyllä. Tämän päivän aviisi paljasti taustajoukkojen olleen huolimattomia pääministerin informoinnissa. Ja kas, samaan aikaan toisaalla pari saman hallituksen miesministeriä oli ollut myös kaverien kanssa ns. kaljalla – mutta sehän nyt kuuluu miesministerien luontaisetuihin.
Etsiessämme katsottavaa Netflixistä osuimme minisarjaan Maid, jossa on kymmenen jaksoa. Hyvin tehdyn amerikkalaiselokuvan tarina kertoo pelossa eläneestä nuoresta äidistä, joka lähti pienen tyttärensä kanssa väkivaltaisen alkoholistimiehensä luota yönselkään. Sosiaalityöntekijä, jolta nainen haki apua, joutui paljastamaan lähinnä sen, miten hyvinvoivassa amerikkalaisessa yhteiskunnassa ei ole sosiaaliturvaa, jos ei täytä tiettyjä kriteereitä, mm. pahoinpitelystä tehtyä rikosilmoitusta. Sinnikkäästi nainen etsi siivoustyötä tullakseen toimeen. Vähän kerrassaan avautui sekä naispäähenkilön että miehen traaginen perhetausta, ja sukupolvesta toiseen jatkuneet kierteet. Turvakotikokemus paljasti puolestaan karusti, miten vaikea väkivaltaa kokeneen on selviytyä omilleen, sillä monet palaavat useita kertoja takaisin väkivaltaiseen suhteeseen ja taas turvakotiin. – Elokuva kertoi todentuntuisesti toistuvista vaikeuksista ja pettymyksistä, mutta päähenkilö tulkitsi niin loistavasti tarinaa, että eläytyvä katsojakaan ei menettänyt toivoa paremmasta eikä tarina jumittunut epätoivoon pahimmissakaan käänteissä. – Tarinassa oli oikeasti hyvä loppu ilman oikoteitä ja siirappikuorrutusta. Parasta oli päähenkilön kasvu kiltin tytön roolista loputtoman sitkeyden avulla pitämään puolensa, oman voimansa löytäminen.
