Jo aanailinkin milloin taas. Se sauna on aina pantu lämpiämään ennen aikojaan ja lisätty löylyä hyväksi hiotulla tekniikalla. Kaupallinen vuosi käännähti viimeiselle kvartaalilleen, johan olikin kiire saada joulupaniikki alulle. Enää yhdeksän viikkoa.
Rakastan yllätyksiä, minussa kihelmöi, kun pääsen tekemään jotain ensimmäistä kertaa elämässäni. Luulisi, että tähän ikään kaltaiseni perusutelias ihminen on jo kokeillut melkein kaikkea, mutta ehei, läheskään. Tänään viimeksi pääsin semmoiseen puuhaan, jota en ikinä ennen ole edes kuvitellut tekeväni.
Innokas nuori ohjaaja pani projektimummelit huovuttamaan. Ensin keskusteltiin lampaista, keritsemisestä ja karstaamisesta. Niille hahtuvapalleroille, joita karstaamalla lampaanvillasta muovataan, löytyi montakin nimeä: leppeet, lepereet, röllit. Moni oli kehrännyt leppeistä villalankaa. ’Pässinpökkimien’ pistely muistettiin.
Olipa rattoisaa kieputtaa kelmupalleron päälle erivärisiä villahahtuvia, pyöritellä kämmenissään vähitellen villaista palloa väliin kuumassa saippuavedessä kostutellen. Kun villapallo oli huopaantunut tiiviiksi, saippua huuhdottiin pois raanan alla kuumalla ja kylmällä vuorotellen ja lopuksi pallo puristettiin kuivaksi.
Vanutuksen, huuhtelun, leikkelyn ja muovailun lopputulemana oli kaunis huopakukka. Kädet tuoksuivat villalle ja ruusukäsivoiteelle, jolla lopuksi lääkittiin saippuaveden rypistämiä sormenpäitä. Mummeleilla oli hauskaa ja niin oli meillä ohjaajillakin. Pieni huopakukka päätyi kotona Muumimamman hatuksi.
Kirjallisuusseminaarissa on yksi tuttu viime keväältä. Ensimmäisen kerran jälkeen olimme molemmat toisistamme tietämättä ajatelleet, onkohan tämä seminaari sittenkään minun juttuni. Toisen kerran jälkeen kysäisin mielijohteesta: mennäänkö kahville? Puikahdettiin siitä Bulevardin kahvisalonkiin.
Ensimmäinen kahvikeskustelumme lähti liikkeelle seminaarituntemuksista. Hänelle kirjallisuus oli kakkosvaihtoehto, kun elämäntarinaseminaarin jatko oli peruuntunut. Minä taas olin horjunut teatterin ja kirjallisuuden välillä. Yhteisesti todettiin seminaariohjaajamme tosi mukavaksi, joten eiköhän se siitä etene.
Sitten keskustelu jatkui äitikokemuksilla. Muistin hänen maininneen viime keväänä vaikeasta äitisuhteestaan. Ajattelin silloin, kas, en olekaan ainoa. Hänen äitinsä on jo poissa, minun 93. Saatoimme nyt jakaa varsin samansuuntaisia kokemuksia suhteesta äitiin ja miten se kaikki on vaikuttanut meihin itse äidiksi tultuamme.
Seuraavalla kerralla vein hänet lempikahvilaani, johon hän ei ollut aiemmin osunutkaan. Totesimme, että olen poikennut useampiin pääkaupungin kahviloihin kuin hän, stadilaisellahan on lyhyt matka kotiinsa. Minä taas olen asunut kohta 30 vuotta junamatkan päässä citystä. Keskustan kahvilat ovat käyneet tutuiksi.
Olimme jo todenneet olevamme saman ikäisiä. Stadilainen tuttavani on ollut leskenä jo toistakymmentä vuotta. Tämä teema nousi kahvikeskusteluumme. Hän kertoi miehensä kuolemasta ja surun vaikutuksesta perheessä. Nyt hänestä on alkanut vähitellen tuntua, että elämä voisi jatkua toisinkin.
Huomasin hänen pitävän edelleen sormusta. Siitä keskustelu jatkui surusta luopumiseen ja uuteen suuntautumiseen. Mitä tarkoittaa ’kunnes kuolema meidät erottaa’? Voiko eletyn ajan jättää historiaan ja antaa tilaa uudelle vaiheelle, mahdollisesti uudelle ihmissuhteellekin?
Tajusin, että olen kaivannut tällaisia keskusteluja, ajatusten ja kokemusten avointa virtaa kunnioituksen ilmapiirissä. Tällaistako on flow? Ei tarvitse ottaa kantaa eikä tuntea toistensa koko historioita. Ei tarvitse odottaa mitään erityistä, vaatimuksia ei ole. Keskustelussa syntyvät oivallukset ovat lahja ihmiseltä ihmiselle.
Pilviharmaa arkiaamu. Aamukahvin jälkeen soitan äidille, toivottelen hyvää nimipäivää. Pujahdus ulkoiluasuun, sauvat mukaan ja polulle. Ilma tuntuu lauhkealta, käsineitä ei tarvita. Yöllä on satanut. Metsässä ja kalliolla on tosi märkää, sammal lennättää askeleen herkästi liukuun. Suuntaan vanhalle peltoaukealle.
Peltojen syksy tuo mieleen lapsuusmaiseman. Tässä kaupungissa kynnöspellon takana vain humisee loputon autovirta moottoritietä ja sänkipeltojen takalaitaa kiitävät cityjunat minuuttien välein. Silta kaartuu uhmakkaasti raiteiden yli. Okranvärinen sänki kertoo korjatusta viljasta. Kauniisti viilutettu multa ennakoi jo kevätkylvöjä.
Piennarten kulottunut heinä kantaa sadepisaroita helpeissään. Niin paljon kauneutta sille ken huomaa. Mietin elämäni syksyjä aikojen takana, toisaalla. Jo varhain aloin aistia vuodenaikojen värejä, tuoksuja, ääniä luonnossa. Missä olen kulkenutkin, mitä aikaa elänyt, aina olen hakeutunut luonnonmaisemaan voimaa saamaan.
Peltoaukea on jo jossain suunnitteluvirastossa piirretty täyteen kerrostaloja. Valtuuston vihreät ja vasemmistoliitto yrittävät epätoivoisesti, mutta ilmeisen turhaan torjua katastrofaalisen ympäristömokan. Maankäytön tehokkuusvaatimukset ja aluerakentamisen urbaani uho näyttää voittavan historialliset luonnonarvot.
Onko kaupunki ihmisiä vai ihminen kaupunkia varten? Vielä tämän syksyn saan hengittää peltojen avaruutta, antaa katseen levätä, poimia maan kauneutta sielunvoimaksi.
Sovittiin tapaamisesta entisen työtoverin kanssa. Oli taas käynyt niin kuin hänen kanssaan tapaa käydä, että olin eräänä aamuna ajatellut häntä, muistanut sunnuntaina kirkossa näkemäni kasvot. Mietin, mitähän hänellä. Illalla helähti häneltä tekstiviesti kännykkääni: olisiko aikaa tavata. Olihan sitä.
Telepaattiset ilmiöt ovat olemassa niille, jotka rekisteröivät kuvatunlaisia tapahtumia enemmän kuin voivat sattumaksi sanoa. Telepatiaksi luonnehdittavan yhteyden koen vain tiettyjen ihmisten kanssa ja se toimii molempiin suuntiin. Pitkäaikainen ystävä, kaukainen sieluntoveri ja pari entistä työtoveria kuuluvat tähän piiriin.
Yhteys elää ihmissuhteen mukana, se voi heiketä jopa hävitä tai vahvistua ajoittain. Tiukan tieteellisen maailmankatsomuksen piirissä telepatia selitetään tietenkin sattumaksi. Miten sellaista tutkisi ja taulukoisi, mikä on niin herkkää, intuitiivista ja subjektiivista. Suhteet eivät pysy pinseteissä.
Mielenkiintoista on, että ilmiö ei ole sukupuoli- tai ikäsidonnainen. Tunnen erittäin intuitiivisia miehiä sekä naisia. Vanhemman ja lapsen välinen telepatia on tavallista, näitä kokemuksia voisi moni äiti tai isä kertoa. Lapsen aikuistuessa ja itsenäistyessä intuitiivinen yhteys vanhempaan käy tarpeettomaksi ja suuntautuu toisaalle.
Tulet mieleeni jostain syystä. Hetken päästä sinä soitat. Tai minä soitan ja sinä sanot: ajattelin juuri sinua. Joskus joku vieraampi tulee toistuvasti mieleen useaan kertaan. Lopulta otan yhteyttä. – Mistä sinä tiesit juuri nyt soittaa, kun…
niin kuin puu riisuu pukunsa
antaudun talven tulolle
lehti antaa silmulle tilaa
syksy keväälle
Aika tavallista on, että taloyhtiömme syystalkoopäivänä lokakuussa sataa räntää tai vettä, ylimalkaan on ikävin mahdollinen sää. Tällä kertaa historia ei toistanutkaan itseään, räntäsade ehti jo mennä ja sää olikin mitä parhain. Selkävaivojeni kera jättäydyin keittiöön ruuanlaittoon ja Toinen osallistui yhteisiin ponnistuksiin.
Kaalisoppa on Toisen lempiruokaa. Painekattilassa haudutellen soppa valmistuu kohtuuajassa. Tällä kertaa käytin kokeeksi kolmen sortin lihaa kaalin höysteenä: lammasta, hirveä ja nautaa. Hirvenliha vaatii kyllä pitemmän kypsymisajan kuin muut. Tuoreilla rosmariinin oksilla, laakerinlehdillä ja pippureilla maustoin. Hyvää oli.
Puhuimme siitä, ettei tämä asumismuoto olisi mahdollinen, jos huushollissa ei olisi miestä ja autoa. Oma koti ja piha tekevät minut onnelliseksi. Parhaassa tapauksessa pärjäämme tässä vielä vuosia. Sateisena iltana voi sytyttää takkaan tulen ja kynttilälyhdyllä tuoda valoa pihaan. Siitä tulee kodikas olo.
”Kolmas huone on aika, paikka ja elämänvaihe”, tiivistys on blogiesittelystäni. Elämänvaiheeseen liittyvät varmaan useimmat kirjoitukseni, joissa myös aika- ja ikämietteet seilaavat ristiin rastiin. Mutta paikka?
Ensin oli tyhjä huone. Se on kodissamme hiukan erillään, ovi käy suoraan eteisestä. Huone jäi tyhjäksi, kun Kuopus keräsi armeijasta kotiuduttuaan tavaransa ja muutti kolmen kaverinsa kanssa kommuuniin syntymäkaupunkiinsa aikaa sitten.
Tyhjä huone humisi muistoja, tunteita, odotusta, mahdollisuuksia. Istuin monena iltana lattialla ikävöimässä ja siunaamassa lasta, joka oli itselleen oikeaan aikaan irrottautunut perheestä omaan elämäänsä. Lähtevän lapsen riemu, äidin haikeus.
Sitten huoneeseen hankittiin uusi sänky yövieraita varten. Toinen rakenteli virtapiireistä ja muista oudoista osasista keskusyksikön, yhdisti muutamalla piuhalla siihen näppäimistön, pallohiiren, näytön sekä räpelsi koneeseen toivomani ohjelmat.
Löytyi nurkkaan mitoitettu kirjoittelupöytä siihen sopivine tuoleineen konettani varten. Viereen hankittiin kaksi osaa kirjahyllyä, jotka täyttyivät heti huoneisiin kasaantuneista kirjoista. Pöydälle ilmaantui työvalo, pienet kaiuttimet, tulostin.
Nurkkapöydän vasemmalla puolella näen ikkunasta pihan orapihlaja-aidan takana naapuritalon, sen keltaiseksi maalatun, jonka edessä oli vanha omenapuu. Naapuri rakentaa kaunista kiveystä talonsa edustalle. Talo on Viksu-koiran koti.
Huoneen oikealla seinällä on ystävän Japanissa maalaama akvarelli ja tulostimen yläpuolella Martta Wendelin-kalenterin paikka. Selkäni taakse jäävät Elina Luukasen grafiikka Kierreportaat sekä Kiinasta tuotu maisemataulupari.
Kirjoituspöydällä ajelehtii papereita, lehtileikkeitä, kirja. Pyhän Nikolaoksen ikonikuvan edessä palaa tuikku lasimaljassa. Pöydällä on aina myös pari korttia ystäviltä: nyt punamekkoinen tyttö sekä kevätsävyinen, jossa on sisällä Anna-Mari Kaskisen runo
”Ruohonkorren laulua / tänään ymmärrän. / Kuinka tuuli täyttää voi / aamuhämärän, / kuinka alla varpujen / sykkii elämää / pieneen hentoon perhoseen, / valonsäde jää.”
Kummallakin meistä kahdesta on ärsyttäviä tapoja, joita toisen on ollut pakko oppia sietämään. Siis sellaisia, jotka eivät kuitenkaan ole yhteistä venettä kaataneet, korkeintaan keikutelleet ajoittain. Jos lukijalle on mahdollisesti tullut siloinen kuva liitostamme, se johtuu vain siitä, että en nillitä täällä yhtenään sietämisistä.
Toinen meistä pitäisi mielellään kotona ollessaan radion auki joka huoneessa ja televisionkin, ainakin mykistettynä. Logiikka on siinä, että liikkuipa missä huoneessa tahansa, mahdollinen uutislähetys tai kiinnostava asia- tai urheiluohjelma ei karkaa. Voin toki tunnustaa näin monen tiedonmurusen tipahtaneen omaankin laariini.
Nyt sattuu kuitenkin olemaan sillä tavalla, että rakastan hiljaisuutta. Tämä elämänvaihe onkin minun kannaltani loistava mahdollisuus yhdistää yksinäisyyden ja hiljaisuuden tarve sekä yhteyden ja impulssien tarve lähes optimaaliseksi kokonaisuudeksi. Silloin tällöin sattuu silti yhä, että käämini kärähtävät viikonlopun äänitapetista.
Arkiviikolla, kun televisiosta tulee minua kiinnostava keskustelu, sarjaohjelma tai elokuva myöhään, Toinen usein poistuu nukkumaan varhaisen työhönlähdön takia. Olen jo oppinut käyttämään kuulokkeita iltaohjelmissa, sillä vaimeakin ääni ovien takaa näkyy estävän Toisen saamasta unta. Molempien korvia kuumottaa tahoillaan.
Niinpä se on, että sovittelua ja sietämistä on kummallakin, jos haluaa yhdessä pysyä. Kärsivällisyys kannattaa, puhun kokemuksesta.
On ollut hupaisaa lukea Vihtori Peltosen (alias Johannes Linnankoski) sanomalehtikolumneja 1890-luvulta. Hän ottaa kantaa mm. kansansivistyksen puolesta, sanomalehtien seuraamisen ja yhteiskunnallisen aktiivisuuden puolesta, arvostelee virkamiesmoraalia, puhuu raittiuden puolesta ja nuorisokasvatuksesta yleensä.
Lukiessa minua hämmentää toisaalta havaita se valtava muutos, joka reilun sadan vuoden aikana kaikilla alueilla maassamme on tapahtunut ja toisaalta miten monet asiat näyttävät olevan yhä ajankohtaisia kaikesta kehityksestä huolimatta. Kolumnisti moittii 1800-luvun kansakoulunkäyneitä passiivisuudesta yhteisten asioiden suhteen. Peruskoulu- ja lukiosivistys ei taida olla kummempaa. Miksi tieto passivoi, ei muutu toiminnaksi? Yhteiset asiat eivät kiinnosta, se kuuluisa Joku Muu hoitakoon.
Monet aatteet ovat kärsineet pahan inflaation. Uskonnon merkitys marginalisoituu, politiikka näivettyy hiljalleen. Urheiluaatetta syö doping sisältäpäin. Kuka puhuu enää raittiudestakaan? Näyttää siltä, että alkoholin käyttö on yleisesti hyväksyttyä, vain rähinäjuopottelua paheksutaan. Rajun alkoholinkäytön terveyshaitat, vaikutukset kansanterveysmenoihin ja rikostilastoihin ovat kaikkien tiedossa. Tuntuu, että ongelman edessä on antauduttu, niin yksilöinä kuin yhteiskunnallisestikin.
Kukapa se huokasikaan aikoinaan: oi aikoja, voi tapoja – o tempora, o mores.