Hämmästyttävän valoisa, aurinkoinen päivä, mitä rintamaa ikinä sääennusteet tänne povailivatkin. Eilinen tuuli ne sadepilvet vei. Istuin aamulla kuuntelemaan radiokirkkoa. Aina kuullusta ei jää mitään erityistä mieleen, mutta tunnelman aistii ja se joskus hoitaa enemmän kuin sanat. Tällä kertaa saarnaaja puhui vapaasti, kertoi juttujakin eikä lukenut paperista. Se tuntui kodikkaalta.

Lounaan syötyämme ja Toisen vetäydyttyä päivälevolleen lehden kera, soitin vanhalle ystävälle, joka on ollut pitkään mielessä. Miten iloisen hellästi hän lausuikaan nimeni, siitä tiesin, että hän oli myös muistanut minua. Ja miten ilahduin kuullessani hänen voivan hyvin ja olevan tapansa mukaan hyvällä mielellä, muisti tallella ja mieli virkeänä. Kaikki 90-vuotiaat eivät jumiudu! Yhtä ja toista kyllä oli tällä välin hänelle tapahtunut, syöpä leikattu ja hoidettu, sydän pysähtynyt, elvytetty ja tahdistettu. Näitähän iän myötä monelle tapahtuu. Toivuttuaan hän palasi oman tutun eläkeläisyhdistyksensä käsityökerhoon, jonne menee viihtyisästä palvelutaloasunnostaan taksilla. ”Lapset ovat jo eläkkeellä ja lastenlasten lapsia on yhdeksän”, hän sanoo, ”mikäs tässä elämässä olisi parempaa”, näin sanoo onnellinen mummo.

Kahden riskiryhmäläisen kotielämä on ollut näinä päivinä tasan kaksi vuotta melko eristynyttä ja hiljaista. Maaliskuun puolivälissä 2020 loppuivat matkustelu, ystävätapaamiset ja kulttuuriharrastukset kuin seinään. Kesät elettiin vähän vapaammin, tapailtiin harvakseltaan ulkosalla lastenlapsia. Rokotukset otettiin heti kun saatiin. Otin kohta tavaksi soittaa tuntemilleni yksin asuville vanhuksille, kuka vain tuli kulloinkin mieleen. Matala mieliala oli yleistä, moni sanoi ajatelleensa ja kaivanneensa ystävätapaamisia, mutta ei saanut aikaan edes soittaa. Kiitos TeliaDot-systeemin, puhelut eivät paljon maksa, videopuhelutkaan.  

Kun pandemiarajoitukset poistettiin, elämämme on jatkunut silti varovaisena, sordinolla. Emme ole tarvinneet toistaiseksi koronatestiä tehdä. Suojatoimet pidetään yllä kaupoissa. Toinen meistä on tarkempi terveyssyistään ja otan hänet huomioon myös omissa liikkumisissani. Ensin palasin kuoroon, sillä laulaminen on iloni. Ystävän kanssa tapaamme kahvitella aina kun tuntuu siltä. Seuraan edelleen tiiviisti kaikkea pandemiainfoa eikä meillä ole ylioptimistisia odotuksia viruksen nujertumisesta. Se on varioitumalla tehnyt itsestään kuolemattoman, joten sen kanssa toistaiseksi eletään.

Lastenlapsia on ollut ikävä koko ajan, mutta ihana miniämme on oma-aloitteisesti hoitanut ikävää pienillä videoklipeillä tyttösten touhuista. Olemme alkaneet viettää yhteisiä perjantai-iltapäiviä, kun kolmivuotias ei ole päiväkodissa. Esikoisen koulukkailla on harrastuksineen niin paljon ohjelmaa, että harvemmin ehdimme heitä tavata. Joskus muistelen haikeana niitä aikoja, kun he olivat pieniä. Mutta kyllä on aina sykähdyttävää kuulla ja lyhyin tapaamisin iloita heidän kasvustaan ja kehityksestään. Teinipojan kanssa keskustelimme viimeksi viime sunnuntaina heillä Ukrainan sotatilanteesta. Hän sanoi, että oppilaat puhuvat keskenään paljon, mutta ainoastaan historian opettaja on yhdellä tunnilla puhunut sodan taustoista. Toivottavasti vanhemmat antavat aikaa lastensa kysymyksille.

Samaan aikaan kuin täällä on loistanut viikkokausia kirkas kevätaurinko, Euroopan kyljessä on riehunut sota. Poliitikot pohtivat, päättäjät valmistelevat päätöksiään, neuvottelijat neuvottelevat – ja sota jatkuu. Miten kauan Syyriassa sodittiin? Onko siitä maasta mitään jäljellä? Tyhjenevätkö maailman pakolaisleirit koskaan?

Panen toivoni heihin, jotka osoittavat sitkeästi mieltään sotaa vastaan kaikkialla maailmassa, hakkeroivat valhemediaa, yrittävät välittää oikeaa tietoa, ottavat vastaan pakolaisia, toimittavat hätäapua henkensä uhalla, tuovat aseita maataan puolustaville, rukoilevat kirkoissaan ja keräävät varoja auttaville järjestöille. Älkää antako periksi, me äänettömät ja valtaa vailla olevat tuemme teitä ja heitä.

Koronavirustartuntojen viikonlopun lukemat huitelevat yli kahdentuhannen. Rajoitukset ovat jo historiaa. Kevättalvella ovat myös tavanomaiset flunssavirukset liikkeellä ahkeraan, mutta kuka niistä enää välittää, kun on tämä sotakin Euroopassa ja isommat asiat kyseessä.

On hanget korkeat yhäkin ja nietokset. Mikä päivälämmöllä sulaa, se yöpakkasilla kovettuu taas. Niin kevät keikuttaa. On sellaisiakin maaliskuita nähty, että räystäistä vesi valuu ja huhtikuussa on päällä lämpöaalto, joka puhkoo silmut. Nyt ei ihan niin vauhdilla kevät tule.

Mutta aurinko! Valo! Pitkän pimeän ja mielimatalan jälkeen on niin suloista, kun aamulla avaa ikkunan ja sieltä kuuluu talitintin kevätlaulu, ja kaihtimien takaa tulvivat auringon säteet huoneisiin. Kirkkaus häikäisee! Tulee kevät ja tulee kesä – toivon vuodenajat.

Kaksi viikkoa kauhua ja tuhoa on vierinyt historiaan odotellessa, että jotain tapahtuisi, mikä pysäyttäisi mielettömyydessään ja järkyttävyydessään monen kestokynnyksen ylittäneen sodan. Ukrainassa naiset ja lapset pakenevat, miehet yrittävät puolustaa kotimaataan. Ympärillä Euroopan rauhan aikaan jo asettuneet maat ovat shokissa, avuttomuus huutaa taivaisiin asti. Eikö rauhalla ei ole keinoja sotaa vastaan? Miten voi olla, että kukaan ei kykene tekemään mitään?

Jokainen yritys on tärkeä, yritys puhua, yritys sopia tulitauosta, yritys vedota, yritys tukea maataan ja vapauttaan puolustavia ukrainalaisia. Eikö juuri meidän historiamme perusteella pitäisi ymmärtää miltä tuntuu olla yksinään sodan armoilla? Sitäkö tässä odotellaan, että sotahullujen suuruudenunelmat täyttyvät viimeistä piirtoa myöten. Ja veri virtaa.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan paljastaa – kuten sota aina tekee – vastuullisen ihmisen todelliset kasvot. Pitkään pyöriskeli Vladimir Putin viekkaasti hymyillen maailman poliittisten johtajien joukoissa yhteisillä foorumeilla. Ei hänen kasvoiltaan loistanut älyn säihke eikä ystävyys niinäkään aikoina. Mutta nyt näkyy alastomana vallasta juopuneen julmuus.

Euroopan ja länsimaiden vastuulliset ovat nyt yhtenään koolla, suuret salit ja pitkät käytävät ovat sakeanaan puhetta ja kas, kaikki ovat yhtäkkiä samaa mieltä! Jopa muutaman itsepäisen maan valtiaat, jotka ovat jullikoineet muita vastaan. Sota surmaa ja herättää uinailijat, tappaa turhan naivismin ja saa hitaimpiinkin vauhtia.

YLE on pitänyt kiitettävästi suomalaisia ajan tasalla asiantuntijakommentaattoreineen ja rohkeine toimittajineen Venäjällä (Erkka), EU:ssa (Richard) ja Ukrainassa (Antti). Poliitikkojen laskelmoidut ja varovaiset puheet ovat jääneet mutinoiksi, kun Mika Aaltola esimerkiksi on ladellut suorasanaista ja pelkäämätöntä tutkittuun tietoon perustuvaa ja asioita syvällisesti seuranneen ihmisen puhetta.

Vastuullisten päättäjien kasvoilta on näkynyt tapahtumisen kiivaus ja puheen paljous silmien väsymyksenä. Nyt on aika pyytää heille kaikille paitsi malttia ja viisautta, myös kanttia rohkeisiin päätöksiin, kun hetki on oikea.  

Paula Nivukoski; Nopeasti piirretyt pilvet Otava 2019 Mainingin varjo Otava 2020

Isokyröläinen esikoiskirjailija (s.1985) kirjoitti isoäitinsä tarinan pohjalta vahvan sukuromaanin, jossa pohjalaisen tilan vanhin tytär saa isältään tämän kuolinvuoteella elämäntehtäväksi pitää tila suvun hallussa. Tyttärellä on kaksikin kosijaa, joista hän valitsee naapuritilan nuoremman pojan. Tämä osoittautuu levottomaksi ja alkaa Liisan kanssa kaksi lasta saatuaan suunnitella Amerikkaan lähtöä. Liisa ei halua lähteä ja niin avioparin tiet erkanevat. Isäntä lupaa tulla jouluksi kotiin, mutta kirjeet harvenevat eikä miestä kuulu takaisin. Liisan on tehtävä vaikeita päätöksiä yksin. – Mainingin varjo on tarina erään papin perheestä vanhimman tyttären näkökulmasta. Tyttären lapsuus on ankaran ja tylyn isän varjostama ja myös hauraan ja taiteellisen äidin kannattelu vie tyttären voimia. Romaani on kirjoitettu vuorotekniikalla tyttären lapsuusmuistoista ja aikuiselämästä rakastetun kanssa saaristomeren karulla luodolla.

– Nivukosken eloisalla pohjalaismurteella ryydittämä kertomisen tapa esikoisromaanissa on kerrassaan mainio ja tarina etenee juohevasti pohjalaista elämänmenoa kuvaillen. Myös Liisa-tyttären kamppailu itsensä kanssa tulee hienosti ja väkevästi kuvattua. – Toinen romaani keskittyy kuvailemaan tytön ajatuksia ja vähän kerrassaan todellisuudesta irtoavia tunnelmia yksin saaressa. Toinen romaani olisi kaivannut enemmän reaalielämän kuvausta loputtomien ajatusvyyhtien sijaan.

*
Hanna Hauru; Viimeinen vuosi LIKE 2021

Oululainen kirjailija (s. 1978) oli Finlandiapalkintoehdokkaana v. 2017 kirjallaan Jääkansi. Viimeinen vuosi on tarina kirjailijamiehestä, joka elää erakkona, nälkääkin nähden. Ainoa tulonlähde on kirjoittaminen. Koska kirjoja ei saa valmiiksi tarpeeksi usein, aikakauslehdille tarjotuista novelleista saa jotain tuloa hengenpitimiksi. ”Haurun kaltaiset harvinaisuudet keskuudessamme ovat aitoja tarinankertojia.” (Parnasso) – Tämän kirjailijan muutkin teokset aion etsiä kirjastosta. Hänellä on pohjoista vimmaa sekä tarinassaan että kielessään, jolla kirjoittaa. Jos kirjailija on nainen, joka kirjoittaa erakkona elävän miehen tarinan, on lähes mahdotonta uskoa, miten aidosti miehenä kirjoittajan voi lukija kokea. Se onnistuu harvoilta. Lukija tuntee olevansa todellisen lahjakkuuden äärellä.
*
Ida Pimenoff; Kutsu minut WSOY 2021

Valokuvataiteilija (s. 1977) on julkaissut esikoisromaaninsa useamman taidekirjan jälkeen. Sukunsa isättömät pojat ja tytöt, hylätyt vaimot ja yksinäiset äidit käyvät isättä kasvaneen päähenkilönaisen mielen läpi haavoja repien. Vaietut sukutarinat puhutaan lopulta auki ja oman tarinan kivuliaisuus saa selityksen. – Tarina on tumma ja raskas – ehkä myös siksi, että vaivalla hankittua itseymmärrystä psykologisoidaan sivukaupalla. Näitä tarinoita elävässä elämässä on paljon ja siksi niitä on puhuttava auki yhä uusin tavoin ja uusin sanoin. Ymmärrys kasvaa ja sen mukana myötätunto.
*
Jouni Mikael Inkala; Jumalalle pyhitetty susi Siltala 2021

Runoilijan muistelmiksi nimetty teos, joka valottaa Jouni Inkalan tietä sukunsa jäsenestä runoilijaksi. Runoja aiemmista julkaisuista sekä uudempia on liitetty sukutarinoiden kanssa keskustelemaan. – Kokonaisuus on kaunis ja kertoo mistä runoilijapoika on tehty ja millaiseksi mieheksi kehitys hänet toi. Hieno teos!
*

Emma Puikkonen; Musta peili WSOY 2021

Puikkosen uusin teos ei oikeastaan ole romaani perinteisessä mielessä, pikemminkin fragmentaarinen kolmen henkilön eri vuosisadoiltakin juontuvista kohtaloista koottu kooste, joita yhdistää lopulta paljastuva säie. Naisten tarinat saavat miettimään maailman tilannetta nyt ja joskus aiemmin. Miten hitaita ovat kehityksen nopeatkin askeleet joissakin asioissa ja miten pitkällä kuvatussa dystopiassa jo olemme. – Puikkosen kieli ja tyyli on sujuvaa, mutta jotenkin en saanut alkuun kiinni henkilöistä ja heitä yhdistävät tekijätkin jäivät mielessäni repaleiksi.

*

Lifländer Tiina Hyvä yö Atena 2021

Kirjailija on Imatralla 1976 syntynyt, sittemmin helsinkiläistynyt. Romaanin tapahtumaympäristö on vanhusten hoitolaitos, jossa valvotaan osan yötä yksin. Hoitajalla on paha unettomuus, johon hän ei saa työpaikan lääkäriltä enää lääkkeitä, joten hän ratkaisee ongelmansa keräämällä hoidettavan vanhuksen unilääkkeet omaan käyttöön iltatyövuorollaan ja hiljentämällä sitten levottomana huutelevan vanhuksen oudoin keinoin. – Tarina on surullinen, ahdistava eikä pääty hyvin. Kauhistuttavaa, sillä ei ainoastaan voisi olla – vaan joskus on jossain ollutkin totta.

*

Heli Hulmi; Luopumisharjoituksia Pääjalkainen 2018

1958 syntynyt kirjoittajakouluttaja ja kirjallisuusterapian ohjaaja on kirjoittanut tarinan kolmesta lapsuusystävästä, jotka aikuiselämä sinkosi kauas toisistaan. Tarinaan liittyy myös mies, johon ainakin kaksi naisista on ollut läheisemminkin suhteessa. Naiset kohtaavat retrospektiivisessa valokuvanäyttelyssä, johon taiteilijamies on heidät kutsunut. Itse taiteilija on vahvasti läsnä teoksissaan, mutta myös yllättävässä viestissä kuolemastaan. – Luopumisharjoituksia on kansikuvineen vahvasti kirjoittajansa oloinen teos, jossa soi lapsuusystävien erilaisen elämän samansointinen sävel kolmisointuna. Kirja välittää elämän kauneutta, kokemusta ja viisautta.

*

Sirpa Kähkönen Vihreä sali Otava 2021

Kirjailijaliiton puheenjohtajan oma julkaisukategoria, Kuopio-sarja, on osoittanut tekijänsä mestarilliseksi kertojaksi. Henkilökuvaus on vertaansa vailla elävyydessään, yhteiskunnalliset teemat ja kriisiaikojen elävä kuvaus luovat aina täyteläistä taustaa ihmisten elämään. Tuorein teos, Vihreä sali, jatkaa kauniisti samaa linjaa. – On sanottava, että Kähkösen taito on mestariluokkaa kuvasipa hän nuorta tai vanhaa, miestä tai naista, olipa tapahtumamiljöö suomalainen kaupunki tai venäläinen ja suvereenisti hän liikuttaa ihmisiään ajassa jos toisessakin ja kuljettaa muistoissa. Romaanin lopussa kuolevan vanhuksen viimeiset hetket ovat kenties kauneinta, mitä koskaan on tullut vastaan tästä aiheesta.

Euroopan rauha on vuoden 2014 Krimin niemimaan valtauksesta ollut uhattuna Venäjän taholta. Oligarkkiensa tukemana Vladimir Putin järjesteli perustuslain muutoksella itselleen elinaikaisen presidenttiyden, joka käytännössä teki hänestä itsevaltiaan. Ukrainan separatistiset itäosat miehitettiin hiljaisin operaatioin, Ukrainan itsenäisyys kyseenalaistettiin valheellisin historiantulkinnoin ja uhkailemalla sodalla. Käytiin surkea näytelmä diplomaattisista neuvotteluista Euroopan, Yhdysvaltojen ja Naton  kanssa pohjana täysin epärealistinen vaatimuslista, jossa Venäjä halusi määritellä Venäjän rajanaapurit etupiirikseen kuin paluuna Neuvostoliiton suurvalta-aikaan. Ukrainan lähialueet Valkovenäjä mukaan lukien täytettiin massiivisin sotakaluston ja sotilaiden siirroin jo ns. neuvottelujen aikana. Kun vaatimuslistaan ei suostuttu, Putin ilmoitti Venäjän tunnustavan Ukrainan separatistialueiden itsenäisyyden ja marssitti sotajoukot tekaistun avunpyynnön nojalla Ukrainan alueelle. Saman tien aloitettiin hyökkäys Valkovenäjän kautta ja Ukrainan itärajan yli kohteena Kiovaa. Suomalaiset hätkähtivät röyhkeää manööveriä, jota vielä ryyditettiin suorilla sotilaallisilla uhkauksilla, jotka toimeenpantaisiin, mikäli Suomi ja Ruotsi liittyisivät Natoon. Nyt on menossa sodan viides päivä, ja koko manööveri on osoittautunut Putinille luultua hankalammaksi Ukrainan sitkeän vastarinnan vuoksi. Kun Venäjän joukot eivät voineetkaan marssia suoraan tavoitteeseen, alkoi uusi uhkailu ydinaseen käytöstä.

Kuten presidentti Niinistö sanoi: ”Naamiot on riisuttu, nyt nähdään vain sodan kylmät kasvot.” 

Perheessämme on erilaisissa elämän käännekohdissa laulettu Dietrich Bonhoefferin sanoittamaa virttä numero 600, jonka suomennos on Anna-Maija Raittilan ja sävel virsikirjassamme Erkki Melartinin. Tekstin synty ajoittuu vuoteen 1944, vuosiluku kertoo historiaa tuntevalle minkäkaltaisessa ahdingossa runo on syntynyt. Sodan aallot leiskuivat Euroopassa tuolloinkin. Voisi kuvitella, että ihminen vainon ja vaikeuksien pyörteissä pettyisi Jumalaan, joka ei tunnu kuulevan eikä auttavan. Mutta mikä ihmeellinen rauha virrestä välittyykään.

Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan olemme kaikki hiljaa kätketyt. Me saamme luottaa uskolliseen Luojaan, yhdessä käydä uuteen aikaan nyt.
Kun pahan valta kasvaa ympärillä, vahvista ääni toisen maailman, niin että uuden virren sävelillä kuulemme kansasi jo laulavan.
Hyvyyden voiman uskollinen suoja piirittää meitä kuinka käyneekin. Illasta aamuun kanssamme on Luoja. Häneltä saamme huomispäivänkin.

Meille on tässä virressä sanoma, joka kantaa yli sodan ja kuoleman kauhujen. Olisiko nyt aika taas laulaa paljon kärsineen, mutta uskonsa ja toivonsa säilyttäneen miehen testamentti sodan keskeltä sodan keskelle.

*Saksalainen pappi ja teologi D.B. toimi natsismin vastarintaliikkeessä, joutui vangituksi ja teloitetuksi Flossenburgin keskitysleirissä 39 vuotiaana. Alkuperäistä tekstiä on suomennoksen yhteydessä muokattu virreksi.

Istuimme kolmistaan ruokapöydässä jonakin arkisena kotiäitivuosieni päivänä kauan sitten. Elettiin 70-80-luvun taitteen vuosia. Esikoinen oli ehkä viisi, kuopus kaksi. Syötiin siinä, tunnelma oli kiireetön ja onnellinen. Esikoinen näytti miettivän tiiviisti jotain, lusikka oli pysähtynyt lautaselle. Syvän huokauksen perästä kuului: ”Tää on sitä elämää”.

Mitä elämä on? Viisivuotias tajusi sen omalla tavallaan. Hän heräsi, kun oli nukkunut tarpeekseen, pomppasi sängystään, vilisti vessaan ja siitä jatkui eilisen illan nukkumaanmenoajan keskeyttämä leikki. Isi oli mennyt työhönsä, äiti askaroi keittiössä. Kohta pikkuveli pyrki leikkiin mukaan. Aamupuuro odotti. Sitten tuumittiin äidin kanssa millainen on sää ja mitä puetaan puistoleikkejä varten. Sieltä tuli parin tunnin päästä punaposkinen, leikeistä väsynyt ja nälkäinen pikkumies, pestiin kädet ja yhdessä kokoonnuttiin aterialle. Ruuan jälkeen odottaisi lukuhetki äidin ja pikkuveljen kanssa, kunnes päiväuni voittaisi vesselit.

Nyt lukiessani päiväkirjamuistiinpanojani tuolta ajalta, tulee hiukan haikea olo. Minulla oli kaikki – koti, puoliso ja ihana perhe. Tietysti oli monenlaisia päiviä, lapset sairastelivat, kiukkusivat, sattui vahinkoja. Itsellä oli huonompia ja parempia päiviä, aikuisen seuran, myös omien harrastusten ikävää. Oli taloudellisesti tiukkaa, silti ei mitään oleellista puuttunut.

Nyt ikääntyvän avioparin koronan hiljentämää arkea eläessä, kaipaan eniten lastenlasten tuomaa energiaa, iloista melskettä ja leikkihetkiä. Myös juttelutuokioita omien aikuisten poikain ja heidän rakkaidensa sekä omien ikätoveriystävien kanssa ikävöi taas. Katson keittiön ikkunasta näkyvät lumiset puut, valoisan taivaan, lintulaudan vieraat. Kävelen pianon luo ja laulan. Tassuttelen kolmanteen huoneeseen, jossa on kirjoitusrauha. Kun kaipaan lepoa vetäydyn omaan huoneeseeni lukemaan. Useaan kertaan päivässä istahdamme yhteiselle aterialle, kuljemme huoneissa, katsomme yhdessä uutisia ja mieleistä sarjaohjelmaa. – Tämä on tätä elämää.