Ikkuna on koko yön auki puistoon, puiden takana hengittää meri. Hiljaista, pehmeää, onnellista jotenkin. Ilahdun aina ruotsintyylin kodikkuudesta hotelleissa. Jo tuloaula viestii: tervetuloa, ole kuin kotonasi. On jopa pieni kirjasto mukavine tuoleineen, toisaalla nurkkaus nettiyhteyttä tarvitseville. Kaikki tervehtivät toisiaan ja henkilökunta hymyilee. Täällä sen taas muistaa: niin kuuluu ollakin, vaikkei kotimaassa ole tapana.
Aamiaishuone on viihtyisä, kattauksessa helposti aukeneva logiikka. Tarjoiluvadit ovat pieniä ja siistejä, ne vaihdetaan usein. Ruotsalainen luonnonjogurtti on erityisen hyvää ja lisukkeita on toistakymmentä sorttia. Osun valitsemaan vihreää jasmiiniteetä aamujuomaksi ja siitä tulee heti lempparini. Istumme terassille, jossa kastanja kurottaa oksiaan melkein pöytään. Elokuun aamun tuulenhenki on leppeä eikä aurinkokaan vielä tunnu polttavalta.
Tuloillan tutustumiskävelyllä satamarannassa päädyimme lopuksi erään ahmetin nakkikioskille. Päivän matkalla välipaloiksi nautitut kahvit ja kelmuun käärityt lössöt sämpylät pursuavine katkarapu-majoneesi-täytteineen olivat jo täyttäneet kiintiönsä meissä. Vastakohtien välähdys hykerryttää huumorintajuamme: edellisiltana viiden ruokalajin gourmetillallinen ja tänään kälyisen snagarin makkara ja ranskalaiset.
Elokuisessa Visbyssä olemme käyneet ensi kerran 17 vuotta sitten. Muistikuvissa kaupunki hehkui ruusuissa, mutta nyt hellekesä on selvästi verottanut pihojen ja portinpielien kukkaloistoa. Gotlanti on muutakin kuin Visby, siksi olemme täällä uudestaan. Lähdemme ajamaan länsirantaa pohjoiseen. Kartta kertoo, että nähtävyyksiä on tiuhassa kaikkialla, useimmat niistä keskiaikaisia linnanraunioita tai kirkkoja. Valitsemme Lummelundan, jossa on turisteja varten raivattu luolareitti, Gotlannin maaperän muodostumista 400 miljoonan vuoden aikana havainnollistava näyttely, matkailupalveluja ja luontopolku.
Lummelundagrottan on pohjoismaisittain kiinnostava vuorensisäisine virtoineen ja luolastoineen. Esiteltävä alue on kooltaan vain pieni osa tunnetusta ja varsin vaatimaton verrattuna vaikkapa 1970-luvulla näkemiimme Postojnan valtaviin tippukiviluoliin silloisessa Jugoslaviassa. Lummelundan luolat on tiedetty 1700-luvulta (Linné), mutta turismia varten niitä alettiin kunnostaa vasta 1970- ja -80-luvulla. Luoliin liittyy dokumentoitu tarina paikallisten poikien seikkailusta 1950-luvulla vuoren sisällä, missä he ryömivät etsimässä onkaloita taskulamppujen valossa. Tästä käynnistyi laajempi tutkimushanke ja turistikohteeksi kehittely.
Luolissa lämpötila on kahdeksan astetta ja ulkona on 30 asteen helle. Nuori ruotsalaisperhe on joukossamme parivuotiaan poikansa kanssa luolakierroksella ja pikkuinenhan alkaa kohta pimeässä huutaa kauhuissaan. Äiti ei saa poikaa rauhoittumaan, kimeä hätähuuto kajahtelee kallioseinämistä. Perheen isä ei reagoi lapsen paniikkiin mitenkään, äiti joutuu palaamaan lapsen kanssa yksin ulos. Ihmettelemme, etteivät nuoret vanhemmat tajunneet tulla vuororellen 20 minuutin kierrokselle. Voi vain toivoa, ettei lapsi saa kokemuksesta pysyvää pimeänpelkoa.
Ajamme Kappelshamnin kautta Lärbrohon, josta voisi jatkaa Fårösundiin ja Fårön saarelle. Käännymme kuitenkin etelään, sillä minua kiinnostaa sistersiläismunkkien muinainen luostarialue, Romakloster, joka on saaren sisäosissa. Dalhemin kirkko, yksi 92:sta Gotlannin keskiaikaisesta kirkosta, osuu matkan varrelle ja vetää meidät ihailemaan kauneudestaan kuuluja lasimaalauksia ja freskoja. Kirkot, joilla on nähtävyysstatus, ovat auki kesäaikana 9-17. Dalhemin kirkon 50-metrinen torni kohoaa uljaana kohti taivasta ja sisätilojen kauneus mykistää. Ulkona vainioiden vilja on korjattu ja pienessä kirkonkylässä tuntuu pelloille vasta levitetyn lietelannan vahva haju.
Romakloster löytyy pienen etsimisen jälkeen. Ajetaan ensin ohi, sillä opasteessa lukee ylinnä Kungliga Romateatern ja vasta toisella katsomalla huomaa Klosterruin-viitan. Paikka on kovin hiljainen, matkailun pääsesonki on selvästi ohi. Aikoinaan luostari on ollut rikas. Viljelyalueet ympärillä ovat laajat, luostarialueella on kymmenkunta rakennusta ja valtavan kirkon rauniot. Paikassa toimii kesäteatteri, viikonloppuisin esitetään Macbethia. Kaksi myymälää ja kahvila ovat avoinna, olemme lähes ainoat kävijät.
Tulemme sisämaasta länsirannalle poiketaksemme Fröjelin Gannarveen näkemään omalaatuisen, veneen muotoisen kivistä tehdyn hauta-aluemuistomerkin. Se on lampaiden laitumella ja sinne kiivetään piikkilanka-aidan yli johtavia portaita. Klintehamnista käännymme sitten takaisin Visbytä kohti. Rantatie on kaunis ja perjantai-ilta kun on, myös vilkkaasti liikennöity. Gotlannin länsiranta on ruotsalaisittain erittäin suosittu loma- ja viikonlopunviettokohde. Tofta strandilla on runsaasti vuokrattavia lomamökkejä ja B&B-majoituspaikkoja. Me palaamme Visbyhyn, syömme illalliseksi satamassa kevyesti halstrattua tonnikalaa ja nukumme hyvin puistosta kantautuvista äänistä välittämättä.
*jatkuu
Laivaristeilyt Suomesta meren yli länteen ovat jo aikapäiviä menettäneet hohtonsa sitä mukaa, kun laivat ikääntyessään rähjääntyvät ja vaihtavat varustamoa. Mielessämme oli tutustua naapurimaahan entistä paremmin, mutta eipä kiehtonut lähteä kiertämään Pohjanlahteakaan, kun tähtäimessä oli eteläinen Ruotsi. Läksimme Silja Serenadella Helsingistä tällä kertaa.
Sataman autojonossa helteessä lojuminen on tylsintä mitä matkailija joutuu kestämään. Onneksi oli kirja. Kuulutus kertoi, että kanssamatkaajiamme oli peräti 39 eri kansallisuutta, vaikka ei laiva ei vaikuttanut mitenkään erityisen täydeltä. Merellä tuuli tuiversi hiuksia hurjana ja sivukansilla syntyi paikkoja, joissa voi suorastaan nojata tuuleen. Ihana Titanic-efekti! Kaksi hentoa intialaista pikkutyttöä pyllähti tuulen voimasta nurin kannella upeaan sariin pukeutuneen kauniin äitinsä kauhuksi.
Laivoista olemme oppineet, että ensiksi etsiydytään hyttiin, sitten infoon vaihtamaan valuuttaa mikäli tarvitsee ja kruunujahan tarvittiin. Puoteihin meidän ei tarvitse mennä ollenkaan eikä baaritiskeillä notkua. Alun perin kannattaa valita hyvin paikka, jossa illan istuu ja yön nukkuu. Valinnat eivät pettäneet, eivät tällä laivalla. Yllätyin positiivisesti.
Illastimme Bon Vivantissa hiukan tavallista juhlavammin 37. hääpäivän merkeissä. Pöytäämme sattui aivan loistava tarjoilija, aasialaispiirteinen nuorimies, joka hoiti tehtävänsä iloisesti, joutuisasti ja ammattitaidolla. Ruoka oli todella erinomaista ja ateriakokonaisuus viineineen hyvin suunniteltu. Illan päätteeksi kävimme tanssahtelemassa muutaman kappaleen yökerhon puolella. Kenkkukoipenikaan ei valittanut liikuntasessiosta. Matka alkoi siis hyvissä tunnelmissa.
Tukholmasta jatkoimme autolla saman tien kohti Nynäshamnia. Poikkesimme Ösmossa pienellä tauolla, kun aikaa oli. Perillä ennätimme katsella hiukan kaupunkia, juoda ekat ruotsinkahvit ja kierrellä keskuspuiston lampea. Olimme kotona jo varanneet autopaikan Visbyn lautan iltapäivävuorolle. Lippuun kuuluivat kansituolipaikat, joissa kolme tuntia meni pahemmin pitkästymättä vuoroin torkkuen ja lukien. Kesän pokkaripinosta viimeiseksi jäänyt Anja Kaurasen Lemmikkikaupan tytöt ei tosin mitään herttaista lomaluettavaa ollut, pikemminkin toi muuten leppoisiin lukuhetkiin kylmiä väreitä.
Naapurimaassa on sama lomasesonki kuin meillä, joten suurimmat ruuhkat ovat elokuulla jo ohi. Kokemuksesta viisastuneena suunnittelimme kuitenkin iltaisin seuraavan päivän reitin ja varasimme yösijan ennakkoon. Pohjoismaissa toimii oivalliseksi osoittautunut hotelliketju Best Western. BW:t ovat tavallisia, pienehköjä tai keskikokoisia kolmen ja neljän tähden hotelleja. Ne sijaitsevat keskustan tuntumassa tai upeissa rantamaisemissa ja ovat hyvin kodikkaita ja siistejä. Palvelu on ystävällistä ja joustavaa. Vanhan kaupungin muurin kupeessa, puiston reunalla sijaitseva Visbyn BW Solhem oli kotinamme kaksi yötä.
*jatkuu
Reilun viikon reissun aikana kerääntyneen hesaripinon uumenista paljastui kiihkeää keskustelua sekä painavista, tärkeistä että kevyemmistä aiheista. Saattohoidosta. Sukupuolineutraalista avioliitosta ja vihkimisoikeuksista. Naisten kesäpukeutumisestakin.
*
Ihmisellä on vapaus pukeutua tavallaan. Paha mennä toisen neuvomaan. Ihmetellä saa myös vapaasti. Vaikka sitä, miten pattipolviset ja pulleaperäiset keski-ikäiset siskot tuovat lisäarvoa katunäkymiin pujottautumalla ohuisiin legginseihin ja lyhyisiin hamosiin kaupungille lähtiessään. Myötähäpeä siinä ailahtaa sillä, joka pikemminkin pyrkii kätkemään kuin paljastelemaan vartalonsa ongelmakohtia.
*
Sukupuolineutraali avioliitto kuulostaa melko kummalliselta termiltä perinteisen avioliittomallin sisäistäneen korvissa. Liittoja on toki moneksi perinteen piirissäkin, mutta tässä laajennetaan nyt median ja poliittisen eliitin voimin avioliittokäsitystä. Mietin mihin päädytään, kun nyt on jo avioliitto, avoliitto, ja rekisteröity parisuhde. Eikö rekisteröityjen puolisoiden laillisia oikeuksia voisi laajentaa muuttamatta perinteistä avioliittokäsitettä? Suunta tuntuu oudolta irtiotolta Euroopan unionin kontekstissakin.
Kirkkoa vedetään taas kuin vastahakoista pässiä narun päässä. Teologeilla on teologiset murheensa asioiden laidasta eivätkä ne lainlaatijoita hetkauta. Kirkon jäsenenä saa ihmetellä sitäkin, miten pitkälle meillä ollaan valmiita myötäilemään yhteiskunnassa meneillään olevaa muutosta. Jo nyt nuoria pikakastetaan että pääsevät ripille kaveriensa kanssa. Kirkkoon saa liittyä vaikka vihkiviikkoa edeltävänä maanantaina ja erota, kun häät ovat ohi. En tiedä olla mieltä kirkon vihkioikeuksista, mutta jokin tässä menossa arveluttaa.
*
Saattohoidosta, palliatiivisesta eli kuolevan hyvästä hoidosta on tehty runsaasti hoitotieteellisiä väitöskirjoja. Hoitohenkilöstöä koulutetaan kohtaamaan potilaansa yksilöllisesti kussakin elämän vaiheessa. Työssä hoitaja kohtaa karun todellisuuden: asia ei kiinnosta resursseista päättäviä. Vaihtoehtoja on vähän tai ei ollenkaan. Saattohoidosta on syytä keskustella. Ei siksi, että oma äiti sattuu olemaan sillä kohtaa juuri nyt, vaan siksi, että eliniän hiljalleen pidetessä ja kipusairauksien lisääntyessä vuosi vuodelta yhä taajempi joukko on sillä kohtaa.
Helsingin kaupungin tomera päättäjärouva tietää, että ihmiset eivät halua kuolla vaan elää. Siksi erillisiä saattohoito-osastoja tai -koteja ei tarvita. Kalliiksikin tulevat. Kun elämä supistuu vuoteenlaitojen sisälle, alkaa seinillä ja ikkunanäkymilläkin olla merkitystä. Saattaa olla, että moni meistä on jonakin päivänä siinä vaiheessa, jossa toivoo vain rauhaa, hoivaa ja tuskatonta unta elettyään kylliksi.
On asioita, jotka vain ovat. Aurinko laskemaisillaan. Vilja valmista. Suruntumma metsä odottaa.
Kirjailija Riku Siivonen sanoi vuosi sitten HS:n kolumnissaan, että elokuu jakaa ihmiset kahteen pääryhmään: kesää kaipaaviin ja syksyyn siirtyjiin. Totesi kuitenkin, että tuskin kukaan vuodenaikojen vaihtumiseen ihan näin kategorisesti suhtautuu. Kai meissä kaikissa on sekä päättyvän kaipausta että intoa uuteen, menneen ja tulevan jännitettä.
Kesää on turha julistaa päättyneeksi helteisiin, koulujen alkamiseen tai lomalta paluuseen. Kesä on, jos kesältä tuntuu. Vuodenajat liukuvat toisiinsa jatkumossa, jossa päivämäärä ei välttämättä kerro mitä aikaa eletään. Sää vaikuttaa vuodenaikatuntuun eniten. Keskellä kesäaikaa yllättävä raekuuro tai hirmumyrsky hämmentää yhtä paljon kuin alituinen sade.
Pidän elokuun viilenevistä ja hämärtyvistä öistä, päivien pehmeästä valosta. Tuntuu mukavalta, että tungeksiminen samoissa paikoissa rauhoittuu: rannoilla ja turistikohteissa on taas tilaa, kesätapahtumat ovat ohi. Ihmiset asettuvat: koululaiset kouluihinsa, opiskelijat opintoihinsa, työväki töihinsä. Osa väkeä toki lomailee vielä tai jäähdyttelee viikonloppuisin mökeillään.
Elokuussa ei ole pakko vielä päättää mitään syksystä tai talvesta, ensi keväästä tai kesästä puhumattakaan. Voi avata silmänsä mahdollisuuksien päivään joka aamu. Voi innostua itsensäkin yllättäen uusista asioista tai hakea entisistä harrastuksista hyvää oloa. Työelämässä en ymmärtänyt suunnittelemattomuuden olevan luksusta.
Veli istuu odottamassa sairaalan oven luona varjoisalla penkillä. Menemme kolmisin sisään. Äiti näyttää pikkuruiselta nukkehahmolta sairaalan vuoteessa laitojen sisällä. Kasvot ovat oudon kutistuneet, kun yläproteesi on poissa suusta. Hän avaa silmänsä puhutteluun ja tunnistaa. Huonetoveri sanoo, että kyllä on tytärtä kaivattu.
Pöydällä on kahvia nokkamukissa. Tarjoan äidille tuomaani muurinpohjalettua ja hilloa. Se ei nyt kuitenkaan maistu, äidin suu on kipeä, siksi kai proteesikin on otettu pois. Toinen hakee lähikaupasta pikarijäätelön, siitä saan äidille lusikoitua kolmasosan kahvin lomaan. Henkilökuntaa ei näy. Osastolla vallitsee sunnuntairauha.
*
Helle hiostaa, ajatukset painavat. Ajamme taas sairaalasta Lapsuuslammelle ja uimme pitkiä kierroksia. Pesemme välillä veneen ja uimme taas. Kaksi joutsenta lentää lammen yli. Vähitellen saamme helteen hukutettua lammen viileän puhtoisiin vesiin.
*
Maanantaiaamuna menen Toisen kanssa sairaalaan, päätän odottaa osastonlääkärin kiertoa. Äidille jutellessa pyydän häntä avaamaan silmät. – Mingäntähen, hän kysyy, – siehä oot kutakuinkii yhtä kaunis ko ennenkii. Huonetoveria naurattaa se ’kutakuinkin’. – En mie jaksa pittää silmii auk, luomet on niin raskaat ja kaik on jo nähty, minkä ennää näkiskää.
Huoneeseen työntyy kaksi vaiteliasta miestä, lääkärintakkinen työntää edellään kärryä, siinä on läppäri auki, hoitajalla kansio ja kynä. Kun tulevat kohdalle, esittäydyn ja kysyn miten äidin hoito jatkossa järjestyy, kun hoivaosaston hoitaja sanoo, etteivät kykene yksin vuorossaan ollen huolehtimaan näin huonokuntoisesta. Sanon suoraan, että tuntui ikävältä kuulla, miten äiti kotiutettiin täältä ja hoivaosasto palautti hänet takaisin samana päivänä. Lääkäri tuijottelee ilmeettömästi läppäriään. Sairaanhoitaja sanoo jotain verenpaineesta. Lääkäri kääntyy menemään, tokaisee: ”Pitää yrittää keksiä hänelle jokin hoitopaikka.”
*
En jaksa nyt isän haudalle, siellä on äidinkin hoitopolun päätepiste. Kotimatkalla soitan veljelle ja kerron lääkärin ainoan kommentin. (En uskalla puhua pelosta, että heittävät Äidin jonnekin valtavan sairaanhoitopiirin sivulaitokseen makaamaan.) Ehdotan huumorimielessä, että Veli kysyisi joka päivä käydessään: jokohan hoitopaikka on keksitty.
Kuutostien varsilla törröttää puolivälistä katkenneita ja myrskyn nöyryyttämiä puita. Tummia pilviä nousee taas. Millekään maailmassa ei tunnu mahtavan mitään. On itkukurkkuinen olo.
Aika on levätä etsinnöistä, aika työntää vene vesille. Hyvä on katsella kotirantaa kauempaa, viisautta myös olla vastaamatta jokaisen aallokon kutsuun
Pissismummo päätti tykönäns päivänä kesäisenä, että nyt on uusittava alimmaisgarderobi. Entisistä töistä kun tuppaavat eläkerahhaa, ni pitäähän sitä johkin käyttää, ettei pääse pino vinoks, mitäs. Sitä paitti oli aleaikakin. Ai mikäkö garderobi? No, se mik’ei näy, mutta sielä kumminki on, ihanasti muumioituvaa mummonnahkaa vasten.
P.Mummolla sattuu olemaan dekolteen jatkeena ehtoisa luomuvarustus, jokahan vaatii kunnon kupposet eikä tarvi push-uppia. Tiedossa on myös oiva kyseisvarustekauppa, jossa osataan asiat. Omistajatar vilkaisee asiakasta ammattimaisen varmalla silmällä, kysäisee väritoiveita ja tuo soviteltavaksi hyvinistuvia kakskuppisia. – Ja pitsiä pitää olla kans, sanoo Pissismummo.
Tavaratalossa naisihmisten alimmaisgarderobiosastolla asiakas on omillaan ja P.Mummo siis aivan hukkapulassa. On tangaa, stringiä, hipsteriä ja ties mitä pöksynriekaletta. Mummon ajatuskuplaan pullahtaa paha sana. – Ja en kyllä … anna periksi niille, jupisee hän tanakkana. Meni nääs ostamaan muinoin kasan yhtäjasamaa mustaa ja valkoista basicsloggia ja nehän peijakkaat kestää vaikka maailman tappiin. Mummotki haluaa väliin väriä ja vaihtelua.
Ei ol helppoo muutenka nykymaailmassa. Tavallisennimisten ja -näköisten vaatteiden ajat ovat olleet ja menneet. Jalkaan pantavaksi myyvät capreja ja legginsejä, stay-uppeja ja footsieita. Rannalle pittää olla kaiken paljastavat bikinit, monokinit tai mikätinkinit ja paljaan pinnan peitoks sitte joku tankini, pareo tai sharonki. Yöllä pittää tekkeytyä babydolliin tai johki ihme shifonkiin. Oliski Poikakaverilla häkellyksen paikka, jos P.Mummo hulmahtelis moisissa hörselöissä. (Hämmennystä riittää muuteski Mummon kaa.)
Vaan evakkomatkoillaan Mummo poikkeaa tuttuun kaupunkiin. Sielläpä on kelpo tavaratalo ja mummoystävällisiä myyjiä, joilla on huumorikin tallella. Jopas alkaa löytyä naisellisen aistikasta silkkipöksyä ihanin pitsein ja viimein osuu kohdalle ihan oikea uimapukukin, jossa on tyyliä ja kurvit kohdallaan. Niin se on kuulkaas: tyttöset pyllistelkööt hipstereissään, mummot pittää kunnon pitsipöksyjä ja uivat uimapuvussa – tai ilman. Hähää.
Tulee ostettua joka kesä pino pokkareita, ei voi mitään. Se vain kuuluu asiaan. Pokkari on ylivertaisen mukava ottaa mukaan mihin tahansa kesärientoon, mahtuu melkein taskuun nimensä mukaisesti. En enää jaksa dekkareita, Otavan Seven-sarja tai Tammen Loistopokkarit tarjoavat kelpo romaaneja. Kesäisen pokkarivimman ainoa toistaiseksi ratkaisematon ongelma on kasaantuvuus. Aina voi yrittää kierrättää – ja toivoa, että unohtuvat sille tielleen.
*Elina Hirvonen; Että hän muistaisi saman; Avain (alkup. ilm.v. 2005)
Mykistävä. Tämä pitää lukea. Ja lukea uudelleen. Että muistaisi. Pieni ja väkevä opus.
*Olli Jalonen; 14 solmua Greenwichiin; Otava Seven (alkup. ilm.v. 2008)
Olipa kirja! Alussa taitavasti ohimennen heitettyjä vihjeitä, jotka vetävät lukijaa kuin kalaa siimassa. Vaikka tarina jää junnaamaan ajoittain, se tuntuu kuuluvan matkanteon luonteeseen, kun edetään hitaasti ja vaivalloisesti. Riittävän yksityiskohtainen selostus pitää asiaa tuntemattoman mielenkiinnon yllä ja vakuuttaa perehtyneemmänkin. Hyvän romaanin tunnusmerkit täyttyvät: on seikkailunmakua, selviytymistaistelua, rakkautta, kuolemaa ja yllättäviä käänteitä. Romaani oli Finlandia-palkintoehdokkaanakin hyvästä syystä.
*Aravind Ariga; Valkoinen tiikeri, suom. Tarja Teva; BTJ-Kustannus 2009, 2010
Pimeydeksi kutsutusta syrjäisestä intialaisesta maaseutukylästä lähteneen köyhän perheen pojan tarina, josta ei sävyjä puutu. Nuori mies sisäistää nopeasti rikkaiden palvelijan ankeat elämänehdot ja tajuaa mahdollisuuden muuttaa kohtalonsa. Hienosti ironinen intialaisen yhteiskunnan kuvaus.
*Maeve Binchy; Hopeahäät, suom. Liisa Honkasaari; WSOY:n Loistopokkarit (alkup. teos 1988)
Ei kesää ilman Binchya (tai Frances Mayesia tai Anna Gavaldaa);) Hopeahäät paljastaa taas armottomasti Binchyn viehtymyksen selostaa juurin jaarin henkilöidensä taustoja, ulkonäköä ja elämäntapaa. Arkipsykologia on ihan oivallista tai vähintään siedettävää. No, ehkä ei olisi tarvinnut ratkaista kaikkien henkilöiden kohtaloita viimeisessä luvussa. Harmitonta hellelukemista.
Pissismummolassa oli poika tai siis on vieläkin, muttei täällä enää eikä sitäpaitsi poikakaan vaan nuorimies. Tai siis on tai oli kaksikin nuorimiestä, mutta tässä kyrsimisasiassa nyt pikemminkin tämä Kuopuksempi.
Se Tämä Kmpi on media-ammattilainen ja meni pöljyyksissään kerran ehdottamaan, että itsekseen kirjoitteleva, netistä tietämätön äitinsä ryhtyisi blogistiksi. Äitinsä ei ollut kuullutkaan semmoisista, vuosiluvulla 2005. Tämä Kmpi kärsivällisesti selittämään mikä, missä ja millaisia. Äitinsä katteli silmät ympärpyöreinä ja johan syttyi lamppu. Tämä Kmpi laati ja neuvoi ja äitinsä pääsi alkuun, pääsipä hyvinkin.
Äitinsä on sittemmin ollut Tämän kimpussa tuon tuostakin sähköpostilla kysymyksineen, jotka alkavat yleensä: Rakas Blogineuvoja tai Arvoisa Administraattori… Tämä Kmpi on vastannut kohtuullisessa ajassa että joo tai ei kun tai jos vaikka. Yhteistyö Tämän kanssa on silleen sujunut. Kunnes.
Tuli big problems. Tämä Kmpi saattaa olla katunut monta kertaa, että meni ehdottamaan koko blogia. Olisi nuorimiehellä muutakin elämää niin kuin työtä ja tyttöä ja sen sellaista. Jo Tämä kerran nirhaisi, että kun ei ehdi heti kaikkee ja sun juttus nyt ei ole asialistan kiireimmässä päässä, minkä äitinsä tietysti kuuli niin, että älä siellä känise, on tässä tärkeempiäkin. Äitinsä nieleskeli tuota ja juttupino toisaalla alkoi taas kasvaa.
(Niin että Rakas blogiystävä, kun Kolmas Huone on varikolla ellei peräti umpisuossa viikon kaksi, kyseessä on big problems, joka ei ole administratorin asialistan kiireimmässsä päässä ja jota äitinsä ei osaa ja isänsä oikeudettomana ei voi ratkaista. Kyrsimistä ja kärsimistä siis riittää blogittajan elämässä.)
Eräänä kyrsimyspäivänä Pissismummo ryhtyi jyrsimään ajatusluuta. Että jos laatisi itselleen oikein opaskirjan kanssa omatekoisen ja erittäin salaisen piiloblogin, josta ei Tämä Kmpi eikä kukaan muukaan tietäis, hähää. Olisipa lystiä siellä kirjoitella kyrsimyksistään. Sinne vois kehitellä inhan sivupersoonan, jonka piikkiin panis kaikki ilkeimmät, mitä ei kehtais kelleen ees unissaankaan kertoa. Sivupersoonan nimi voisi olla vaikka Känisevä Kääkkä.
(…keittiöstä kuuluu voimallinen: VOI HIRVEETÄ. P.Mummo ryntäämään paikalle, missä Poikakaveri on käynnistänyt puurokattilan pelastusoperaation. Mummohan pani puuron tulolleen ja poistui vain vilkaisemaan sähköpostin, mutta onkin tempautunut tälle tielleen…)
No niin, sattuuhan noita. Ja näitä: nimittäin erittäin salainen operaatio oli vasta alkutekijöissään, kun Pissismummolassa huomattiin, että big problems oli ratkaistu. – Tulipas jyrsittyä turhaa luuta, tuumi P.Mummo. Toisaalta, eipä tiedä, milloin ilmenee bigger problem. Varasuunnitelma on aina hyvä olla olemassa.
|
|
