Nyt puhutaan mediassa muistisairaudesta ja luodaan kauhukuvia tulevaisuudesta. Vanhusten määrän kasvaessa myös muistisairaudet lisääntyvät, sanotaan. Pitää muistaa suhteuttaa: ne siis lisääntyvät lukumääräisesti, eivät suhteessa vanhusten määrään. Muistiongelmista voi laskea leikkiä niin kauan kuin itse tai läheinen ei ole siinä kohtaa. Sitten kun joku läheinen on niillä rajoilla tai todetusti siinä joukossa, huomaakin, ettei se ole leikin asia eikä liioin kauhistelustakaan ole apua. Kokemus äidin viimeisistä vuosista saa minut kirjaamaan tämän kommenttina keskusteluun:

• muistisairaus ei ole itsenäinen sairaus ennen kuin se on todettu ja erotettu muista muistiongelmia aiheuttavista esim. masennuksesta
• muistisairauksia on monta lajia, kaikki eivät ole alzheimeria, on myös vaskulaarista (verisuoniperäistä) dementiaa ja muutamia muita aivojen rappeumasairauksia, joissa muistiongelmat ovat keskeisiä oireita
• muistisairas on sama ihminen kuin terveenä ollessaan ja ansaitsee tulla kohdelluksi aikuisena ja kunnioittavasti, vaikka katoava muisti hukkaa hänet itseltään ja muuttaa persoonan ilmiasua
• muistisairaan kanssa voi toistaa hänelle mieluisia asioita, joista hän saa hyvää mieltä ja onnistumisen kokemuksia – stressaaminen muistiharjoituksilla on myöhäistä, kun sairaus on todettu
• muistisairaalta ei kannata kysyä jatkuvasti: muistatko tämän tai tuon – hän kertoo kyllä muistavansa, jos muistaa
• muistisairaus on etenevä sairaus, jossa on myös tasanteita ja kiihtyviä vaiheita
• muistisairaan päivät ovat erilaisia kuten terveenkin: on hyviä päiviä ja huonoja päiviä – tänään hän saattaa muistaa jotain, mikä eilen oli kateissa
• muistikerrokset katoavat viimeisimmistä tapahtumista alkaen, ensin lähimuisti ja aikuisuuden vaiheet, viimeiseksi nuoruus ja varhaisen lapsuuden ajat

Oman jaksamisensa takia on välttämätöntä löytää hyväksyvä ja loukkaantumaton asenne muistisairasta läheistä kohtaan. Kyky iloita pienistä asioista ja sietää asioiden kertausta on rakkautta. Omaishoitajalle on erityisen tärkeää pitää huolta itsestään ja hankkia kaikki saatavilla oleva käytännön apu sekä vertaistuki.  

Huhtikuu on satuttanut ja hellinyt. Kevät tanssii keikutellen, pari askelta eteen, askel taakse ja pyörähdys. Tänään aurinko, huomenna sade, vuoroin lunta, vuoroin vettä. Metsän varjoissakin lumet ovat ihan kohta muisto vain. Ihmiset pesevät ikkunoitaan, rapsuttavat pihojaan. Talviuniset verryttelevät, sydänkohmeet käyvät sulamaan. Tunteiden tuulet puhaltelevat!

Tapasin junassa kaksi tuttavaa, jotka olivat menossa katsomaan elokuvaa Rautarouva. Toinen heistä oli ollut eläkkeellä jo kymmenen vuotta ja koko sen ajan toiminut innokkaasti monenlaisissa vapaaehtoistöissä. Toinen oli vasta vuoden vaihteessa jäänyt opettajantöistä ja valitti että eläkkeellä olo on tylsää ja ettei hän keksi miten saisi aikansa kulumaan. Hän oli jo harkinnut paeta takaisin töihin.

Kerroin miten suuresti nautin vapaudesta ja mahdollisuudesta valita osallistumisesta erilaisiin kulttuurisiin harrastuksiin, joihin ei jaksanut eikä ehtinyt työvuosina. Totesimme yhteisesti, että miehiä on vaikea saada mukaan, he niin mielellään pitäytyvät kotona, lukevat lehtiään, katsovat televisiosta urheilua ja räpläävät koneitaan. Kysyinkin, tarvitseeko miestä välttämättä kaveriksi tekemään jotain mitä itse on aina halunnut.  

On myös mahdollista, että tilanne muuttuu. Meillä on jo muuttunut. Toisella on nykyään omat juttunsa, minulla omani ja sitten on vielä ne yhteiset: lapsenlapset, konsertit, elokuvat, teatteri ja matkat. Tästä olimme siinä kaikki yksimielisiä: eläkkeellä olon luksusta on saada nukkua aamulla niin kauan kun nukuttaa ja lukea lehti rauhassa aamukahvin (tai teen) kera. Ah!

Kaapin uumenista putkahti käsiin pikku vihkonen, jonka tekstit lähemmässä tarkastelussa osoittautuivat muistiinpanoiksi Töölön sairaalasta keväältä 2006. Yhtäkkiä kaikki oli taas siinä, outouden tunne, pelon muistot ja se mitä tapahtui.

Muistan Toisen lämpimät kädet junassa Pasilan asemalla, hän lähti siitä työhönsä, minä jatkoin tänne. Nyt yksin, kahdeksan potilaan salissa, kukin omassa kehässään. Ikkunan aurinkoläikkä vaaleanvihreällä seinällä. Verhojen suomaa, hataraa yksityisyyttä. Näin pelkkiä ihmisiä olemme, possunpunervissa lökövaatteissa. Mitä minulle tapahtuu?

– – –

Päivä on kulunut, toinen ja kolmaskin. En tiedä miksi elämäni on nyt näin. Toissapäivänä tehtiin angiografia silmän takia, sen piti olla helppo juttu. Eilen aamulla palautettiin teholta, tänään piti päästä kotiin, en päässyt. Halutaan katsoa vielä, miten kävely edistyy. Huimaus jatkuu ja kaatumisen tunne. Olen saanut fysioterapeutilta kyynärsauvan ulkona liikkumista varten, sisällä yritän täällä kävellä suoraa käytävää ilman.

Ystävällinen sairaanhoitaja tuli luokseni tv-huoneeseen ja istahti juttelemaan. Kuulin, että toisella puolen aivojani oli ollut ahdas suoni, joka olisi mahdollisesti aiheuttanut tulpan myöhemmin. Toisella puolella silmän takana taas oli oikovirtausfisteli, joka siis piti sulkea, ei ehditty. Paha yhdistelmä, ymmärrän. Niin ihminen elää tietämättään kuilun partaalla, tulee yhden ongelman korjaukseen ja kopsahtaa yhden prosentin komplikaatiomahdollisuuteen, joka paljastaa toisen ongelman. Silmän korjausoperaatio tehtäisiin säteellä. En tiedä, suostunko. Eikö osalleni ole nyt tullut jo harvinaisia ongelmia ihan riittävästi.

Monia kohtaloita on ihmisillä tässä huoneessa. Vaihtaisinko osaani heidän kanssaan? Ehkä en vaihtaisi. Kukin saa osansa rajallisuudesta ja tuskasta, jota elämä sisällään kantaa.

Yöt olen nukkunut kuin keiju satumaassa. Ihmeen vähän mekastus, telkkarin äänet ja kuorsaukset häiritsevät, kun on tarpeeksi väsynyt. Miten muutamassa päivässä voi koti alkaa tuntua niin kaukaiselta ja työasiat. Ihan sama kuka ne työt tekee. Mietin, miten on elämä ajateltava uusiksi. Palautuuko silmään näkö, tuleeko kävely varmemmaksi? Mitä tapahtuu kaikelle sille ihanalle tulevaisuudessa, jota olen odottanut?

*Kuusi vuotta myöhemmin voin vain todeta kiitollisena, että silmäni näkö korjaantui ilman säteitä ihmeenomaisesti ja kävely sujuu entiseen tapaan. Kolmen kuukauden päästä jäin alkuperäisen suunnitelman mukaan työstä eläkkeelle. Esikoinen ja Neito juhlivat häitään, olemme saaneet jo kaksi ihanaa lastenlasta. Jumala on parantanut, rukoilevat ystävät tukeneet. Olen hyväksynyt tämänkin kokemuksen elämäntieheni kuuluvana.

Kävin ystäväsiskon kanssa viihtymässä Helsingin Kaupunginteatterissa perjantai-iltana. Musikaali Katri Helena on jo esityskaarensa lopulla ja jonkinlaista väsähtäneisyyttä voi aistia pääroolin esittäjän otteissa sekä yleisössä, mutta mainiot sivuroolisuoritukset sekä teatterin loistava tanssiensamble tekivät kokonaisuudesta nautittavan. Kun esityksen jälkeen lukee teatterilehden pelkkiä superlatiiveja vilisevät ensi kritiikit, tulee kyllä hieman outo olo.

Parasta komiikkaa loivat Sari Siikader luottotoimittajana, Eija Vilpas ihailijan roolissa ja Kari Arffman professorina. Superlatiivit ovat paikallaan erityisesti Katariina Kirjavaisen lavastuksen ja Kari Leppälän valosuunnittelun (huikea rajuilma!) kohdalla. Minut yllätti positiivisesti Sanna Majurin kuulas laulu Katri Helenan superhittien tulkinnassa, ääni oli jopa esikuvansa nykytilannetta sointuvampi, mutta lavakarismaahan ei voi jäljitellä, se on myötäsyntyistä.

Jokaisella Katri Helenan laulujen ystävällä lienee suosikkikappaleensa. Minun lempparini ovat Kesän lapsi ja Anna mulle tähtitaivas, ystävän korvaan jäi tästä esityksestä soimaan Katson sineen taivaan. Laulujen sijoitus elämäntarinan vaiheisiin oli osuvasti ajateltu.

Mitä mieltä kukin onkaan Katri Helenan henkilöstä, lauluista tai äänestä, se lienee kiistatonta, että hänen uransa viihdetaiteilijana on legendaarinen. Siihen ovat luoneet syvyyttä kohtalonomaiset elämänkäänteet. Katri Helena on musikaalinsa ansainnut.

(Ps. Kevään viimeisiin näytäntöihin lippuja saa edulliseen erikoishintaan!)

On varsinainen ylösnousemusihme, että talven routamaassa uinuneesta sipulista nousee joka kevät kaunis kukka. Sipuli on hiljaa pimeässä, mullan kätkössä. Miten se tietää milloin alkaa puskea lumen läpi vihreää kukkavartta. Hento vihreä kestää pakkasyöt ja räntäsateenkin. Ja kukat ovat todellinen kevään manifesti!

Ajattelen kiitollisena isää ja äitiä, pyhäkoulunopettajaa ja muita lapsuuteni ’sipulinistuttajia’, joiden työn tuloksena sydämessäni puhkeavat tänäkin keväänä uudet kukat.

Istumme pitkästä matkasta tulleen ja harvoin tavattavan ystäväni kanssa nojatuoleissa syventyneenä lapsuusaikojemme muistoihin. Kahvit on nautittu, keskusteltu leipomani kakun maustekimarasta ja jatkokeskustelun tunnelma on ehtinyt virittyä herkäksi.

Ovikello soi. Toinen menee ovelle. Ovelta kuuluu hätääntynyt naisen ääni, joka selittää jotain autosta ja lommosta. Käy ilmi, että kyse on naapurin pojasta ja vieraamme autosta. Äiti selittää, että poika oli peruuttanut isäpappansa autoa pihasta kadulle murheellisin seurauksin.

Mennään kolmisin katsomaan. Toinen auto livahtaa siitä ohi. Vieraamme asiallisesti parkkeeratun auton etukulmaan on tosiaan tullut jälki kontaktista. Autossa on vain pintanaarmu, pojan käsitys omasta ja äidin käsitys pojan ajotaidosta lienevät saaneet pahemman kolhun.

Vieraamme esittäytyy äidille ja kiittää rehellisyydestä. Saman tien hän sanoo, että sehän on vain peltiä, helppo korjata. Pahempi olisi ollut naarmu ihmisen otsalla. Terveisiä vain pojalle, että vahinkoja sattuu ja jotain niistä aina oppii. Vaihtavat siinä yhteystietoja.

Pojalla oli kuulemma kiire meno ja piti jatkaa matkaa saman tien, äiti oli siis jätetty selvittämään asiaa. Poika olisi epäilemättä oppinut jotain arvokasta, jos äiti olisi komentanut hänet itse selittämään tapahtunutta ja sopimaan jatkotoimenpiteistä.

Kiireiset pojat ja hätäilevät äidit, ajattelen. Paljon ajaneella ja elämää kokeneella on varaa ottaa tyynesti.

Projekti oli jo aika hyvässä vaiheessa, jopa niin, että säilytettäväksi lajitellut kortit, kirjeet, tekstit ja lehtileikkeet ovat siististi laatikoissa ja laatikot löytäneet paikkansa kaapissa. Irtosälän määrä on noin kolme prosenttia siitä, mitä se oli projektin alussa. (Jos en siis laske niitä kahta laatikollista irrallisia valokuvia, joita ei edelleenkään ole sämplätty.)

Koska pääsiäiseksi oli tulossa omia vieraaksi, jouduin tekemään sen taas, siirtämään valokuvalaatikot sellaisenaan piiloon kaappiin, jossa nyt kyllä on tilaa. Viimeksi vuosia sitten kun tämä tapahtui, ne ’unohtuivat’ sinne sellaisenaan ja kutsuivat vähitellen ympärilleen kaiken sen rojun, joka lopulta pakotti käynnistämään tämän operaation. – Mitenköhän mahtaa käydä tällä kertaa?

värini ovat aina hento lila, pajunkissanharmaa, ripaus korallinpunaista ja hennonvihreää, usein myös sinisen sävyt ja luumunvioletti…

laululinnut, nyt juuri mustarastas, pian peipponen ja satakieli…

lempijuomat riippuvat tilanteesta: janoon vesi, saunan jälkeen 0,5{b195221a10a1fd9fb3a5b01a51efd600d33662cb52de181d4366fdfbbc3c5b7a} omenasiideri, juhlahetkillä shampanja, kesäaterialla rosé, kotona aamuisin ja iltaisin afrikkalainen tee, ystäväseurassa cappuccino…

yleisesti ottaen olen ruusuihminen, mutta luonnonkukat ovat oikeasti lempparini vuodenaikojen mukaan: keväällä sinivuokot, kesällä oravanmarja ja metsätähti, syksyllä kanervat…

kuvio? aluton ja loputon aaltoviiva…

yksi intohimoni on juustojen maistelu, toinen jazz

voiko ihmisellä olla lempinumero? minulla ei taida olla, mutta nolla on aika kiva ja harmiton

antaminen on ’antoisampaa’, joskus on sykähdyttävää saadakin, varsinkin yllätyksenä

* ne seitsemän satunnaista faktaa

tarvitsen lukulasit (1) – jätän ne kotiin kauppaan mennessä (2) – luetutan miehellä tuoteselosteita hyllyjen välissä (3) – olen runouden ystävä (4) ja elokuvafriikki (5) – olen ötökkäfoobikko (6), mikä on harmittavaa, koska esimerkiksi tv:n luonto-ohjelmaan ilmaantuu takuuvarmasti jossain vaiheessa ruudunkokoinen ötökkä ja ajaa minut pakoon – kirjoitan päiväkirjaakin (7), menossa on opus 51…

* ja kymmenen mielihyvää

iloni ja valoni ovat pojanpoika, 3v ja pojantytär, 1v – aina myös omien poikien tapaaminen on ilo – yllättäen syntyvät kohtaamisen hetket tuttujen tai tuntemattomien kanssa jättävät hyvän mielen – keskustelut ystävien kanssa hyvän aterian ääressä ovat kohokohtia – matka merellä ja kävely meren rannalla – hiljaisuuden retriitit, ohjaajana tai osallistujana – taide, kestävä ilo – luontohavainnot metsäkävelyllä, uusiutuva ilo – konsertit…

Haavetar haastoi ensin miettimään näitä, sitten Peilikirjoituksen Marja Leenakin. Hyviä asioita ei koskaan tule mietityksi liikaa! Tulin myös siihen ajatukseen, että on vaikea listata asioita, järjestys elää koko ajan. Hauska huomata että blogiystävien ajatukset käyvät siellä täällä samaan suuntaan…

Arja-Liisa Landén; Kuutamosonaatti; Neitoperho 2010

Harvoin sanon näin suoraan, mutta nyt on sanottava: kirja on huono. Kirjoittaja tarpoo kreikkalaisten ja ties minkä kulttuurien jumalattarien tarustoissa ja hakee niistä tukea horjuvalle tekstilleen. Lukija ei saa tolkkua, mihin jumalatartarustoilla, henkilökohtaisilla aavistuksilla, nyyhkeellä ja pohdinnoilla oikein pyritään. Kirjalla on houkutteleva nimi, mutta ikävystyin loputtomiin jaarituksiin jo ennen puoliväliä ja jätin sikseen.

*

Emily Grayson; Huvimaja; suom. Arja Kantele, WSOY 1999

Haeskelin kevätmielessä kirjastosta jotain kevyehköä luettavaa. Harmiton rakkaustarina, joka myyntitekstin mukaan liikuttaa jokaista lukijaansa. Jaa’a, ei kovin liikauttanut minua. Paikoin yltiöromanttinen kerronta ja ennalta arvattava juoni ei vain oikein nappaa. Sen verran sujuvaa tekstiä kuitenkin, että luin loppuun.  

*

Yasmina Khadra (Mohamed Moulessehoul); Osattomien olympos; suom. Lotta Toivanen, WSOY 2010

’Kabulin pääskysten’ kirjoittajan lämminhenkinen tarina kaatopaikalle muodostuneesta ihmisyhteisöstä, jonka omalakista yhteisöllistä elämänjärjestystä järkyttää mystinen hahmo Ben Adam. Hän puhuu syrjäytyneille uuden elämän mahdollisuudesta ja herättää nuoressa miehessä toivon paremmasta elämästä. Kokeilu päättyy kuitenkin pettymykseen ja hän palaa paikalleen, mutta sielläkin jo on jotain muuttunut. Kiinnostava tarina, mutta hiukan rasittavaa luettavaa mm. kielensä takia. Suomentaja lienee tavoitellut alkuperäisen tekstin vivahteita uskollisesti.

*

Raili Mikkanen; Laulu Punaisesta huoneesta; Minerva 2012

Useimmat Mikkasen romaanit on luokiteltu historiallisiksi, sellainen on tämäkin. Kyseessä on rakkaustarina suomalaisen naisen ja kiinalaisen tulkin välillä. Mikkanen on julkaissut ahkerasti ja saanut 2011 Tietopöllö-palkinnon historian elävöittämisestä teoksillaan. En ole historiafriikki, siitäkö johtuu, että minusta tarina jäi latteaksi. Aiheesta olisi saanut enemmänkin irti. Sujuvaa kerronta, mutta ei sykähdyttänyt minua.

*

Meritta Koivisto; Poissa; avain 2011

Kirja kuvaa eri tavoin hylättyjen lasten aikuisuutta, jossa häilyvät kipeät lastenkotimuistot. Enemmän tai vähemmän suunnitellusti tapahtuu rikos, johon sotkeutuu seitsemän nuorta. Yksi heistä menettää henkensä tapahtumissa. Kirjailija ei keskity rikosprosessin selvitykseen vaan siihen, miten nuorten elämä etenee. Psykologisesti terävä suhteiden kuvaus, jossa näytetään myös mihin nuoret aikuiselämässään päätyvät. Näin monen henkilön kuljettaminen tarinassa on aika vaativaa, eikä pakka ihan briljantisti kasassa kaiken aikaa pysykään. Henkilöt eivät ole toistensa kopioita yhdistävästä taustasta huolimatta.  – Pidin kirjasta, siinä on hyvin perusteltuja psykologisia kiinnekohtia ja näkökulmia.

*

Helmi Kekkonen; Valinta; avain 2011

Helmi Kekkonen on uuden polven kirjailija (s.1982), joka on valmistunut fil. maisteriksi ja julkaisi esikoisteoksensa Kotiin vuonna 2009. Kirjailijan tyyli on tyynesti soljuva ja toisen romaanin aihe yhden perheen sisäisissä suhteissa, joita leimaa vaiettu salaisuus. Kertojina ovat äiti ja tyttäret, eniten Aava, nuorin tytär. Romaani alkaa isän kuoleman kuvauksella, joka on ehkä kirjan kaunein kohta. Miellyttävän rauhallista luettavaa, onnistuu silti säilyttämään jännitteen lähes loppuun asti.

***