Säähaltia on ravistanut öiseen aikaan helmastaan puhdasta, unelmankevyttä pakkaslunta. Piha on lumoavan kaunis. Orava ja harakka ovat jo käyneet jättämässä jälkensä lumeen. Kiteet kimaltavat pensaissa ja puissa auringon säteiden leikkiessä oksilla. Käyn kierroksella lähikaduilla ja metsäpoluilla kameran kanssa. Puu pudistaa kidepilven hiuksistaan. Miten hetkellistä kauneus onkaan. Talven kasvoilla ilmeet vaihtuvat koko ajan. Valo elää.

Tänään ei tarvitse lähteä minnekään. Sytytän takkaan tulen. Sillä on sekin funktio, että tiettyjä papereita on poltettava. Puut raukenevat hiillokseksi. On suloista istua vain katselemassa tulen hiljaista tanssia, kun ulkona alkaa hämärtää.

Viikko on alkanut räväkästi. Aamulla heräsin kahdeksan aikaan, kuten yleensä. Ulkona näkyi olevan miinus 18 astetta. Eilinen kynttilä paloi yhä lyhdyssään. Teetä mukiin, leipää paahtimeen ja pyykkikone virkaansa hoitamaan.

Puolelta päivin kävin sovituilla treffeillä kampaajani työpaikalla. Pakkanen oli kouraissut talon putkistoa, jossakin huoneistossa oli vesivahinko sen seurauksena. Myös kampaamo kärsii nyt seurausongelmista. Sain tukkani kuosiin kaikesta huolimatta. Kirjaston automaatti otti vastaan pari palautuskirjaa repustani, apteekki myi huulirasvaa ja hammasväliharjapakkauksen, leipomo leivän ja kauppa yhtä ja toista jääkaapin täydennykseksi. Tapasin useita tuttuja, harvoin nähtyjäkin.

Tuumimme Toisen kanssa, että olipa ihana viikonvaihde. Pikkuritari ja Muru olivat yökylässä. Pikkuritari, joka osaa lukea ja kirjoittaa tikkukirjaimet, oivalsi sanaristikon jujun Vaarin avustuksella. Äitinsä ja Isänsä pikku raivotar näyttikin Vaarilassa enkeliominaisuutensa. Pieniä erimielisyyksiä oli, tottakai, mutta meillähän ei ollut kiire päiväkotiin tai sieltä pois tai ylimalkaan minnekään, niin ei tarvittu tiukkaa linjaa. Neuvottelutekniikalla mentiin ja joustolla.  Mummeli heittäytyi välillä ihan hassuksi ja lauloi sen mikä olisi pitänyt sanoa. Muru on laulavainen tyttö, häneen se tepsii. Vaarilan ruokapöydässä lauletaan aina vuodenaikalaulu. Vaari keksi, että Ratiritiralla olisi hyvä pakkaslaulu. Kun Mummeli alkoi muistella sanoja, Muru jatkoi pontevasti: ”kuulapalta tuiskutukka lumiviitta halmaatukka, latilitilalla, tuli talvihalla”. Ihan nuotilleen.

Soitanpa vanhukselle, jota en ole aikoihin tavannut. Hän on hautausmaalla ja järkyttynyt omaisensa muistopaikan kukista ja niiden huonosta hoidosta. Hautakivikin on jotenkin kallellaan, kun tarkkaan katsoo. Sitä on pyydetty oikaisemaan jo monesti, mutta mitään ei tapahdu. Sitten hän ilmoittaa, että pitää lopettaa, on soitettava taksi hakemaan ja puhelimesta on virta loppumassa. Puhelu päättyy. En ehtinyt sanoa mitään.  

Kestääkö itse rakennettu minuus sen viimeisen ja vaikeimman testin: lähestyvän kuoleman edessä nousevat kysymykset? Kuka olen ollut, kuka olen nyt? Miten olen käyttänyt tämän elämän, jonka sain? Minkä varassa voin kestää elämästä luopumisen prosessin?

Todellinen rakkaus on sitä, että ei tule sivalletuksi menneillä. Sitä, että sallii toisen muuttua, kasvaa, kehittyä – ja haurastua. Sitä, että ei hylkää toista, vaikka näkee hänen murenevan. Myös ei-toivottuun suuntaan muuttuminen on hyväksyttävissä, jos ei  kadota suhteen ydintä. Ytimessä on rakkaus, tietoisuus, joka yltää tunteisiin asti: olet minulle ainoa laatuisesi ihminen.

Pissismummo on prosessissa. VR on kuljettanut kiltisti vuosikymmenet Mummoa pikkukaupungista pääkaupunkiin ja takaisin.  Viime vuosina on saanut jopa paluulipun samaan hintaan sillä perusteella, että Mummolla on työeläkekortti, ja eläkeläiset saivat junissa 50 {b195221a10a1fd9fb3a5b01a51efd600d33662cb52de181d4366fdfbbc3c5b7a} matka-alennuksen. P.Mummo osti usein kymmenen matkan eläkeläislipun, jossa oli alennuksineenkin vielä yksi matka ilmainen. Sen voimassaoloaika oli Mummon matkailuun sopiva ja pahvinen kortti helppo leimata. Oi niitä aikoja.  

Sitten VR alkoi kehittää palvelua. Liput muuttuivat paperisiksi kertalipuiksi, jotka olivat  tosi hankalia käyttää leimauslaitteessa. Mummot ja papat saivat ähertää ja söhertää, että saivat paperin sisään, ja usein keltainen kone ei inahtanutkaan vaikka miten lipulla tökki. Työmatkalaisethan käyttivät kuukausilippujaan, joka saivat olla vaikka kotona piirongin laatikossa, jos ei tarkastaja sattunut samaan junaan ja harvoin sattui.

Viimeisin kehitys toi juniin HSL:n systeemin seutulipun. VR:n eläkeläisalennus muuttui koskemaan vain kansaneläkeläisiä. Paperilipussa on nyt ostoaika valmiina, joten sitä ei tarvitse leimata, mutta paluulippua ei voi ostaa lähtöasemalta, sillä se ei kelpaa enää puolentoistatunnin päästä.  Nyt mummot maksavat täyden hinnan mennessä sekä palatessa ja täyttävät lipunmyyntivaunut viimeistä paikkaa myöten. Koska pitempien junamatkojen liput ostetaan nykyään suureksi osaksi netin kautta, veikkaanpa, että seuraava kehittämiskohde on asemien lipunmyynnin lopettaminen kokonaan. Johan siellä nyt seisoo automaatteja, joiden käyttö onnistuu vain näppäräsormiselta ja lukulasittomilta. Oijoi, miten mummokansalaisen elämästä kehittyi hidasta ja hankalaa.

Pissismummo tarttui seutuhärkää sarvista ja tilasi HSL-kortin. Kun kävi ilmi, että kortilla maksettu junamatka on euron ja 10 senttiä halvempi kuin asemalta tai junasta ostettu kertalippu, etsi hän palveluluukun asematunnelista ja käväisi lataamassa korttiin rahaa. Se oli helpoin osuus. Nyt seisoo hän junan eteisessä mustan laatikon edessä meditoimassa miten se menikään, että kortti tuohon ja tuosta painetaan ja pitäisi kuulua piip ja jossakin pitäisi näkyä tekstiä ja jossain vihreä valo. Luultavasti maksoi hän viimeksi matkansa moneen kertaan tai ei ollenkaan, koska piippausta ei kuulunut. Mummo paineli varmuuden vuoksi nappuloita uudestaan ja uudestaan, sama tulos. Hohhoijakkaa.

Kehitysprosessit ovat uuvuttavia, huokaa Mummo. Ei saa elämässä liian helpolla päästä, ei. Hyvä kun hengissä selviää.

Kävimme järkyttymässä Elina Merenmiehen grafiikkanäyttelyssä Gallerie Anhavassa (Sanomatalossa) Leidiporukalla.  Vahvoja, myyttisiä kuvia! Ohutta musteviivaa käsintehdylle paperille, temperaa ja öljyä; mustaa, punaista, hämärää, ahdistavia kasvoja. Olin lukenut taustoittavan haastattelun taiteilijasta Kirkko ja Kaupunki -lehden viime numerosta. Se auttoi ymmärtämään Merenmiehen kuvia ja taiteilijan sisäistä maailmaa. Nimetkin puhuvat: Näkylaakso, Vanhan naisen melankolia, Tartouffe, Kaikki puut ovat minun, Viimeiset kukkaset…

Joskus näyttelyssä kävijä saa ihailla kauneutta, mutta unohtaa melkein saman tien kuvat, jotka näkee. Kuvia, jotka järkyttävät ei unohda. Onkohan niin, että tässä ärsyketulvaisessa ajassa ei myöskään ihan vähästä hätkähdä. Ihminen tarvitsee oudon kiehtovia tai luotaantyöntävän ahdistavia ärsykkeitä vaikuttuakseen.

Yksi ajattelevaa ihmistä piinaavista kysymyksistä on: mitä varten täällä ollaan. Biologinen selitys, ihmissuvun lisääntyminen, näyttäytyy pessimistin silmin sulana hulluutena; planeettamme tulee tuhoutumaan tätä menoa kasvavaan väkimäärään. Ruoka loppuu ja hukumme jätteisiin. Helsingin Sanomien uutissivuilla kerrottiin 18.12.2013, että joka sekunti maailmassa syntyy 4,3 ja kuolee 1,8 ihmistä. Yksi reissu Kiinaan tai Intiaan valaisee tilaston merkityksen kirkkaasti.

Taistelu elintilasta ja perustarpeista tulee pitämään yllä yhä lisääntyvää anarkistista kuohuntaa, köyhyyttä, sotia ja rikollisuutta. Syrjäisemmissä populaatioissa geenimutaatiot rikastuvat sairauksia lisäävästi, köyhissä maissa ihmisiä kuolee silkkaan nälkään ja hoidettavissa oleviin tauteihin. Supervirusten ja -bakteerien kehittyminen uhkaa meitä kaikkia. Vauraita yhteiskuntia kuristaa itsekkyydestä voimansa imevä piittaamaton tuhlailu. Ihminen on pelkkä vallanhaluinen riistäjä, jos hän ei koskaan kysy itseltään: miksi minä olen.

Jotakin varten olen maailmassa. En ole itse voinut vaikuttaa siihen, minkälaiseen yhteisöön ja maahan ja mihin aikakauteen olen sattunut syntymään. En ole päässyt valitsemaan vanhempiani, geenejäni ja kasvuympäristöäni. Monia mahdollisia valintoja olen itsekin  aikuisen elämäni käänteissä hylännyt tai ohittanut. Vaikka olisinkin voinut toisin valita, mitä muuta olisin valinnut? Tajuan nyt, että minusta kertovat myös ne mahdollisuudet, jotka ohitin tai olen valinnut pois.

Kasvu- ja työuran vuosien jälkeen kuljen kokemuksin hankitun henkisen pääoman turvin eteen päin. Aineellista pääomaa on sen verran, ettei ole puutetta. Elinvuosia lienee jäljellä näillä geeneillä mahdollisesti parikymmentä. Pelkkä itsestä huolehtiminen tuntuu yhä riittämättömältä elämän tarkoitukseksi. Tämän ajan poliittinen trendi, työelämän pidentäminen, tuntuu absurdilta. Elämän kokonaisuudessa työelämä on vain osa, vaikka merkittäväkin. Sen meriitit ovat unohtuvaa, haalistuvat omienkin muistojen galleriassa.

Tulee päivä, jolloin ihminen tajuaa kysyä, tätäkö se vain on, tämä elämä. Tajuan ajan lyhyyden jo nyt. Olemassaoloni on ohittanut gaussinkäyränsä lakipisteen ikävuosissa. Monessa muussakin mielessä menen jo alamäkeä. Onneksi jarrut ja ohjaus vielä toimivat, voin yhä kuvitella, että elämä on jotensakin hallinnassa. On ollut jo aikoja, jolloin hallinnantunne on horjunut. Se on terveellistä. Panee kuulemaan ne voimistuvat signaalit tulevasta.

Yhä palaan siihen, minkä oivalsin elämän tarkoitukseksi joskus viisitoistavuotiaana. Elämän tarkoitus on elää. Elää täydellä tavalla, mahdollisuutensa käyttäen, joskus rajojaan koetellenkin eikä pelkästään itselleen. On tarkoitus ymmärtää elämänsä osana suurempaa kokonaisuutta.

Lauantaina leffakerhossa nähtiin tanskalainen elokuva ”Jahti”,  järkyttävä tarina erokriisiään läpikäyvästä miehestä, jonka elämä menee pirstaleiksi. Mies saa työtä päiväkodista, jossa on vain tätejä. Miehen ystäväperheen ahdistunut pikkutyttö takertuu päiväkodissa tuttuun, ystävälliseen setään ja alkaa puhua levottomia. Taustalla on tytön isoveljen osuutta, mutta mies joutuu epäillyksi pedofiliasta, menettää työpaikkansa, lähes kaikki ystävänsä, joutuu eristetyksi omasta teini-ikäisestä pojastaan ja naapurien pahoinpitelemäksikin. Mies on syytön, mutta joutuu poliisitutkimuksiin ja pidätetyksi, kunnes käy ilmi, ettei todisteita ole ja pikkutyttö kertoo isälleen keksineensä koko jutun. – Mads Mikkelsen tekee uskomattoman hienosti pääroolin, mutta elokuva jättää kokonaisuudessaan ahdistavan olon, kun katsoja ymmärtää, että epäilys on jättänyt varjon viattoman miehen ylle loppuelämäksi.

Palatessa mietin Anneli Auerin tapausta. Kukapa meistä lopulta tietää, mikä on totuus senkin perheen elämästä. On vain luotettava, että tutkintasysteemi lopulta selvittää onko syyllistytty ja jos niin mihin. Lapsi ei ole aina kaikkein luotettavin tiedonlähde, varsinkin kun aikaa kuluu ja tapahtumat vanhenevat. Auerin tapauksessahan myös viranomaiset töpeksivät murhatutkimuksissa. Lynkkausmieliala syttyy herkästi yhteisössä, kun on kysymys lapsista tavalla tai toisella.

Aamiaisella istahdamme lähelle erästä pariskuntaa, joka on kulkenut enimmäkseen omissa oloissaan ryhmän laidalla. Pitkä ja vaalea, näyttävästi pukeutuva rouva on ilmeisen ilahtunut juttuseurasta, miehensä syö aamiaistaan vaiti. Löydämme heti kohta sielujen sympatiaa rouvan kanssa, joka on ikään kuin odottanut, että jokin rikkoisi heidän keskinäisen vaikenemisensa. Mies on umpimielisen oloinen, mutta ei torjuva. Aamiaispuheet jäävät mietityttämään.

Tapaninmessuun kutsuvat kellot moikavat alhaalta kaupungista, kun joukkomme valmistautuu lähtemään maaseuturetkelle. Itävallassa kuuluu olevan ”seitsemän ihanaa järveä”. Tapaninajelulla näemme niistä neljä. Eilisen föhnin ennustama sade onneksi odotuttaa, aurinkoinen aamu on mitä kaunein, ja tunnelma kevyen iloinen kuten tapaninajelulle kuuluukin.

Ensimmäinen kuvauspaikka on Salzburgerlandissa Fuschlseen rannalla. Siitä matka jatkuu St. Wolfgangiin, jossa pysähdymme kävelemään Wolfgangseen rantaa. Siellä on Valkoisen Hevosen majatalo, joka on nimetty Ralph Benatzkyn operetin mukaan. Nousemme Wallfahrtskirchelle, jossa on vanhan puuveistotaiteen mestarin, Michael Pacherin valmistama upea monikerroksinen alttarikaappi 1400-luvulta. Vastaavaa ei ole toista maailmassa ja tämä on juuri tässä pyhälle Wolfgangille omistetussa luostarikirkossa. Mykistävää katsella, miten se on säilynytkin satoja vuosia, toki restauroituna, mutta silti alkuperäisenä. Alttarikaapin eri ’ovia’ pidetään auki juhlakausien mukaan. Nyt avoinna oli keskikaappi, Jeesuksen syntymä, sivuovineen.   

Seuraava pysähdyspaikkamme on Bad Ischl, viehättävä pieni kylpyläkaupunki Traun- ja Ischl-jokien tuntumassa. Siellä syömme kevyen keittolounaan kaupungin kuuluisimmassa kahvilassa, joka on herkkupuodin yläkerrassa ja ostamme kotiin tuliaisiksi pienen joulukakun ja peltirasiaan pakattuja pikkuleipiä. Niitä saamme sitten maistella vierailulle tulossa olevan ystävän kanssa. (Ja makoisia olivatkin!) – Paluumatkalle lähtiessä sää yhtäkkiä muuttuu pilviseksi, ja tuuli tuntuu raaemmalta. Näemme vielä Atterseen ja Mondseen maisemia Salzburgiin palatessa. Kevyitä sadepisaroita ilmaantuu tuulilasiin vasta kun olemme melkein kotona. Erinomainen tapaninajoretki!

Jäähyväisillalliselle ehdimme hyvin ja saamme seurata pöytäseurueiden muodostumista. Pöytämme täyttyy nopeasti ja ilokseni huomaan jo tutuksi käyneitä pareja, muun muassa aamiaisseuramme. Yritän keskustella joka suuntaan pöytänaapurien kanssa jotakin. Yllättäen käy ilmi, että oikealla puolellani istuva mies on syntynyt samassa etelä-karjalaisessa pitäjässä kuin minäkin. Se on kyllä jo aikamoinen sattuma! Ei hänkään siellä enää asu, mutta tuttuja paikkoja muistellaan. Sitten aamullinen keskustelukumppani kumartuu pöydän yli jatkamaan teemoista, joihin on helppo antautua mukaan. Miehensäkin on päässyt viimein puheen alkuun pöydän päässä istujien kanssa. On oikein rattoisaa.

Illalla pakkaamme laukut valmiiksi, nukumme hyvin ja aamiaisen jälkeen bussi tulee noutamaan meidät. Lähtiessä isäntä ja henkilökunta tulee vilkuttamaan, ja emäntä jakaa jokaiselle pikku pussillisen jouluhyvää evääksi. – Miten ihana joulumatka, kaikkineen!

Epilogi.        Helsinki-Vantaalla matkatavaroita odotellessa viereeni istahtaa  jämäkkä mies, muuan matkatoveri, joka oli kinastellut vaimonsa kanssa koko matkan, sanonut oikein rumastikin. Nyt mies huokaa tuskaisena, että on hyvä päästä kotiin, kun on koko matkan ajan ollut helvetillinen särky aikoinaan vammautuneessa olkapäässä.     – Ajattelen, että ihmistä voi niin helposti arvostella mielessään, kun ei tiedä, miten toisen on. Arvostelunhalu häviää, kun tietää. Muistaisinpa tämän.