ihminen kaltaistensa joukossa on kuitenkin yksilö, uniikki, jossa näkyy merkkejä geenien ja kasvuympäristön vaikutuksista, kehitysvaurioita, koettujen kolhujen arpia, vaille jäämisen sielunkyhmyjä, tukahdutettujen itkujen ja vastarakkaudettomuuden äänetöntä kipua

sellaisenaan kaunis

Toinen pöyhii yläkomeroa, etsii työkaluja tapetin laitto mielessään. Rapina lakkaa. Hän ilmaantuu huoneen ovelle kädessään rypistynyt ja roiskeinen rekisterilaatta.
– Muistatko tämän?
– AFM 663? Mikä niistä, en muista?
– Se.
– Niinpä tosiaan. Olet säilyttänyt 23 vuotta.  
Toinen taittaa laatan.  – Kyllä tämä nyt jo joutaa.

Hopeanvärinen Sierra, tulossa kaukaa. On pimeä keskiyö, eräässä elokuussa. Isä ajaa jonossa tasaista vauhtia, kohta ollaan kotona. Äkkiä rysähtää: tuulilasi säröillä ja oikean puoleiset sivulasit äidin ja pojan sylissä pirstaleina. Verinen nuori hirvi linkuttaa metsään. Auton sisällä on säikähtynyt hiljaisuus. Äiti tokenee, kysyy jokaiselta vuorollaan, onko sattunut. – Ei ole, kaikki vastaavat. Jonossa liian lähellä ajanut moottoripyörä on lentänyt auton yli.  Äiti menee ulos ja kysyy pientareella lojuvalta kypäräpääpojalta miten on käynyt. Poika kömpii ylös, pitelee kättään – elossa ollaan, sanoo, – onneksi panin kunnon vermeet päälle lähtiessä. Isä keskustelee jonossa seuranneen kanssa, joka sanoo jo soittaneensa hätänumeroon. Auto näyttää litistyneen toiselta sivulta, etunurkka on hiukan painunut. Ovet kuitenkin toimivat, moottori käynnistyy, toinen etuvalokin palaa. Poliisi tulee, soittaa metsästäjän loukkaantuneen hirven perään. Ambulanssi tulee, ensihoitaja  kysyy meiltä tarvitaanko apua, menee sitten hoitamaan pientareella istuvan pojan kättä. Saamme luvan jatkaa matkaa, koska auto toimii ja ajaja on kunnossa. Parikymmentä kilometriä madellen ja ilman tuulilasia sujuu, vilpoista vain on. Kotona katsotaan tarkemmin: tavaratilassa pojan sello kotelossaan on ehjä. Pieni paperinen ikonikuva Pyhästä Nikolauksesta, matkustavaisten suojelijasta, teipinpalalla kiinni kojelaudassa. 

Eilen oli Anna-Maijan kuoleman vuosipäivä. Ajattelin illalla mitä hän on minulle merkinnyt. Sanat loppuvat, on vain paljon avaraa, lämmintä hiljaisuutta ja rakkautta säteileviä muistoja. Tiedän, että meitä on paljon, jotka häntä muistelemme. Hän oli lähdeihminen.

”Rukoushengityksemme on levon ja työn vuorottelua, uneen antautumisen ja uuteen päivään heräämisen vuorottelua. Tämä rytmi on kuin ihmeellinen puutarha, jossa eletään kesää, syksyä, talvea ja kevättä.”

”Kuulosteleva hijaisuus voi vähä vähältä muuttua perusasenteeksi. Alamme viihtyä matalalla, ja tällainen suojaton, huomaamaton oleskelu vetää meitä omalla painollaan yksityisyydestä yhteyteen. Se ei ole sulautumista massaan, vaan mielen herkistymistä häviävänkin pienelle, mitä on.”

– Anna-Maija Raittila, Niin kevyt on rakkaus, Kirjapaja 2012 (toim. Maaria Pätsi)

Ovi – auki, mutta mahdollisuus sulkeutua muulta niin halutessaan.

Lattia – askelten ja kulloistenkin huonekalujen kotimaata.

Ikkuna – rajattu ja verhottu näkymä naapurin tulemisiin ja menemisiin. Myös taivasta, talon takaista metsää ja lasin takana kesällä kukkiva pelargonia.

Seinät – rajaavat oman tilan muista huoneista. Vain minulle merkityksellisten kirjojen, taulujen, ikonien, valokuvien ja muutamien pienten esineiden koti.

Katto – turvallinen, neutraali ylätaso, harvoin katseltu vaikka aina näkyvissä. Lampun ja palovaroittimen koti.

Patteri putkineen – tasaisen kaukolämmön lähde talviaikaan. Kytkös muuhun maailmaan.

Komero, kaksiovinen – naisen vaatteiden ja asusteiden koti.

Kynnys – matala.

toisilla on liekehtivät elämät, ja valot loimottavat silmiensä ikkunoissa

minussa tämä hiljainen harmaa kaipaus kukkii

kuin jäkäläruusut kiven iholla

Rakastan syksyä! Rakastan ihanan kirpeitä aamuja, vähitellen värittyviä puita ja pensaita, satonsa kypsyttäneitä peltoaukeita, metsän kylläistä tuoksua. Tietenkin ikävöin hetkittäin kesän kukkia ja perhosia, lintujen laulua ja pienten iloa apilanurmella. Vaan niin on kuin Saarnaaja sen sanoo Kirjassa: aikansa  on joka asialla taivaan alla.

Olen tyytyväinen, että helteiden loputtua sain taas puhtia itseni hoitamiseen. Kolmesti viikossa vien läpi selkää kuntouttavan varttitunnin jumppaohjelman venytyksineen kotona. Mitä ihminen muuta voi, jos koko ajan saa pelätä, mikä taas selättää.

Posti toi pirteän puolukkakortin Lapin tuntureilla vaeltavalta ystävältä. Muistin siitä, että pian on aika ostaa torilta puolukoita, survoa osa raakana puolukkapuuroja varten ja keittää osasta hilloa talvisia uuniruokia piristämään. Sittenpä onkin marjasadot osaltamme säilötty.

Saderyöpyt raikastavat kaupungin tuon tuostakin. Tuuli tuivertelee puita, pihlajakujat punertuvat. Koululaiset ovat jo ilmaantuneet reppuineen ja pyörineen liikenteeseen. Ja pian alkaa aikuisväki hyörintänsä opistojen  iltakursseilla. Ihmisten vapaa-aika siirtyy terasseilta ja rannoilta seinien sisälle.
Elokuu, eloisan elämän kuu.

Tämän olen kokenut muutaman kerran ennenkin, eri tavoin. Kun muutimme pienten kanssa ensimmäiseen omaan upouuteen kotiin Helsingissä, se oli ilojuhlaa. Kun Kuopus lähti tästä nykyisestä kodista omaan elämäänsä, kotiin jäi huone, jonka tyhjyys tuntui tilaa suuremmalta ja painavammalta.

Oman huoneen tyhjennys paljasti karusti tapetteihin ja lattiaan jääneet elämän jäljet. Ikipölyiset nurkat, joihin ei imurilla ole päässyt. On aika pestä huoneeni kasvot. On mahdollisuus seuloa kerrostuneet tavarat, ihmetellä mitä kaikkea olen tallettanut ja antaa muistojen koskettaa.

Eilen kävimme hankinnoilla, joihin tarvittiin pakettiautoa. Tänään olen tyhjentänyt omaa huonettani.  Korillinen pikku tavaraa lokerikosta, taulut ja kitara seiniltään siirtyvät sivummalle. Äidin muistojen lipas ja hyllyköntäysi perittyjä ja itse valittuja kirjoja muuttolaatikoihin, jotka pinoutuvat eteiseen, ennestään hyväksi havaittuun koloon. Sitten on vuorossa tuhansien muistojen arkun sisältö, johon koskeminen on kaikkein vaikeinta. Nyt ei saa avata yhtään päiväkirjaa, pikkuista rasiaa, kirjekoteloa tai valokuva-albumia – muuten tämä työ ei etene.

Tiedän, että tavarat pääsevät hitaammin seulottuna aikanaan takaisin. Ehkä niiden paikka muuttuu hiukan, ehkä jokin taulu tai kirja tai valokuva vaeltaa toiseen huoneeseen. Tiedän jo, että takassa palaa vielä pitkään ajan turhentamaa paperia, säläksi hapertunutta. Mikä ei pala, voi saada kodin jonkun toisen luota, sitä varten ovat kirpputorit. Tiedän, että oma huone on naisen elämän tilataideteos. Ja huone muuttuu, kuten elämä.

Sehän alkoi meillä jo huhtikuussa, jolloin oli parikymmentä aurinkoista päivää, puolet niistä ihan kesälämpimiä aamuviileyden väistyttyä. Toukokuu mentiin vaihtelevan sään merkeissä, aurinkopäiviä oli kymmenkunta ja kuun lopussa hellejakso. Kesäkuun alussa helteiset aurinkopäivät jatkuivat, sitten seurasi sadetta ja koleaa. 17.kesäkuuta pääkaupunkiseudulla satoi räntää. Heinäkuu toi sietämättömän helteen ja muutaman virkistävän ukkossateen, joita molempia riitti elokuullekin.

Minun kesäni? … *Toukokuu: saari, saari jälleen. Kökarin lempeästi puhelevat kalliot, meren viileänraikas tuoksu, linnut ja auroraperhosten tanssi kukkiin puhjenneilla tienvarsilla. *Kesäkuu: ystäväperheen kanssa vietetty mökkijuhannus vahvan virran rantamilla ja Pohjanmaan avarat maisemat. Serlachiuksen vanha ja upea uusi taidekartano hätkähdyttävine teoksineen, Taavetinsaaren silta ja maisemataide sekä kartanonpuiston veistokset. Hetki Ukinrannan vaatimattomasti kodikkaan retriittitalon kappelissa Kangasalan keskustassa.

*Heinä-elokuu: suloisia energiaryöppyjä Pikkuritarin ja Murun seurassa, metsäretkellä, puistossa ja omassa pihassa. Päivä Fiskarsin ruukkimaisemassa visuaalisine elämyksineen. Ystävättären kera Kansanlähetyksen kesäpäivillä Jyväskylässä; menomatkalla obligatoriset kahvit ja kirppulöytökin Heinolan torilla, paluumatkalla yllätysvierailu ystäväkodissa Hartolassa. Kotona matonpesua ja kuivattelua. Lukemista ja taas lukemista, kun ei muuta jaksanut. Jäätelöä ja mansikoita, mansikoita ja jäätelöä. Ystävättären kanssa vietetty kiireetön iltapäivä ja ilta pihagrillin ääressä, ja keinussa keinahtelevia  puheita. Sukuseuratapaaminen ja päiviä Lapsuusmaalla. Mansikkasosetta pakastimeen syksyn vitamiiniruiskeiksi ja kellarin hyllyille hillopurkkeja.  Helvetillisiä helleviikkoja, jolloin ei maistunut mikään ruoka eikä puuha.  Ilmanhämmentäjä surisemassa yöt ja päivät. Kukille vettä – ja ihmisille. Sitten jämähti selkä, ajoi lääkäriin ja apteekkiin, kun oma apu ei riittänyt. Onneton yhtälö: hikinen iho ja öinen viilennyspuhallus sen nyt aikaansai.

Toisen kesä? Autoreissuja sinne ja tänne, aidan korjausta, ruohonleikkuuta, grillausta, pari pyöräily-yritystä, yökyläilevien lastenlasten kanssa hääräilyä, telkkaa. Jalkapallokisaa kuukauden päivät, Wimbledonin tennisskabat, yleisurheilua  –  niin ja uusintoja: Wallanderia, Maria Werniä, Pukumiehiä, Henkivartijoita. Aamun lehtien luku pihakeinussa, päivätorkut sisällä ja illan viiletessä taas lueskelua pihalla. Kännykkänetti näkyi olleen tiiviissä käytössä ja uutismuruja tipahteli tullen mennen meikäläisellekin. Onneksi pahimmilla helleviikoilla Toinen jaksoi käydä kaupassa, kun minä pidin vaakasuoraa selkäpotilaana.

Ei ihminen mitä tahansa jaksa. Onko jo niin, että odotetun  ja kaivatun kesän tulee aina kuristamaan helle? Tekee mieli nukkua heinäkuun yli ja herätä vasta syksyyn. Marraskuun voisi vuorostaan nukkua talviunta…

Luomakunnan sunnuntain messu eilen kirkossamme tarjoili mahdollisuuden tutustua tekeillä olevan virsikirjan lisävihkon uusiin virsiehdotelmiin. Muutama oikein onnistunut laulu löytyikin. Ruotsin kirkon virsikirjasta suomennettuja oli useita, ne lienevät jo hyviksi havaittuja naapurimaassakin. Myös yksi kaanon, rukouslaulusäe ja rauhantoivotuslaulu oli tarjolla.

Yleisvaikutelmaksi jäi, että suomennokset ja sanoitukset eivät olleet aina osuneet ihan nappiin eikä kaikkia supervauhdikkaita ja kiemuraisia sävelmiä ole selvästikään ajateltu suomalaisen kirkkoväen hartaanpuoleiseen laulutyyliin sopiviksi. Toivoisi, että tämmöisiä koelaulantoja kirkkorahvaalle järjestettäisiin eri puolilla Suomea ennen kuin lisävihkoihin jälleen kerran tarjotaan sinänsä raikkaita uusiovirsiä, jotka osoittautuvat mahdottomiksi omaksua ja jäävät käyttämättömiksi. Uutuuksista innostuvat kanttorit ja nuotinlukutaitoinen esilauluryhmä ei ehkä ole paras kokoonpano päättämään mihin vanhojen virsien poljentoon oppineen vanhemmanpuoleisen kirkkoväen veisuu taipuu.