|
muistaisimme isiämme ja isoisiä, jotka taistelivat epäinhimillisissä oloissa rintamalla heitä, jotka kaatuivat, haavoittuivat ja palasivat mieli murtuneena äitejä ja isoäitejä, jotka kamppailivat kotirintamalla lastensa suojelemiseksi heitä, jotka joutuivat jättämään kotinsa ja aloittamaan alusta kaukana kotiseudulta unohtaisimme keskinäiset erimielisyydet ja vihanpidon toisinajattelevia kohtaan iloitsisimme keventynein sydämin vapaudesta ja rauhasta Jätimme taaksemme marraskuun, ja kas! – aurinko valaisi maiseman aamulla, kasvava kuu yöllä. Muutama raikastava pakkasaste, ja heti tuntuu kevyemmältä hengittää. Myös henkilökohtaisessa odysseiassani tapahtui käänne valoisampaan. Perjantaina eduskunta äänesti – ja historian lehti käännähti kahahtaen. Ensimmäistä kertaa jokin kansalaisaloite sai taakseen eduskunnan enemmistön, niukasti, mutta selkeästi. Itse asia, avioliittolain uudistus, on jakanut kansan useaan ryhmään. On perinteisen avioliittokäsityksen kannalla olevia, joista tiukimmat ovat jo ehtineet naulata teesinsä kovalla paukkeella medioissa, avarammat kertoneet mielipiteensä kiihkoilematta. On lain uudistamista kannattaneet, joista kiihkeimmät ovat riemuinneet turuilla ja toreilla, maltillisemmat tunnustaneet ilonsa asian edistymisestä. On epävarmojen joukko, joka ei osaa ottaa kantaa puolesta eikä vastaan, ja niitäkin on ketä asia ei voisi vähempää kiinnostaa. Jälkiseurauksien rajuutta ei tainnut kukaan aavistaa. Uutiset kertoivat evankelisluterilaisesta kirkosta eronneen yli kymmenentuhatta jäsentä. Se näyttää jo joukkopaolta. Hämmentävintä on, että ilmeisesti eroon on monia, toisilleen vastakkaisia syitä. Kirkko on siis jälleen keskiössä yhteiskunnallisessa muutoprosessissa tahtoi tai ei. Jäsenistö muodostuu eri tavoin ajattelevista yksilöistä, jotka ovat tiukemmin tai löyhemmin sitoutuneet kirkon viralliseen oppiin. Papisto piispoineen on teologisesti vastuussa kirkon opillisesta linjasta, eivätkä hekään ole yksimielisiä. Niinpä se on: yhden ilo voi olla toisen suru ja kolmannen kauhistus. Karavaani kulkee, kun vain joku tietäisi minne. Lucy M. Montgomery ; Marigoldin lumottu maailma suom. Sisko Ylimartimo Minerva Klassikot 2009 (alkup. 1929) Lokakuussa keksin, että tähän aikaan vuodesta pitää lukea Montgomeryä ja kolusin kirjastoa. Uusia suomennoksia löytyi. Ja vaikka kaikissa L.M:n tarinoissa on niin paljon samaa, ne jaksavat lumota ja ihastuttaa aina vain. Nämäkin. Tämä Sahlbergin uusin puolestaan olisi ehkä pitänyt lukea ihan toiseen vuodenaikaan. Ensin lukeminen takkuaa. Tarina haahuilee Göteborgin synkillä syrjäkaduilla ja liukuhihnojen ääressä suomalaismiesten ankean viluisessa arjessa. Tajuan kohta, että kirja ei suinkaan ole huono, vaan marraskuu taitaa olla väärä aika lukea Ruotsiin työn perässä muuttaneiden selviytymiskamppailua. Silti ponnistelen läpi öisten hämärien, niitä väistämättä seuraavien viinanhuuruisten pohjakosketusten ja päivänvaloisten käänteiden. Sahlbergin kerronta on letkeää ja muhevaa, hän ei päästä surullisen hahmon ritariaan uppoamaan, mikä auttaa jaksamaan tarinan vääjäämättömään loppuun. – Finlandiapalkintoehdokkaana ollut He taas on tiivistä kerrontaa ja 120 sivuun mahdutettuna huomattavasti helpompi opus luettavaksi. Siitäkin selviää jo, että nyt ollaan mestarillisen kerronnan ytimessä. – Oivallinen, suorastaan erinomainen tarinankertoja tämä Sahlberg! Binchy maalaa tuttuun leppoisaan tyyliinsä kymmenen ihmisen tai pariskunnan elämänkulkua ja kohtalonkäänteitä ja tuo ihmisensä Stone House -nimiseen taloon hulppeaan irlantilaismaisemaan viikoksi. Useimpien hotellivieraiden elämässä tapahtuu viikon myötä jotain positiivista ja juuri siksi tämä on oikea ja erinomainen marraskuun pelastuskirja! Kigalin kakkukaupan itsenäinen jatko-osa kertoo afrikkalaisesta pojasta, joka on lapsuuden ja nuoruuden taitekohdassa. Tarina polveilee perheen ja kyläyhteisön suhteita ja eläinrakkaan Benedict-pojan kasvua kuvaten. – Loppusyksyn ankeaa hämärää valostavaa positiivista lukemista!
Adventtikirkosta alkaa joulun odotus. On aina kohottava hetki, kun urut soivat täysin palkein, ja seurakunta seisten laulaa Hoosiannaa. Kun en nyt voi olla siellä mukana, ajattelen hoosianna-sanan alkuperämerkitystä: Herra, auta! Moni meistä on kulkenut marraskuun hämärää kantaen yksityisiä huoliaan ja murheitaan. Nyt on aika sytyttää toivon kynttilä pimeään. Jättää taakse hämärän tiet ja astua valon poluille hoosiannaa hyräillen.
Hämärä merkitsee sitä, että valoa on. Tästä muistutan itseäni, kun marraskuu käy pimeänsä pohjaa kohti. Hämärän kanssa voi keskustella, siinä levätä. Tai sytyttää lampun.
viikot adventtia ja joulua kohti kuljettaessa ovat monelle vuoden kiireisintä aikaa. kaupunkimme keskustaan ovat joulutähdet jo syttyneet, ja moni on ripustanut parvekkeelleen tai pihapensaisiin valoja. minulle tämä aika merkitsee nyt tiettyä hiljaiseloa, keskittymistä, haavojen parantelua. toivon uutta asennetta jouluvalmisteluihin: ihmisten välille rakkautta, joka ei maksa mitään. rakkautta ei rahalla saa eikä paljo tavara tee onnelliseksi.
Hoplaa! Pissismummolasta päivää, piiitkästä aikaa. Niinpä on meinaan kuu kierähtänyt, viikko vierähtänyt ja päivät päälletysten pinoutuneet siitä kun viimeksi kuulitten Mummon ja Poikakaverin edesottamuksista. Ovatten pitäneet matalaa rohviilia, kuten Pissismummon Ikimuori sanois jos eläis. Nytpä tuumasi Mummo, että marraskuu on sopiva aika ilmotella ittestään. Etteivät luule Mummon peräti koomaantuneen. (Sitä on liikkeellä, koomaa, vasitenkin marraskuussa ja formulakuskien maailmassa.) Mummo luki aamun aviisista, että ruotsalaiset ovat taas voittaneet meitin. Ovat kehitelleet paremmat piparit joulukseen. Juuei, nyt kyllä kaikki ostamaan. Onhan se aitoa pohjoismaista laatujoulua mussutella tanskalaista antibioottikinkkua, norjalaista lohikalaa ja jälkiruuaksi aitosuomalaista presidenttikahvia ruåtsalaisten piparkakkujen kera. Jo vain. Pissismummo katteli Kaupunkissa käydessään hitaasti naisihmistä, joka oli parkkeerattu lasikoppiin istumaan ilkosillaan. Marraskuussa! Joku siinä ei oikein ollut kohillaan, ihan kuin olis naama ja sääret olleet eri vuosikymmeniltä ja taiteilijalle jääny kesähelteet joteski päälle. – Mitä se tuo tuossa kykkii, Mummo ääneen ihmettelemään. Ohikulkija oli, että tarkotusta ei moni tiedä, mutta kyllä tuo tuossa enempi tienaa ku romanialaismummo Lasipalatsin nurkalla. Poikakaveri innostu kovasti jostain Slushista. Siellä kuulemma kohistaan uusista ideoista, joilla saatais talouselämän pyörät pyörimään. Ne kun ovat juuttuneet jo toissa marraskuussa loskaan. Vissiin se onki se Talouselämä, mikä on koomassa, tuumi Mummo. ei tarvitse kahdesti katsahtaa jo näkee tunti tunnilta sade sakenee, valostaa pihat * * * ei tätä lumettoman maan sudentummaa läsnäoloa **
sinä sanoit: olen tutustunut omaan yksinäisyyteeni. ei se ole paha, siinä tuntuu olevan kaikki kohdallaan. ei perheettömyys tai leskeys ole yksinäisyyden ainoa selitys, eikä yksinäisyys aina ole kipeää. minä rakastan sinua ystäväni, joka olet löytänyt elämänlaatusi tutustumalla yksinäisyyteesi. miten rikas oletkaan! Oh, onkin jo perjantai. Mihin taas yksi viikko livahti? Ajan riento kertonee hidastuneesta toiminnasta ja toimijasta, jolla on elämännälkää ja ambitioita. Naureskellaan: eläkeläisillähän on aina kiire. Jos työikäisellä on kiire, sille ei naureskella, siitä huolestutaan ja siitäkin, jos ei ole. Selvähän se, että työttömällä ei ole kiirekään. Ajan riento ei ole sama asia kuin kiire. Ajan kokemisesta rientoisaksi puuttuu kiireelle ominainen läähätys, ryntäily ja myöhästely. Kiireen taustalla on kireää aikataulutusta, liikaa tehtäviä ja menemistä suhteessa aikaan ja voimiin. Kiire on elämänhallintaongelma. ’Aika rientää’ on sopiva syy katkaista ja siirtyä. Ja kumminkaan kyse ei ole ajasta. Se olet sinä ja elämäsi, minä ja elämäni. |
|
