joulutervehdysten lähettelyn aika on tullut. seulon menneiden vuosien kortteja, ajattelen ihmisiä, joiden nimiä ja sanoja niissä on. moni lähettäjä on jo poissa, olen saattanut säilyttää sen viimeisen joulun tervehdyksen. kuvat koskettavat yhä tai sanat tai hän, joka ne lähetti.

muistamme rakkaitamme ja ystäviämme tavalla tai toisella. ajattelen kenelle vielä haluan erityisesti tänä jouluna sanoja ja kuvia lähettää: sukujemme vanhimmille tädeille ja viimeksi syntyneen poikavauvan vanhemmille, kummipojille, jotka perheineen ahertavat elämänsä keskipäivässä…

perinne jatkuu, kun se on sydämen ilo, ei velvollisuus.

Adventin polku voi olla niin monenlainen. Ei se kaikille ole pikkujouluriehaa tai tavaratalojen ja markettien tungosta. On meitä, jotka olosuhdesyistä tai omasta halusta ilman erityistä syytä kuljemme omaa hiljaista joulunodotuspolkuamme, missä soihtujen loimotuksen ja kaupallisen soitonrytkeen sijaan katsellaan kynttilän hiljaista liekkiä ja kuunnellaan tuulikannelta.

Aamukymmeneltä kuusi ystävää tulee kukin suunnaltaan seitsemännen kotiovelle mukanaan villasukat ja jotain syötävää. Eteisessä jo halataan, ja talokin toivottaa tulijat tervetulleeksi kukin ja kynttilöin koristeltuna, pöydillä juhlaliinat. Keittiössä hautuu linssikeitto, emäntä sovittelee eväsnyyttien sisältöä tarjolle.

Aloitamme pöydän ääressä jutellen, edessämme lämpimät glögimukit. Siinä sopii vielä kertoa jotain kuulumisistaan; jokainen on jonkun läsnäolijan hyvä ystävä ja vieraammatkin tunnistavat toisensa seurakunnan kautta. Ystävyyden ilmapiiri syntyy kuin itsestään.

Keskellä kotia on kappeliksi sopiva tila, jonka päätynurkassa on Pyhän Kolminaisuuden ikoni ja pienellä pöydällä Kristus-ikoni vierellään kaunis kukka-asetelma. Siinä on hyvä olla rukoushetkissä päivän mittaan. Kappelihetkien väliajat olemme kodinomaisesti hiljaa yhdessä lueskellen, mietiskellen tai vain leväten. Joku tekee aterian jälkeen pienen kävelyn ulkona raikkaassa tuulessa, toinen torkahtaa jossakin talon huoneista.

Illan hämärtyessä hakeudumme takkatulen tuntumaan. Olemme kuin kotona ja ystäväkodissahan olemmekin.
Voi miten nopsaan tunnit kuluvat – kuin siivillä! Ikkunan taakse laskeutuu lempeä hämärä,  sitten pimeys valoineen. Lähtijöiden sydämeen jää säteilemään hiljainen valo ja koetun ystävyyden lämpö.

Saanen sanoa: anarkismi on yhteiskunnan syöpä, normaalisti toimivan solukon keskellä piileksivä villi ja pahanlaatuinen kasvain. Vaikka yhteiskunta eliminoisi sen, viesti on jo lähtenyt ja nostaa päätään kohta toisaalla. Ei sillä ole muuta tarkoitusta kuin häiriköidä, sekoittaa elämän järjestys. Itseään tiedostamattoman, harhaisen ilmiön tavoin se oikeuttaa pahantahtoisen ja vallanhaluisen päämääränsä: suistaa elämä raiteiltaan. Mitään tuhon jälkeistä päämäärää tai vaihtoehtoista tulevaisuutta ei ole. Mielenosoitus, rikkominen, pommi. Utoya.

Toinen loikka joulua kohti! Pikkuritari ja Murunen poikkesivat yllätyksenä isin kanssa Vaarilassa.  Pienet tietävät Vaarilan järjestyksen, Pikkuritari löysi oitis tehtävälaatikosta sanaristikot, Murunen leikki kissaa, joka laittoi Siiri-hiiren ja Hippi-hiiren nukkumaan vanhaan kätkyeeseen, jolla Mummelikin on pienenä leikkinyt. Lopuksi istuttiin pöytään, aikuiset kahvikupin ja pienet glögimukin ääreen. Sytytettiin kaksi kynttilää ja Pikkuritari tiesi niiden merkitsevän toista adventtisunnuntaita. Kaapista löytyi ohuenohuita pipareita, jotka maistuivat Pikkuritarille ja Muruselle, joka ei ole piparin ystävä, paahdettiin vehnäleipä, jolla oli kirpeää marmeladia ja juustoa. Mummelin keksikaapin ’aarrearkusta’ löytyi Muumimamman marmeladikarkkeja ja pikku pikku suklaakonvehteja. – Yllärit on kivoja, todettiin kahdesta pienestä ja kolmesta isosta suusta. Ja Mummelille ja Vaarille jäi ihan adventtijuhlaolo.

 muistaisimme isiämme ja isoisiä, jotka taistelivat epäinhimillisissä oloissa rintamalla

 heitä, jotka kaatuivat, haavoittuivat ja palasivat mieli murtuneena

 äitejä ja isoäitejä, jotka kamppailivat kotirintamalla lastensa suojelemiseksi

heitä, jotka joutuivat jättämään kotinsa ja aloittamaan alusta kaukana kotiseudulta

unohtaisimme keskinäiset erimielisyydet ja vihanpidon toisinajattelevia kohtaan

iloitsisimme keventynein sydämin vapaudesta ja rauhasta

Jätimme taaksemme marraskuun, ja kas! – aurinko valaisi maiseman aamulla, kasvava kuu yöllä. Muutama raikastava pakkasaste, ja heti tuntuu kevyemmältä hengittää. Myös henkilökohtaisessa odysseiassani tapahtui käänne valoisampaan.

Perjantaina eduskunta äänesti – ja historian lehti käännähti kahahtaen. Ensimmäistä kertaa jokin kansalaisaloite sai taakseen eduskunnan enemmistön, niukasti, mutta selkeästi.

Itse asia, avioliittolain uudistus, on jakanut kansan useaan ryhmään. On perinteisen avioliittokäsityksen kannalla olevia, joista tiukimmat ovat jo ehtineet naulata teesinsä kovalla paukkeella medioissa, avarammat kertoneet mielipiteensä kiihkoilematta. On lain uudistamista kannattaneet, joista kiihkeimmät ovat riemuinneet turuilla ja toreilla, maltillisemmat tunnustaneet ilonsa asian edistymisestä. On epävarmojen joukko, joka ei osaa ottaa kantaa puolesta eikä vastaan, ja niitäkin on ketä asia ei voisi vähempää kiinnostaa.

Jälkiseurauksien rajuutta ei tainnut kukaan aavistaa. Uutiset kertoivat evankelisluterilaisesta kirkosta eronneen yli kymmenentuhatta jäsentä. Se näyttää jo joukkopaolta. Hämmentävintä on,  että ilmeisesti eroon on monia, toisilleen vastakkaisia syitä. Kirkko on siis jälleen keskiössä yhteiskunnallisessa muutoprosessissa tahtoi tai ei. Jäsenistö muodostuu eri tavoin ajattelevista yksilöistä, jotka ovat tiukemmin tai löyhemmin sitoutuneet kirkon viralliseen oppiin. Papisto piispoineen on teologisesti vastuussa kirkon opillisesta linjasta, eivätkä hekään ole yksimielisiä.

Niinpä se on: yhden ilo voi olla toisen suru ja kolmannen kauhistus. Karavaani kulkee, kun vain joku tietäisi minne.

Lucy M. Montgomery ; Marigoldin lumottu maailma    suom. Sisko Ylimartimo    Minerva Klassikot 2009 (alkup. 1929)

Lokakuussa keksin, että tähän aikaan vuodesta pitää lukea Montgomeryä ja kolusin kirjastoa. Uusia suomennoksia löytyi. Ja vaikka kaikissa L.M:n tarinoissa on niin paljon samaa, ne jaksavat lumota ja ihastuttaa aina vain. Nämäkin.
*
Asko Sahlberg ; Yö nielee päivät    LIKE 2014    He    WSOY 2010

Tämä Sahlbergin uusin puolestaan olisi ehkä pitänyt lukea ihan toiseen vuodenaikaan. Ensin lukeminen takkuaa. Tarina haahuilee Göteborgin synkillä syrjäkaduilla ja liukuhihnojen ääressä suomalaismiesten ankean viluisessa arjessa. Tajuan kohta, että kirja ei suinkaan ole huono, vaan marraskuu taitaa olla väärä aika lukea Ruotsiin työn perässä muuttaneiden  selviytymiskamppailua. Silti ponnistelen läpi öisten hämärien, niitä väistämättä seuraavien viinanhuuruisten pohjakosketusten ja päivänvaloisten käänteiden. Sahlbergin kerronta on letkeää ja muhevaa, hän ei päästä surullisen hahmon ritariaan uppoamaan, mikä auttaa jaksamaan tarinan vääjäämättömään loppuun.  – Finlandiapalkintoehdokkaana ollut He taas on tiivistä kerrontaa ja 120 sivuun mahdutettuna huomattavasti helpompi opus luettavaksi. Siitäkin selviää jo, että nyt ollaan mestarillisen kerronnan ytimessä.  – Oivallinen, suorastaan erinomainen tarinankertoja tämä Sahlberg!  
*
Maeve Binchy ; Seitsemän talvista päivää    suom. Päivi Pouttu-Delière    WSOY Bonpokkarit 2012

Binchy maalaa tuttuun leppoisaan tyyliinsä kymmenen ihmisen tai pariskunnan elämänkulkua ja kohtalonkäänteitä ja tuo ihmisensä Stone House -nimiseen taloon hulppeaan irlantilaismaisemaan viikoksi. Useimpien hotellivieraiden elämässä tapahtuu viikon myötä jotain positiivista ja juuri siksi tämä on oikea ja erinomainen marraskuun pelastuskirja!
*
Gaile Parkin ; Kigalin kakkukauppa muuttaa    suom.   Annukka Kolehmainen        Tammi (Bon-pokkari) 2013

Kigalin kakkukaupan itsenäinen jatko-osa kertoo afrikkalaisesta pojasta, joka on lapsuuden ja nuoruuden taitekohdassa. Tarina polveilee perheen ja kyläyhteisön suhteita ja eläinrakkaan Benedict-pojan kasvua kuvaten.  – Loppusyksyn ankeaa hämärää valostavaa positiivista lukemista!
***

Adventtikirkosta alkaa joulun odotus. On aina kohottava hetki, kun urut soivat täysin palkein, ja seurakunta seisten laulaa Hoosiannaa. Kun en nyt voi olla siellä mukana, ajattelen hoosianna-sanan alkuperämerkitystä: Herra, auta! Moni meistä on kulkenut marraskuun hämärää kantaen yksityisiä huoliaan ja murheitaan. Nyt on aika sytyttää toivon kynttilä pimeään. Jättää taakse hämärän tiet ja astua valon poluille hoosiannaa hyräillen.

Hämärä merkitsee sitä, että valoa on.

Tästä muistutan itseäni, kun marraskuu käy pimeänsä pohjaa kohti.

Hämärän kanssa voi keskustella, siinä levätä.

Tai sytyttää lampun.

viikot adventtia ja joulua kohti kuljettaessa ovat monelle vuoden kiireisintä aikaa. kaupunkimme keskustaan ovat joulutähdet jo syttyneet, ja moni on ripustanut parvekkeelleen tai pihapensaisiin valoja. minulle tämä aika merkitsee nyt tiettyä hiljaiseloa, keskittymistä, haavojen parantelua. toivon  uutta asennetta jouluvalmisteluihin: ihmisten välille rakkautta, joka ei maksa mitään. rakkautta ei rahalla saa eikä paljo tavara tee onnelliseksi.