joulupäivä Murusen ja Pikkuritarin kanssa oli joulumme kohokohta. Mummeli hävisi Muruselle fortunapelissä pahan kerran ja 200 palan puzzlesta saatiin yhteistyössä sentään alareuna kokoon. palapeli oli tarkoitettu 8+ ikäisille, joten Mummeli pärjäsi siinä vähän paremmin kuin 3+ ikäinen, joka kyllä sai ihmeen monta palaa paikoilleen ihan vain loputtoman sisukkaalla yrittämisellä. yhteen ääneen tuuletettiin jokaista koloonsa sopivaa palaa. sillä aikaa Pikkuritari ja Vaari uppoutuivat rakentamaan moottorikelkkaa ja muita ihme vempeleitä pienenpienistä lego-teknic-paloista kuvaohjeen mukaan eikä Pikkuritari ollut ollenkaan hukassa tässä puuhassa. tietysti syötiin ja musisoitiin välillä ja muutama pukinkontista myöhästynyt lahjapakettikin löysi omistajansa. sitten kun pienten silmät alkoivat kertoa nukkumatin vierailun olevan kohta käsillä, Mummeli ja Vaari lähtivät kotimatkalle vilkutusten kera.
jouluun kuuluu paljon rekvisiittaa, joka saattaa jäädä edustamaan juhlaa. jossain perinteiden taustalla kuultaa hiljaisena myös juhlan syvempi, kristillinen merkitys: ihmiseksi tulleen Jumalan Pojan syntymän muisto. vanhemmat kokevat voimakkaasti, mitä lapsen syntymä merkitsee. uudelleen sen syntymäilon saavat kokea isovanhemmat lapsenlapsissaan.
lapsenmielistä, herkkää jouluiloa kaikille lukijoille!
kaupunkimme keskustassa loistaa upea kuusi iloisenpunaisin palloin. kotikirkon kuusikin on kaunis vain kynttilät oksilla ja tähti latvassaan. ajattelen vanhusystävää, joka on jälleen hakenut kellarista valkean ikikuusensa, joka säteilee hänelle muistoja perhejouluista ja yhdessä edesmenneen puolison kanssa vietetyistä. illan hämärtyessä otan minäkin koristelaatikon esiin ja puen pienen kuusemme, joka tuli ystäväperheen lahjana. joulupuuta katsellessa on kaikki hetken kohdallaan, kynttilöiden tuoksu ja rakkaat muistot.
kun talvipäivä seisahtaa lyhimpään asemaansa, sanotaan: on vuoden pimein päivä. niinkö? jopa täällä pääkaupungin tuntumassa on lunta. sateenharmaiden viikkojen jälkeen tämä on suorastaan valon juhlaa! pakkanen pitelee lumivaloa sylissään, ei se sammu.
eilen Toinen kurvasi lähikaupan kautta, halusi tarkistaa onko siellä kuusia. tänään hän pujahti sinne jalan ja palasi pienen kuusen kera. siis meille tulee joulupuu! kaksi matkoilla vietettyä joulua on sillä tavalla vaikuttanut, että joulupakkoja ei enää olekaan. mennään tuntumalla. tänään huomasin miettiväni mihin säilöin seimiasetelman, sen paikka tuntuu odottavan.
pipareja paistellessa joulun laulut tulevat mieleen sieltä täältä, yksi kerrallaan, hyräilyttävät hetkisen, jättävät jälkeensä lämpimän henkäyksen. eniten ne, joissa on lapsia ja enkeleitä ja rauhan sanoja, mutta veikkaan, että vielä jossain vaiheessa kaivan youtubesta ne rokkiversiot ja omasta levyhyllyköstä perheen muinaissuosikki-lp:n, jossa laulavat nyt jo isoäidin ikään ehtineet tai poissaolevat ’tähdet’, Brita, Laila ja Vieno…
on sellainenkin sisko, joka vuosikymmenen ajan on lähettänyt omin käsin, ristipistoin tehdyn joulutervehdyksen. siinä on mennyt vähän enemmän aikaa kuin nimen kirjoittamisessa valmiiseen vaikka kauniiseenkin korttiin. on ehtinyt ajatella saajia ja sitä mitä heille toivoo, millaisena heidät kokee. kiitos, siskosein, näistä emme luovu.
On ihanan hyviä päiviä, tavallisen eläväisiä päiviä ja värittömiä tai kaikenmaailman harmaita, mutta päiviä kumminkin. Harmaankin päivän mittaan voi olla hyvä hetki, kosketus, löytö, iloviesti. Öissä on ihmeen paljon valoa. Jos ei tähtiä ja kuuta, niin lyhtykynttilä ja pihapuun jouluvalot, kauempana katulamput ja heijastuksia sieltä. Värikylläisiä ja udunvalkeita uniakin. Ihmeellistä, ettei päivien ja öiden skaalassa ole niin sysimustaa, ettei missään kajastuksen häivää. Tietää kyllä mitä pimeä voi pimeimmillään olla, mutta luojankiitos sellaista ei nyt ole, ei ollut edes marraskuussa. Pimeä aikakin voi olla joskus olla hyvää, sanon itselleni. Pimeässä kuulee ajatuksensa hyvin ja voi olla ihan rauhassa, kun ei näe kaikkea. Pimeä ei poistu puskemalla. Siinä se istuu kuin yölintu oksalla kunnes aamu sarastaa.
Olen hiljakseen ihmetellyt milloin joulu alkaa tapahtua meillä, meissä. Pieniä oireita kyllä on vaivihkaa ilmennyt. Taatelikakkua on leivottu pakastimeen. Tuoreita piparimausteita ja uusi muotti on ilmaantunut, ikään kuin ohimennen. Miehen mielessä pyöri kinkku, kunnes hän tänään palasi kaupasta luuttoman potkan kanssa, tuoretta, harmaasuolattua kotimaan possua. Minä mietin graavisiikaa, että se sitten ensi viikon kalatiskistä.
Oraville jätetyt pähkinät katosivat tänään pihasta, kun Töppöhäntä ja Pitkähäntä ilmaantuivat jokapäiväiselle tarkistuskierrokselleen. Parvi mustavariksiakin lehahti pihaan ja loi hetkeksi hitchcockmaisen tunnelman.Kun joulukuun aurinko hulmahti näkyviin, yllätin itseni pesemästä ruokailutilan ikkunaa, kun oli pari lämpöastettakin sopivasti. Ja kuinkas nyt, että illansuussa pyöräytin pullataikinan, värkkäsin siitä luumuomenakierteitä paperivuokiin ja voisilmäpullia. Nyt tuoksuu jo melkein oikealta…!
Leffakerhon kauden viimeinen näytös toi eteemme hienon mustavalkoisen amerikkalaisen elokuvan Nebraska (2013), joka kuuluu sarjaan palkitut, mutta katsojien ohittamat. Esittelyn mukaan elokuva sai peräti kuusi Oscar-ehdokkuutta ja pääosan esittäjä Bruce Dern palkittiin Cannesin filmijuhlien parhaana näyttelijänä. Tarina kertoo vanhan isäukon viimeisestä odysseiasta, jonka hänen poikansa teki mahdolliseksi tajuttuaan, ettei jääräpäisesti miljoonavoittoonsa uskovan isän pää ole käännettävissä eikä äidillä ole keinoja estää isää karkaamasta matkaan toistuvasti. Isä ja poika lähtevät hakemaan palkintorahoja neljän osavaltion halki ajaen. Poika tietää, että mitään miljoonavoittoa ei ole, mutta lähtee silti. Hänen suhtautumisensa höperöityvään ja puolikuuroon isään on esimerkillisen kunnioittava. Matkalla poiketaan isän nuoruusvuosien kotikaupungissa. Tarina miljoonavoitosta leviää kulovalkean tavoin pikkukaupungissa ja ihmisten pohjimmainen ahneus paljastuu karusti kaveruuden ja sukulaisuuden alta. – Surullisen kaunis tarina isän ja pojan matkasta yhteisiin muistoihin.
