harhaa vainko on lyhyt elämä… katson puuta tuokion, puu on totta, taivaskin, yhtä totta on vesi, johon puu kuvastuu, mutta kuva on harhaa…

sinä olet tosi… vaan mikä on tämä harha, jota katson?

Tulen sisään ensimmäistä kertaa, mutta tunne on kuin tulisi tuttuun paikkaan, joka jo pitkään on minua odottanut. Kaikki on toisin, mutta mikään ei työnnä luotaan. Seinillä on pastellitöitä, muutama vahvempikin. Peilit ja mukava tuoli, naulakko. Ja ihminen, jonka kohtasin vuosia sitten.

Olen monen muun tapaan uskollinen asiakas. Suhde voi syntyä hitaasti tai nopeasti, mutta kun se on syntynyt se kestää. Viisikymmenvuotiskesänäni istahdin Katin tuoliin ja pyysin häntä suunnittelemaan tukkani  tulossa olevaa juhlaa varten. Siitä lähtien olen kulkenut Katin mukana viisi kertaa kampaamosta toiseen, kaupungistakin toiseen. Joskus kun tulin uupuneena töistä, suljin vain silmät ja melkein nukahdin päänhierontaan. Katilla on hyvät kädet. Sanoin hänelle : sinä osaat ammattisi, laita niin kuin näet hyväksi. Se oli luottamusta.  

Sitten sattui kerran, että terkkarin labraan odotellessa viereeni istahti nainen, jonka puheenparressa vilahti se yksi tuttu sana, joka heti kertoo, mistä ollaan. Siitä alkoi pitkä keskustelu, jonka päätteeksi pyysin käyntikortin. Kerroin sanoneeni Katille, jos hän vielä muuttaa kauemmaksi, en enää tule perästä. Tiedän, että hän muuttaa, sillä hän on sillä tavalla eläväinen, että tarvitsee vaihtelua. Sitten minä etsin sinut.

Tänään oli se päivä. – Nyt minä sitten tulin, sanoin. Ja Siru otti vastaan kuin ystävän, kertoi kirjoittaneensa aamulla runon, luki sen minulle. Kertoi taulujensa tarinan. Ja minä kerroin kampaamohistoriani ja jotain muutakin. Tykkään tyylistä, että kampaaja tutustuu tukkaan, ajattelee ääneen, miten laittaisi sen ja ryhtyy toimeen. Tulos on erilainen kuin ennen, hyvällä tavalla niin, että totun pian. Ja mikä parasta: luottamus on syntynyt.

Arkiviikko alkoi, kuten sovittu on, Pikkuritarin ja Murun kanssa. Se menee niin, että Pikkuritari jatkaa koulun ip-kerhossa tuntien jälkeen neljään asti ja tulee sitten yksin kotiin. Vaari ja Mummeli hakevat Murun päiväkodista puoli viisi ja ennen viittä olemme jo heillä kotona. Tänään seitsemän täyttävä ekaluokkalaisemme on selvinnyt hienosti omaehtoisesta kotiintulosta, kun matka on lyhyt ja reitti turvallinen. Olen kertonut Pikkuritarille, että minun ekaluokan koulumatkani oli kolme kilometriä ja ylitettävänä oli pelottavan syvä oja, jonka yli johti vain kaksi puuta rinnakkain. Iltapäiväkerhoja ei ollut, mutta maalla äidit olivat aina kotona.

Mummeli lämmittää lasten ruuan ja ateriahetken jälkeen katsotaan Pikku Kakkonen tietysti. Sitten kumpikin esittää soittoläksynsä. Esiintymisjärjestyksestä tulee kinaa, selvä se. Pikkuritari soittaa melko pitkiä kappaleita suvereeniin tyyliin. Tällä kertaa livahti joukkoon yksi räyhä-ääni, josta Mummeli huomautti. – Ai sä kuulit sen, oli kommentti, ja poika hioi otteen tarkemmaksi. Muru yrittää kovasti, mutta kun takana on vasta kymmenkunta soittotuntia, sormet eivät vielä tottele niin nopeasti kuin pikku viulisti haluaisi, ja siitähän tulee harmitusta.

Leikkiaikaakin jää. Mummeli hassuttelee Murun kanssa, ja Vaari ja Pikkuritari pelaavat. Viime aikoina Pikkuritarin IsoNalle on tullut Murun lempiystäväksi ja Mummeli avustaa nallea, joka pääsee sillä lailla osallistumaan Murun keksimiin huimiin juttuihin. Iltapalaa syödään seitsemän jälkeen ja kun iltapesut on hoidettu ja yöpuku päällä, keskitytään iltasatuun. Nyt on menossa Fedja-setä, kissa ja koira, jossa postiljooni Petshkin ei luovuta postissa tullutta pakettia, koska kissalla ei ole sääntöjen mukaisia todistuksia. Ennen kuin Mummeli on päässyt Levon-hetki-nyt-lyö -laulun loppuun, Muru on umpiunessa, ja isi on tullut jo kotiin.

Naapuri on silloin tällöin huomautellut pihavaahteramme oksasta, joka ulottuu heidän terassinsa ylle. Varmaan he saavat osansa myös värikkäistä syyslehdistä, mutta niistä ei ole sanottu haittaa olevan. Tällä viikolla Toinen haki tikapuut ja sahasi kolme alinta oksaa. Minä pitelin osallistuakseni tikapuita ja lohtuhalasin puuta itkusilmin jälkeen päin. Jonakin kauheana päivänä ne kaatavat koko puun, kun emme enää asu täällä.

Ei ole kaupunkipihan puilla vanhuuden turvaa eikä ihmisellä ikuista nuoruutta. Kun muutimme tähän pihaan, molemmat puumme olivat pikku taimia. Niistä näemme ajan merkit.

Toinen oli tilannut pihaan säkillisen koivuklapeja. Ne tulivat tänään. Siinäpä olikin oivaa puuhaa pariksi tunniksi kunnes puut olivat pinossa vajassa. Toinen sen askaroi ihan mielikseen. Minä iloitsen: syksyn ja talven takkaillat on pelastettu! Emme tarvitse takkaa lämmitykseen, luksusta ja mielihyvää se vain on, elävän tulen katselu. Ja vielä on siinä ohessa mahdollisuus polttaa turhaksi käynyttä paperia, joka ei tunnu kaapeista loppuvan.

Kävin ostamassa uuden ulkoiluasun. Se valakoon toivoa, että jalka sallii luontoretkiä jatkossakin. Kävely ei enää tuota kipua, mutta unen laatu kärsii ajoittaisesta särystä.

Tänään taas ihmettelin elämän aaltoilua. Monen hiljaisen päivän jälkeen tulee oikein ryöppy sähköpostia, puheluja ja postista kirje ekaluokkalaiseltamme, joka viettää perheensä kanssa syyslomaa mökillä. Ihan kuin raikas tuuli olisi puhaltanut hiljaiseen syysarkeemme sykettä!

Auringonläikät vaeltavat lattialla, seinillä, katossa syksyisiä reittejään. Ne ovat eri kohdassa kuin elokuussa. Maisemassakin valo viistoaa, siirtyilee, etääntyy toisin kuin kesäpäivinä.
Metsäpolulla tuoksuu syksy. Askel tuntuu kevyemmältä kuin kuukausiin. Vähän on väkeä liikkeellä vaikka kouluissa on syysloma. Ehkä perheet ovat matkanneet viikoksi muuttolintujen perään – tai vanhemmat ahertavat arjessaan ja nuoriso nukkuu pitkään.
Pihatyöt on tehty talven tulla. Vain lehtien haravointia riittää.

Kuuntelen pihaovella maan hiljaisia ääniä, lehtien kahinaa, linnun tiiskahduksia pensaassa. Kaupungin kohina laantuu viikonlopuksi. Orava juoksee touhukkaasti yli kadun, sen maailma ei tunne rauhallista kävelyä tai suojateitä.

Menijät ovat menneet ja palaavat kukin ajallaan ja tavallaan. Riisuudun viikon askareista ja raukenen saunan lämpöön. Huomenna on uusi päivä.

Kolmas yö on jättänyt kuvansa piharuohoon: huurteisen kimalluksen. Viimeiset kukat sinnittelevät. Yö yöltä, päivä päivältä piha peittyy, puut luovuttavat. Portin pielessä pitenee rivi mustia säkkejä täynnä menneen kesän elämää. Hivuttaudutaan talven suuntaan.

Tasaista on meillä: lastenlasten päivä, jalkaterapian päivä, kirjastopäivä, konsertti-ilta, kauppareissuperjantai ja leffakerholauantai. Jotkut viettävät vanhusten viikkoa. Minusta tuntuu, ettei se koske minua. Vilkaisen ohi mennessäni, kun kirjastossa tanssitaan. Tästäkö vanhuksena on ilahduttava?

”…ennen sammumistaan liekki leimahtaa, ennen kuolemaansa joutsen joikuu…”

*kuolevan kesän viimeiset liekit loimuavat luonnossa. miten onkaan kuolema kaunis, kun se tulee näin.

”vain hiven tuhkaa iltapilven keinuun…”

Käsittämättömän lämpimiä päiviä on ollut. Pihanurmi on kirjavanaan tammen lehtiä, syreenin, vaahteran ja tuulen aidan takaa viskomia koivun lehtiäkin. Myöhäisen pensaan keltakukat, varjoliljan kauniit siemenkodat huojahtelevat ilmavirroissa. Verenpisarassa viimeiset nuput, jotka eivät ehkä ehdi aueta.

Kuunliljat on leikattu. Etanat olivat syöneet rehevöityneet lehdet rei’ille. Juurakot on pakko jakaa ensi keväänä. Revin naapurin tontilta levittäytyneitä nokkosia, ohdakkeita, valkojuuria ja horsmaa. Kolme mustaa muovisäkillistä – ja nyt on joka-paikka-niin-kipeä, ettei itse saa saapasta jalastaan.

Ehkä tämä on taas yksi niistä vihonviimeisistä syksyistä, jolloin vannon: ei tätä enää, minä en enää jaksa. Vaikka Toinen jaksaisikin. Vaikka lehtien haravointi aurinkoisena päivänä on mukavaa. Vaikka huhtikuulta lähtien kuljen ihastelemassa mistä milloinkin putkahtavia kevätkukkia. Ja vaikka..

Lokakuu alkaa luovuttamisen ajatuksin.