Lähdimme matkalle kaksi viikkoa sitten riisuttuamme kodin ensin sisäkattorempan vaatimaan kuosiin. Kuvittelin, että remppa olisi voiton puolella, kun tulemme takaisin. Ei ollut. Oli pakko kehittää evakkoreissulle jatkoa, päädyimme Lapsuusmaalle. Onnellinen ratkaisu, joka onneksi sopi veljen perheellekin.

Lapsuusmaalla koivikkojen alkukesän vehreys oli ihanimmillaan. Kotiakin etelämpää tulijasta tuntui kuin olisi kelannut kevättä taakse päin. Voikukkapellot, rentukkaojat! Metsätähti, kevätlinnunherne, kielon pikkuruiset nuppuvanat! Ja ujoa lilaa hehkuvia suo-orvokkimättäitä kaikkialla!

Torstaina pääsimme mukaan kummipojan alakoulukkaiden siivellä kevätjuhlaan. Olipa perinteistä,  peikkojen ja keijujen tanssahtelua levymusiikin (Griegiä) tahtiin, varovaista laulua ja nokkahuilun soittoa pianon säestyksellä ja onnelliseen loppuun päätynyt näytelmä siilistä, jolla ei ollut ystävää.  Suvivirttäkin ynistiin miten kuten kahden säkeistön verran  sekä kuultiin  rehtorin mutinaa mikrofoniin stipendien ja hymypatsaiden jakoineen. Myöhemmin katselimme haikeina veljen luona videotallennetta 25 vuoden takaa, jolloin olimme saman ison koulun juhlasalissa kummipojan lakkiaisissa. Silloin vielä oikeasti laulettiin…

Keskustelut kummipojan esikoistyttären (10 v) kanssa olivat avartavia. Opin, että nelosella tytöt muodostavat ryhmän, jossa joku Ronja tai Veera ’määrää’ illalla tekstiviestillä miten tukka laitetaan seuraavana päivänä. (Kaikilla on tietysti pitkät hiukset.) Kevätjuhlissa nähtiin ryhmä donitsinutturoita, ja todistusten antopäivänä tukan piti olla valloillaan, vain toisen puolen etupalmikko oli sallittu. Koulussa on parasta välitunnit ja matikka (kymppi todistuksessa kuuluu asiaan) ja tytöt harrastavat tramppaa ja urheilulajeja. Ekaluokkalainen pikkuveli äänesti myös välitunnit parhaiksi, mutta häneltä kouluruokakin sai pisteen.

Kotona Remonttimies oli saanut urakkansa valmiiksi, työn jäljet siivottu, ja tulos on erinomainen.  Alamme kotiutumisen huonekalujen palauttamisella paikoilleen. Toinen ruuvailee lamppuja uutukaiseen kattoon ja kokoaa kodin laitteistoa sitä mukaa kun saa tavaralaatikoita noudettua varastosta. Minulle lankeaa pyykki, pölynputsaus- ja pesushow sekä ruokahuolto. Tämä on jo niin tuttua kuin uusinnat aina – ikävä todeta, että asukkien ikääntyessä kodille käy samoin. – Nyt riittää remontit, vannon. Kerta kerralta tuntuu vaivalloisemmalta tämä etu- ja jälkikäteinen tavarashow, vaikka kodin ehostuksen lopputulos aina ilahduttaakin.

On ihmisiä, jotka kiinnittyvät paikkoihin, ja ihmisiä, jotka eivät asetu. Joillakin on koti kaikkialla, missä kulkevat, toisilla tuttuuden tuoma illuusio turvasatamasta.

No niin. Sepä tietysti! Yhtenä pilviharmaana aamuna keksin syyn yleiseen apeuteen tässä maailmankaikkeudessa: Pissismummoa ei ole näkynyt. Huomasin kyllä viimeksi tavatessa, että hänellä on tulollaan sesonkikohkaus, jota tuo itse kutsuu nimellä kevätrytäkkä. Sitä edeltää pitkäpiimäinen venyminen ja pähkäily, junnaaminen ja viirusilmäinen aanailu. Se on energiain koostamista, jonka jakson pituutta ei voi ennustaa. Sitten eräänä aamuna alkaa tapahtua. Ja autapa armias!

No, mitä? Vaatehuoneen perukoilta kaivetaan esiin matkalaukut, isot sekä pienet. Kaksi jää odottamaan, muut viedään varastoon. Muuttolaatikoihin poimitaan hushollendaalista kaikki, mikä on irrallaan hyllyjen reunoilla ja päällä. Pöly vain pöllähtelee, kun Mummo pistää töpinäksi pikkutavarain kanssa, ja Poikakaveri kantaa laatikoita pois ja laulattaa imuria. Lamput katosta, verhot ikkunoista, matot lattioilta, taulut seiniltä – jo vain! Ei tietoakaan junnauksesta nyt.

Miten autiota nyt onkaan Pissismummolassa! Ja toisin päin: miten paljon tavarakerrostuma on vienytkin kokemusperäistä elintilaa. Hyllyjen ja kaappien päältä löytyy kaikenlaista, jota ei ole muistanut olevankaan: epävireinen soitin, kauniita pulloja, joiden sisältö on joskus jonkin juhlahetken kunniaksi nautittu, Lapin erämaakelon kappale, kiviä kaiken maailman rannoilta, hiekkaruusu Saharasta, pala Kiinan muuria, simpukkalamppu…

Lopuksi Mummo ja P.Kaveri poimivat kaapeistaan kahteen laukkuun kasan yllä pidettäviä välttämättömyyksiä, reppuun matkustusasiakirjat ja muut hengissäpitimet. Nyt ovat he valmiina seikkailuun ja poistuvat kotikonnultaan määräajaksi. Ja taloon autioon jää rytäkkää jatkamaan remppakimppa.

Leidit tapasivat kaupungilla arkilounaan merkeissä ja tuulen tuivertamissa kampauksissa. Ovella toisiamme odotellessa todettiin vain: onneksi hiukset ovat kiinni toisesta päästä. Keskustelu polveili ajankohtaisen yhteiskuntatilanteen ja siinä havaittujen ilmiöiden maastossa sekä henkilökohtaisten kuulumisten ja kokemusten piirissä.

Leidi S. ja leidi T. olivat joutuneet tutustumaan oman paikallisen terveysasemansa palveluhalukkuuteen  pääkaupungin systeemissä. Ei kovin rohkaisevaa. Voiko hoidon evätä sillä perusteella, että vaiva on vanha, jos potilas on sinnitellyt kipuineen, kunnes ei enää koe jaksavansa? Tai siksi, että diagnoosia ei ole vielä annettu vaikka oireet ovat jatkuneet kuukausia?  Siitähän seuraa, että potilas joutuu hakeutumaan yksityiselle lääkäriasemalle apua saadakseen. Omakin taannoinen kirvelevä ärtymys tuli mieleen. Kuuntelinpa taas kerran koko soitoille varatun tunnin terveyskeskuksen opastavaa nauhaa, joka pyysi odottamaan sulkematta puhelinta ja siirsi puhelun samantien toiseen automaattivastaajaan, joka sitten katkaisi puhelun kerrottuaan numeron vastaavan vain tiettynä aikana – aikana, jona juuri olen soittanut.

Erosimme toivotellen herttaista kesää. Kyllä eläkeläisen on paras koettaa pysytellä terveenä ja rukoilla varjelusta tapaturmilta. Ja säästää eläkkeestään määräosa siltä varalta, jos jotain tapahtuu. Yksityinen lääkäriasema korjaa sitten aikanaan sen potin.

Kaupunkimme kirsikkapuut ovat juuri nyt hehkeimmillään. Tämä jokakeväinen ihanuus kestää vain muutaman päivän, vaan kaunista on myös varissut vaaleanpunainen kukkalumi. Ihana äitienpäivälahja kaikille kaupungin asukkaille, sillä ei ole äitiä ilman lasta eikä lasta ilman isää.

Tulin vihaiseksi paikassa, jossa ei pitäisi tapahtua niin. Löysin kaksi syytä, toisen niistä itsestäni. Mietin ärtyneenä miksi oikeastaan olen täällä.

Kuuntelin vanhaa naista, joka kertoi elämästään kymmenennen kerran samat asiat, samoin lausein, jotka olen kuullut joka kerran kohdatessamme. Pitkän monologin sisällä kuulin äkkiä lauseen, joka ei kertonut tekemisistä kuten kaikki muu. Puheeseen puhkesi yksinäisyyden surun kukka. Samassa se katosi, mutta tuoksu jäi.

Tunnistin saman tuoksun useiden kävijöiden puheissa, monisanaisissa, sanattomissakin. Ajattelin: tämän vuoksi olen täällä.

Murusen synttärikutsuilla oli hauskaa hulinaa. Serkuksia oli koolla yhdeksän, vain merentakaiset puuttuivat. Lisäksi paikalla oli ystäväperheen pikkuväki. Vanhin serkkutytöistä  liihotteli kevätkeijuna ja Murunen edusti prinsessa-lookia. Poikaserkuista vanhin oli pessyt tukkaansa punaväriä vappuiloksi. Ohjelman jännittävin osio päivänsankarin osalta oli tietysti lahjapakettien availu, ja niitähän oli runsaasti. Pöydän ääressä lapsilauma, mummot ja vaarit ja muut aikuiset kajauttivat reippaasti paljon-onnen-laulun sekä suomeksi että englanniksi. Muru puhalsi arvokkaasti neljä kynttiläänsä ja sekä jäädykekakku että Barbiekakku maistuivat juhlijoille! Ohjelmassa seurasi piiloleikkiä, ongintaa sekä tanssisessio, jonka alussa pojat pujahtivat palloilemaan pihalle. ”Miten kauan tää tyttöjen prinsessameininki oikein jatkuu”, ihmetteli Murun nuori kummieno, ja tädit valistivat: Iän kaiken, tottakai!

”Yksi lempeä sade saa ruohon paljon vihreämmäksi. Samoin toiveemme kirkastuvat parempien ajatusten voimalla. Olemme siunattuja, jos aina elämme tässä hetkessä ja hyödynnämme jokaisen kohtaamamme koettelemuksen kuin ruoho, joka osaa käyttää hyväkseen hennoimmankin sille lankeavan kosteuden. Meidän ei pidä tuhlata aikaamme sovittaen menneiden mahdollisuuksien laiminlyöntiä, jota kutsumme velvollisuudeksemme. Me aikailemme talvessa, vaikka on jo kevät.”

Henry David Thoreau (1817 – 1862)

Suomalaiset vanhemmat antavat tyttövauvoilleen usein ihanimman tuntemansa kukan nimen. Tunnen ainakin yhden Vuokon, Lemmikin, Talvikin, Iiriksen, Orvokin, Violan ja Liljan. Luontoäitikin näitä kukkalapsiaan tarjoilee kulkijan ihailtavaksi. Nyt on vuokkojen kevät!

Kylläpä on lukupino kutistunut kevään myötä. Suurin syyllinen taitaa olla uppoutuminen päiväkirjaprojektiin, mutta myös tässä esitelty tosi hidaslukuinen opus.

Knut Hamsun Valitut teokset                                                         WSOY 1954

Nälkä (suom. Viki Kärkkäinen) oli todella piinaavaa luettavaa. Täytyyhän sen siis olla nälkäkuvauksista vaikuttavimpia. Kirjailija-toimittaja päähenkilömies hoippuu psykoosin ja kuoleman partaalla, mutta sinnittelee elävien kirjoissa kuitenkin.

Pan (suom. J.A. Hollo) kertoo metsästäjämiehen ja koiran tarinan. Ihailemansa naisen pauloissa riutuva mies tempoilee irti ja luo. Nainen vuoroin tunnustaa ja kieltää rakkautensa ja horjuu kahden kolmen miehen välillä. Päättämättömyyden ylistys päättyy laukaukseen.

Viktoria (suom. Lauri Viljanen) romaani uuvuttaa lukijan samalla teemalla, nyt naisen näkökulmasta. (Eino Cederbergin suomentama) Haaveilijoita kuvailee outoa persoonaa, sähköttäjä Rolandsenia, joka ei myöskään pysty kiinnittymään morsiameensa eikä valitsemaan ketään muutakaan tarjolla olevista vaimoehdokkaista.

Lauri Viljasen kirjoittamassa esipuheessa sanotaan Hamsunin nuoruudenteoksia hurmaaviksi. Kirjallisuuden tutkimus löytää tietysti arvoja, joita tavallinen lukija ei niin noteeraa. Mielestäni lukuarvokin on tärkeä, jollei sitten halua kirjoittaa vain tutkijoita tai kriitikkoja varten. Näiden 1900-luvun, pohjoismaisittain kuulujen romaanien, hurma on kyllä haihtunut jo aikaa sitten. Tämäkin opus sattui käteen enää kirjaston ’tuo ja vie vapaasti’ -hyllyköstä ja päätyy iloisesti sinne takaisin. 

*

Marion Brasch          Ja nyt hiljaisuus      suom. Arja Rinnekangas       LURRA Ed. 2014

Marion Brasch on kirjoittanut omaelämäkerrallisen kirjan, jonka aihe on poikkeuksellisen kiinnostava. Englantilaisen äidin ja itäsaksalaisen isän tytär ja hänen kolme veljeään elävät juutalaisena perheenä DDR:n sosialistisessa systeemissä. Isä on puolueensa uskollinen luottomies, lopulta hallituksen ministerinä palvellen. Perheen pojat kasvavat systeemin kriitikoiksi kukin tavallaan. Marion-tytär pitää äitinsä kuoleman ja veljien lähdön jälkeen isästään huolta, uhraamatta kuitenkaan sisäistä vapauttaan. Romaani kuvaa perhettä ympäröivän yhteiskunnan todellisuutta rehellisesti, mutta kunnioittavasti. Marionin ja isän suhde sekä sisarussuhteet ovat kiinteät, mutta sosialistisessa systeemissä myös ystäväpiiri on tärkeässä asemassa. Marionin ystäviin kuuluu muusikkoja, kirjailijoita ja taiteilijoita, jotka eivät palvele puoluetta tai systeemiä vaan yhteiskuntaa. Romaanin lopulla aikakausien murros kohtaa tyttären: muuri murtuu ja alkaa Itä-Saksan kivulloinen integroituminen länteen.  –

Kirjallisesti tasapainoinen, kronologisesti etenevä ja hienovarainen tilitys tytön kasvuvuosista ja perheen sisäisistä suhteista kommunistisessa valtiossa toisen maailmansodan jälkeen. Antaa ajateltavaa!

***

Yöllä oli satanut, lähtöhetkillä yhä pilvistä. Mutta mikä suloinen kevätpäivä siitä kehkeytyikään! Aurinko! Piennarkukkien iloinen vilkutus! Vihertyvät koivut!

Vanajan kirkko oli minulle uusi paikka. On aina jotenkin juhlallista viivähtää maisemassa, jossa satojen vuosien historia hengähtää vastaan. Puiden humiseva rauha kirkkotarhassa, jossa on runsaasti vanhoja sukuhautoja viestittämässä menneistä sukupolvista. Tätä päivää edustivat hautausmaan kevättöissä puuhailevat työmiehet koneineen. Paikan historia on alkanut 1300-luvulla rakennetusta kappelista, jonka palon jälkeen rakennettiin samaan paikkaan kivistä jyhkeä, paanukattoinen kirkko. Sisällä yksilaivaisessa pyhäkössä näkyvät valkeaksi rapatuissa seinissä alkuperäiset vihkiristit. Pähkinäpuisen alttarikaapin hahmot kuvaavat Jeesuksen elämänvaiheisiin liittyviä käännekohtia. Katolisen ajan perua olevaa kaappia reunustavat seitsemän sakramentin symbolikuvat.

Aterioituamme kävelimme Vanajaveden rantaa kauniin kaupungin näkymiä ihaillen. Käväisimme Hämeen linnan vankilamuseossa, joka sitten Toiselle oli uusi paikka. Kun tuo ihmisluonnon nurjien puolien synkeä muistomerkki oli minulle muilta retkiltä tuttu, ravasin ankeat käytävät pikavauhtia läpi ja odottelin Toistani linnan muurien ja vallihaudan tuntumassa. Ja kaikista paikoista juuri siinä kohtasin sielunperhoseni, sen keltasiipisen.

Päivämme muualla päätyi Parolan Sotkuun munkkikahveille. Muistelimme Toisen edesmennyttä tätiä, joka teki elämäntyönsä ensin rintamalottana, sitten sotilaskotisisarena. Jossain Parolannummen metsiköissä nytkin  jytisivät tykit, ja kevät hymyili hiljaisin sinisin, valkein ja keltaisin kukin.