Runoja:

Henriikka Tavi                  Esim. Esa (Teos 2007), Sanakirja (poEsia 2010), Toivo (Teos 2011), Helmikuu, Maaliskuu, Huhtikuu (Teos 2012)

Suomen runoilijamaailmassa on ryhmä ihmisiä, jotka – kuten Tulenkantajat aikanaan – ovat ottaneet missiokseen uudistaa runon kielen ja muodon. Tavi on ilmeisimmin yksi heistä. Mission tuloksia kaltaiseni perinteisen runokielen ystävä tutkii uteliaana ja kiinnostuneena. Tavi on auttanut lukijaa liittämällä selityksiä mm. 2012 julkaistujen kuukausirunoteosten loppuun.                           – Putkeen luettuna Tavin uudistusmissio alkaa avautua, mutta yksittäisinä teoksina nämä ns. runot kyllä haastavat lukijaa siinä määrin, että tekee mieli kysyä: onko sisällöllä enää näissä muotokikkailuissa mitään arvoa. Jonkinlainen eettinen kysymysmerkki häälyy ilmassa, kun Tavi nimellään myy runoteoksena sanomalehden uutisotsikkojen ja yhden lauseen sitaattien koostetta aiheesta Fukushima – ilman ainuttakaan omaa tekstin pätkää. (Helmikuu)

Proosaa:

Olli Jalonen     Miehiä ja ihmisiä                      Otava 2014

Miehiä ja ihmisiä on eleettömästi väkevä kertomus lukiolaispojan kesästä ja kasvusta mieheksi. Jalosen tapaan näennäisen tyynenä soljuva teksti välittää väkevin tunnoin ja terävin huomioin miesten maailmaa, johon poika omasta päätöksestään sukeltaa. Tapahtumissa ei sinänsä ole kovin dramaattisia käänteitä, mutta tavanomaisen Jalonen saa täyteen pinnanalaisia merkityksiä. Lukijalle tarjotaan mahdollisuus ymmärtää enemmän kuin teksti ihmisistään paljastaa. Pidin erityisesti 509-sivuisen romaanin selkeästi etenevästä rakenteesta, jossa ei kikkailla takautumilla eikä tulevaisuushypyillä. Pojan tulevaisuus näyttää jäävän auki, mutta sillä tavalla, että lukija voi luopua hänestä luottavaisesti: pojasta on tullut mies, joka kyllä pärjää. – Miellyttävä ja antoisa lukukokemus!

*

Kari Hotakainen            Kantaja              Bookwell Oy 2015

Hotakainen on kirjoittanut pienimuotoisen romaanin henkilöstä, joka saa töitä seurakuntayhtymän hautausmaalta. Päähenkilön työtoverina on mainio suntio, joka ajattelee ja puhuu kuin mies, mutta osoittautuu naishenkilöksi. Sanallinen hotakaiskomiikka näyttäytyy suntion repliikeissä, mutta päähenkilö toimii kuin ihminen, jonka pitäisi hankkia oma elämä. Itse asiassa hän hankkiikin, omalla tavallaan.  – Taattua Hotakaista sille ken tykkää, oli minustakin viihtyisää luettavaa.

*

Amin Maalouf         Valon  puutarhat        suom. Anna-Maija Viitanen  Gummerus 2014 (1991)

Ranskassa asuva libanonilaiskirjailija kuuluu maansa kulttuurivaikuttajiin. Häneltä on suomennettu aiemmin kolme teosta ja hänet on palkittu Suomessa mm. yhteistyöstä säveltäjä Kaija Saariahon kanssa. Valon puutarhat on fiktiivinen, kuitenkin historiaan pohjautuva romaani manikealaisuudesta Lähi-Idän uskontojen kirjossa. Maaloufin kieli on kaunista ja sanoma filosofista.  – Hyvä, antoisa lukukokemus kaikkiaan.

*

Aki Ollikainen            Musta satu      Siltala 2015

Nälkävuoden innoittamana tartuin Ollikaisen uusimpaan. Kirjailija kaivautuu Mustassa sadussa 1930-luvun uutisiin Tattarisuolta löytyneistä ruumiinosista ja lähtee kehittelemään tarinaa siitä. Kirjailija rakentaa romaanin kahteen tasoon ja saa annettua uskottavan oloisen selityksen kaamealle uutiselle.  – Huolimatta juohevasta kielestä kirja on lukukokemuksena aikalailla ankea ja mitäänsanomaton.

*

Anilda Ibrahimi         Ajan riekaleita     suom. Helinä Kangas       Tammi 2013 (2009)

Albaanikirjailija, jonka elämä on kulkenut Sveitsin kautta Italiaan, on kirjoittanut tarinan Jugoslavian hajoamisen jälkeisten sotien ihmiskohtaloista. Tässä tarinassa Balkanin tragedia saa ihmisen kasvot ja ihmiset kotimaansa sydämen. Romaani kertoo rakkaudesta ja lupauksesta, joka kuljettaa sodan erottamien rakastavaisten kohtalon polkua, kunnes he kohtaavat jälleen.  – Väkevä ja liikuttava tarina suvun merkityksestä, lupauksen merkityksestä ja sodan murskaamista unelmista, jotka on rakennettava uudelleen.

*

Novelleja:

Selja Ahava     Taivaalta tippuvat asiat             Gummerus 2015

Neljän toisiinsa liittyvän novellin uutuuskirja Ahavalta. Hän on dramaturgi, joka on julkaissut esikoisromaaninsa 2010. Ahavan kieli on selkeää ja hän käyttää vuoropuhelua taitavasti tarinan kuljetuksessa. Pidin hänen tyylistään sitoa tarinat yhteen tavalla, joka tuo mieleen nelinäytöksisen draaman. – Pidin kirjasta, Ahava ottaa esiin omintakeisia näkökulmia ja tekee yllättäviä tulkintoja.

*

Tiina Tikkanen      Lähtö       novelleja          omakustanne 2009, Karkkilan Painopalvelu Oy

Psykoterapiaoppaan kirjoittaja, toimittaja Tiina Tikkanen on aiemmin julkaissut myös omakustanteisen satukirjan. Lähtö –kokoelman novellit ovat terävästi oivallettua ihmissuhdetekstiä, tyyli on napakka, lauseet tiiviitä. Teksti kulkee tarina edellä, mikä tekee kokoelmasta mielenkiintoisen. – Pidin näistä.

*

Pokkareita:

Ian McEwan    Vieraan turva            suom. Marja Alopaeus                 Otava Seven 2010

Pariskunta lähtee Venetsiaan lomalle. Kaupunki näyttää ikävimmät puolensa eikä loma tunnu lomalta. Sitten sattuu omituinen kohtaaminen, joka johtaa epämiellyttävään tuttavuuteen. Suhde räjähtää ja lopulta loma päättyy ikävästi.  – Vastenmielinen tarina, miksi luinkaan.

*

Hanna Tuuri    Vihreän saaren puutarhoissa             Otava Seven 2010

Irlannissa steineropettajana työskentelevä suomalainen kirjailija on kirjoittanut viehättäviä tarinoita Irlannin puutarhoista. Mielenkiintoista sellaisellekin lukijalle, joka ei ole hurahtanut erikoisiin kasveihin tai ei ole varsinainen puutarhahullaantunut henkilö. Tekstiä elävöittävät taitavat piirrokset ovat kirjailijan käsialaa. – Oivallinen kesäkirja! Kannattaa ehkä ottaa mukaankin, jos on lähdössä Irlantiin kuljeskelemaan.

*

Titipä hyvinnii tyy, Elämänviisauksia eli savolaisittain letkaatuksia       Gummerus 2004

Kirjan ovat toimittaneet Tarja Pulli ja Annukka Laasonen. En ole mikään varsinainen vitsikirjojen ystävä, enkä juuriltani savolainenkaan, mutta letkaatukset virittävät huumorin sille taajuudelle, joka hyreksittää.  – Oivallinen välipala vaikka runoilija Tavin poetiikan tutkimisen lomassa.

”Huominen on monesti viikon kiireisin päevä. / Lukemalla ee uimaan opi, vetteen se on mäntävä. / Elämän tarkotus on murheijjen karkotus tai ilonpillaajien poespotkinta. / Jos et opettele naarammaan vaekeoksille ni millee sitte vanahana naarat? / Nyt minä tiijän mikä lintu se Kaakana on. No se on käki. Savolaeset laalaa, jotta kukkuu, kukkuu, kaakana kukkuu…”

*

Torey Hayden          Häkkipoika      suom. Seppo Raudaskoski     Otava Seven 2011 (5.p.)

Haydenin kirjat, joissa hän kertoo työstään erityisopettajana ja psykologina lasten klinikalla, ovat huikeita sukelluksia henkisesti haavoittuneiden lasten karuun ja kauniiseenkin maailmaan. Tarinat ovat rehellisyydessään koskettavia ja paljastavat kirjoittajansa aidon ja sydämellisen kiinnostuksen, intuitiivisen kyvyn löytää mahdollisuuksia toivottomienkin tapausten kohdalla. Kevinin tarina on riipaiseva kuvaus vuosien sitkeästä rakkaudesta poikaan, jonka kuntoutumiseen ei uskonut kukaan. – Haydenin tapa kuvata lapsipotilaidensa paranemisprosessia ja kasvua on hellän ymmärtäväinen ja samalla ammatillisesti rehellinen ja tinkimätön. En väsy lukemaan Haydenin lapsitarinoita – ne antavat uskoa ihmisen kykyyn ymmärtää ja toipua.  Raudaskosken suomennoskin on loistavan vivahteikas.

***

..oikeastaan jo ohikin siitä, kun ollaan heinäkuun viimeisellä viikolla. Alkukesästä toivottelin ystäville hyvää kesää ja toivoinpa samaa itsellenikin. Alku olikin hyvää ja parasta. Viime viikot olen tuntenut mätäneväni kotiin, kun liikkuminen on niin tikkuista.

Hyvän kesän reseptiin sisältyy minulla luontoelämyksiä, vettä ja rantaa, meri ja merellä saari, taidetta, yllättäviä kohtaamisia, kauneutta, sieluntovereiden tapaamisia – ja yksi kesäteatteriesitys. Kyllä, sekin. Juuri ne hiukan naiivit, ennalta arvattavat ja lievästi kökköhuumoriset innokkaiden statistien bravuurinäytökset niemissä, notkoissa ja saarelmissa. Sää on ollut kaltaiselleni hellettä huonosti sietävälle mitä parhain tällaisenaan. Ja jos jostain jää paitsi, mitäpä siitä – kaikkea toivomaansahan ei aina voi saada.

PS

Immonen, teit hyvän työn – sait kesähalvauksessa uinuvan Suomen hereille. Kansalaistorit täyttyivät monikulttuurisuuden puolesta vastalauseena rasismille. En ole mielenosoitusihminen, ikinä en ole ollut missään seisomassa tai marssimassa minkään lipun tai julisteen alla. Koska en kyennyt sinne nytkään, sanon sen tässä: maailma tarvitsee rakkautta ja rauhaa – ei rasismia!

Pissismummolasta taas päivää teitillen. Mitäpä kuuluu sinne? Hyvinkö mennee? No sitä ei voi sanoa meikämummo. Tää meni sitten vihdostaviimen moikkaamaan omalääkäriään, kun omahoitsu niin auliisti aikaa tarjos. Mitäkäs, siellä se istu yksinänsä, lääkärilikka, yhtikkä potilasta ei sillä ollu ennenko P. Mummo linkoutui ovestans sisää. Ja niin oli hyvin supistettu kesäterkkari, ettei toista potilasta näkynyt autioilla käytävillä koko aikana, tämän Poikakaveri raportoi.   

Mummo oli jättänyt keppins kotio, ettei olis niin sairaan näköne. Nojaili vain vähäsen Poikakaverin käsivarteen autosta sisälle ja takas tullessa. (Pitää nääs olla reipasta mummoo, ku menee omalääkärins juttusille.) Lääkärilikka (LL) on enempi hiljanen tyyppi. Se hetikohta ynähti, että selkä kipeä, vai. – Juuei, ei vain selkä, kenkkukoipi kans ja varsinki se, tilitti Mummo, – se tuo niin öykästelee kulkiessa, että varottamati menee jalka pois alta ja Mummo nurin, jonsei ole keppi mukana. Onko laitaa tämä, kolme viikkoo tässä on jo kärvistelty? Siihen LL, että olikos rasitusta siinä alussa, vai mistä se. – No mitä nyt kipasin yhelle harjulle ja sielä vilposessa tuulessa istuksin, että nousuhiki kuivi. Jo oli seuraavana aamuna peijakkaisen pahana tämä.

Lääkärilikka otti vasaran ja paukutteli polviin. Toinen jalka potkasi virkkuna takasi, mutta kenkkukoipi ei ollu moksiskaan. LL pisteli jollaki terävällä, joka ei tehny vaikutusta kenkkukoipeen, mutta toinen jalka piikittelystä ei tykänny. Mummo aanaili, että ei tuo koipi ole omaihtensä, sisäpuolelta kipunoittee, mutta refleksit ei ole hereillä. – Tämä joskus voi kestää muutaman kuukaudenkin, mutta paranee itsekseen, sanoi LL, kirjotti lapun ja sano näkemiin. – Jaahas, tuumi Mummo, mitäpä se hyvejää lääkärille valittaa, jos kerta ihtestään paraneiksen, eikun kotio vain sitä oottelemaan, klinkuti klankuti.

Kotonans Mummo silmäili lääkärin lappua. – No jopas, että oikein yksilöllinen fysioterapeuttinen laiskanläksy, selkäkoulun käyneelle.   

Kävin kaupungilla. Lukemisten takia eniten. Mansikoidenkin takia. Ja pankkiautomaatin. Niin, ja puoli kolmeen pysähtyneen rannekellon. (Ihan totta, rannekellon.)

Kahteen viikkoon en ollut käynyt ulkona ovesta kuin kerran, roskiksella, kepin kanssa ja biojätepussin. Pakko seisahtaa muutaman kerran matkalla pihan poikki. Naapuri tuli vastaan, huomasi kepin.  – Mikäs sulla? – Iskiashermo kirraa.  – Voi kamala, anna mä vien ton pussin. – Kyllä mä selviin, kiitos vain. Pitää yrittää ulos tämän verran.  

Niin, kaupungilla. Tajusin, miten toisenlaisia asioita havaitsee, kun kulkee hitaasti kepin kanssa elämän seassa, pysähtelee ja kuuntelee pitääkö jalka vai ei. Jaksaako tuonne ja takaisin. Näkee kaikki rollaattori-ihmiset, keppi-ihmiset ja pyörätuoli-ihmiset, nehän siellä päiväsaikaan liikkuvat, kun tervejalkaiset ovat töissä tai kuka missäkin. Onneksi ei sattunut tuttuja vastaan. Olisi taas ollut selityksen paikka.

Ihmisestä löytyy kasapäin kiitollisuuttakin tämmöisessä tilanteessa. Että pääsee kumminkin jotenkin liikkumaan. Että on Toinen, eikä ole ihan oman onnensa nojassa keppeineen. Ajattelen yhdeksänkymppistä mummoystävääni, joka on mökillään. Tulin tietämään soittaessani, että mikään ei ole hyvin, sää on huono, luita kolottaa, ja mökki rapistuu eikä kukaan sukulaisista pane tikkua ristiin.   

Ymmärrän, että kunkin lajityypin ihmiset pitävät kesäisin kokoontumisajojaan. Puolueväki, motoristit, muusikot ja musiikinystävät, jokasortin uskovaiset, urheileva kansanosa, rokkarit, räppärit, jazzarit ja bluessarit kuin myös kansanmusiikin ystävät, elokuvafriikit, kirjailijat, taiteenystävät. Myyntihenkisemmät tapahtumat kantavat oikein nimeä messut tai markkinat.

En ole koskaan ollut tangomarkkinoilla. Televisiosta huomasin, että sielläkin on paljon väkeä. Ollakseen markkinat, mitähän myydään? Viihteellinen puoli saattaa olla monen mielestä hyvä syy kokoontua Seinäjoelle. Mitä itse asiaan liittyvää siellä on kaupan syömisten ja juomisten ja markkinakrääsän ohessa? Ihmettelen vakaana ja järkevänä pitämieni pohjalaisten hurahtamista tangokuninkaiden ja kuningattarien kruunajaisiin. Ja sitäkin enemmän ihmettelen, että tämän hulabaloon kustannuksiin osallistun yle-veron kautta itsekin.

Oi, onhan tango toki väkevä elämys kesäisellä tanssilavalla tanssittuna, jos sattuu taitava partneri – tai yhteisesti laulettuna illan tummuessa yöksi jossain tilanteessa… mutta yksinomaisena laulukilpailulajina se on kyllä puuduttavin ikinä. Katsoja ihmettelee samojen kilpailijoiden pullahtamista estradille vuosi toisensa perään, kuten kerrottiin. Tuomariston kokoonpano nostaa kulmakarvoja, lavatehosteiden suureellisuus ohjelman tasoon verraten hämmentää. Kuningatarehdokkaiden tekopirteys on aivan omaa luokkaansa näillä leveysasteilla ja kuningaskandidaattien totinen lemmentuska ja yleisönkosiskeluelkeet herättävät lähinnä tuskanhikistä myötähäpeää.

Jos Ylen on ihan pakko tätä näyttää, voisi ainakin hillitä ärsyttävää etukäteismainontaa ja jättää lukemattomat semifinaalikierrokset vähemmälle. Tästäkin huolimatta – yksi lupaavan muheva laulajaääni oli sentään rantautunut Seinäjoen lavalle. Voittamaan.

Pissismummo paikansi ittens ylemmäs kartalla juhannuksesta toivuttuaan. Seurana oli nuorempi ystävämummo, Kriikuna. Mummokansalaiset kohentautuivat yksissätuumin sinivalkoisille siivillen ja lehahtivat tunnin ja vartin matkan kaupunkiin, josta valkoisella vuokralimusiinilla arvokkaasti suuntasivat he viivasuoraa tietä korpien halki pohjoiseen. Korven kätköissä tiesivät he piilevän pirtin, jossa heitä odoteltaisiin. Ajo-ohje oli kännykässä ja sen mukaan oli selkosilla selkeä suunnistaa. Päivä pilveili ja pilkahteli, siis mitä mainioin ajosää.

Vastaanotto oli lämmin ja vallan rutistavainen. Kutsu oli ollut voimassa liki kaksikymmentä vuotta ja väkevästi uudistettu kevätkuussa tänä vuonna. Kaikella on aikansa ja nyt tällä reissulla. Piilopirttiä isännöivä Menninkäinen Keiju-emäntänsä kera esitteli vuosien mittaan rakentuneet tilat: luomuharmaa pirtti sydämenään pikkuinen liesi, lasten perheille pystytetty nukkuma-aitta, jossa satunnaisen vieraankin oli mukava yöpyä, liiteri ja sen kyljessä pikkuinen huussi, leikkimökki lapsenlapsille ja soma sauna, jonka kiukaan alle Menninkäinen jo tulta viritteleiksen. Ja näkymä rinteeltä alas järvelle ihan sykähdytti! Rannassa odotteli vene soutajaa. Ja ah, saunalta polku uimasille veteen, jossa sirkeät kalat silmille hyppivät.

Aamusella Menninkäinen ilmoitti päivän ohjelmaksi Pirunkirkolla ja Hepokönkäällä käynnin. Hepoköngäs on könkäitten köngäs – Suomen korkein (24 m) luonnonvarainen putous. Se oli vuolaimmillaan kevään ja alkukesän runsaiden sateiden ansiosta. Mummot olivat yhdessä ja erikseen siellä joskus käyneetkin ja tiesivät, että kulku koskenniskalle ja puolivälitasanteelle oli helppo ja siitä vielä alas astikin portaita pääsi. Jylisevien vesien tuntumassa siemaistiin kahvit ja matka jatkui. 

Pirunkirkolla ei kukaan meistä ollut käynyt, tietä jouduttiin kyselemään. Vaan annas olla, kun seistiin polun alkupäässä, siinä jäpötti öykeä puomi poikittain ja puomissa lappu: Polku suljettu ja pääsy kielletty myrskytuhojen takia. Kauempana näkyi tukinpaksuinen kuusi kaatuneen polun poikki. Pissismummo, että mitäs nyt tehdään. Menninkäinen, että tänne asti piti tulla peijakkaan lappua lukemaan – ja Keijumuori, että kun Korven Sanomissa vielä viime numerossa oli mainos oikeen… Vaan mitäs nämä. Eipä siinä kauan aanailla, kun Pissismummo on jo pujottautumassa kaiteiden välistä rinnettä laskeutuville rappusille ja mutisee mennessään: käynpä kattomassa, josko tuosta miten… Kriikuna on kiipeämässä perään, Menninkäinen nostamassa kenkkuista koipeaan puomin yli ja Keijumuori pujottautumassa puomin ali.

No, äläs. Tukinpaksuisesta kuusesta päästään kohtuullisen hyvin yli, mutta sittenpä edessä rönöttää kaksi puuta päällekkäin polun kaiteiden varassa ja niitten takana tureikkoa niin kauas kuin rappuja alaspäin näkyy. Pissismummo huikkaa perässä tulijoille: kyllä on piru kaikkensa tehnyt, ettei kirkolle kukaan pääsis. Ja Menninkäinen, että mitäpä se hyvejää takasi kääntyvä, kun kerran on pirunpolulle lähtennä. Jovain hikeä norui, kun selvitettiin reittiä puu kerrallaan, yhdestä yli, toisesta ali, kolmansien välistä – kunnes tuli kolmen puun oksakas ryteikkö. Pissismummo, että nyt lykkäs piru merran viimesen kerran – nääs näytti, että tähän tyssäsi matkanteko. Ryteikön takana polku vielä ilkkui selvänä. – Akat tieltä kääntyy, puhisee Mummo ja kiipeää, hitaasti ja huolella jalansijat asetellen ja oksantynkiä väistellen. Niinvain tuo mokoma huutelee kohta toiselta puolen, että nyt loppu esterata. Kriikuna tulee perästä ketterämmin nuoremmuuttaan, ja Mummot jäävät katsomaan, joko kasikymppiset peränpitäjät luovuttavat. – Siunatkoon, nehän kiipeävät yli!!

Pirunkirkon maisema perillä on kivinen ja kolkko, syvän rotkon pohjalla kohisee koski kallioseinämät kohtisuorana kahtapuolta. Mykistynyt katsoja saa ihmetellä kymmeniä metrejä korkeiden korpikuusten latvuksia alapuolellaan. Siinä seisovat hikihelmet otsalla Pissismummo, Kriikuna-mummo, Menninkäinen ja Keijumuori. – Taitaa olla Nälkämaan laulun paikka, virkkaa sitten P.Mummo. Ja se lauletaan.

Paluumatkalla Mummot menevät taas edeltä ja etsivät nyt kiertotietä. Ei ole helppo sekään, sillä maastossa polkuja ei ole, jyrkkää rinnettä sen sijaan on ylös ja alas päin ja kaatuneita puita sielläkin sikin sokin. Menninkäisellä ja Keijumuorilla on kevyet lenkkarit toisin kuin Mummoilla, jotka ovat sonnustautuneet saappaisiin. Lopulta ollaan kaikki ehjinä siinä mistä lähdettiin. Ryytyneen hiljaisuuden katkaisee Pissismummo. – Otetaanko uusiks, kysäisee.  Menninkäinen, että mitäpä se hyvejää, pirunpolkuja, van saapi sanoa, että kerran on käyty.    

Hitaasti luettavaa:

Boel Westin    Tove Jansson, sanat, kuvat, elämä      suom.Jaana Nikula        Schildts 2007

Tove Janssonin jokainen suomalainen tietää ja maailmallakin tiedetään. Ei välttämättä kuitenkaan koko kuvaa ihmisestä, joka ei suinkaan ollut pelkästään muumimaailman luoja. Tämä opus pyrkii hahmottamaan Toven kuva- ja sanataiteilijuutta, saari-ihmisyyttä ja omaleimaista elämänkaarta onnistuen siinä erinomaisesti. Myös Tove Janssonin kirjallinen tuotanto saa taustoja. Minulle ainakin Tove Jansson on tämän luettuani entistä kokonaisempi taiteilijapersoona.    – Pokkarina mukava matkakirjakin. 

*

Pirkko Siltala        Vanhuus; Elämä haluaa tulla eletyksi              Kirjapaja 2013

Psykoterapeutti ja –analyytikko, fil.lis. Siltala on koostanut mietteitään vanhuuden elämänvaiheesta. Sain vihjeen kirjasta Mumman raitamatto-blogin Annikilta. Siltalan viisaat julkaisut ovat ammatillisessa mielessä tulleet tutuiksi, niinpä tartuin kirjaan kiinnostuneena. Ajatukset tuntuvat tuoreilta ja kokemuksen kautta punnituilta. Siltala käsittelee minuuden kokemusta ja perusvoimia, mielenmaailmaa, ruumiillisuutta, muutoksia ja menetyksiä, vanhuuden masennusta, rakkautta ja seksuaalisuutta sekä kuolemaa.  – Erinomainen, viisas ja valaiseva teos, joka ei luennoi, vaan herättelee prosessoimaan.

*  

Proosaa:

Pirkko Saisio   Signaali            Siltala 2014

Saisio yllättää, tuo itsensä kirjailijan tavalla liki lukijaa. Lyhyistä, muutaman lauseen kappaleista koostuvia lukuja, joiden tarinoita yhdistää kokijaksi nimetty Pirkko Saisio -niminen henkilö. Tulee mieleen tuttu klisee, mutta tekee mieli väittää vastaan: kirjailijaksi ei tulla pelkästään elämällä erityinen kirjailijan elämä, tarvitaan myös erityinen taito sanoittaa se.  – Tässä kirjassa kiinnostaa yksinkertaisesti mitä tapahtuu, miten henkilö sen kokee ja mitä hän siitä kertoo. Ei ole niin kovin tärkeää, onko teksti omaelämäkerrallista vai fiktiivistä, kirjallisesti kiinnostava ja lukijalle nautittava teos on joka tapauksessa. Viihdyin Saision seurassa.

*

Elina Hirvonen        Kun aika loppuu         WSOY 2015

Traagiseksi kääntyvän tarinan äiti tuntuu kovin tutulta, on kuin kirjailija kertoisi minun tunteistani lasten kotonaolovuosina. Mistä meitä huoliäitejä sikiää? Ei kaikilla ole sellaista perhetaustaa, joka selittäisi, kuten kirjan äidillä. Kaikilla ei ole välttämättä sama omakaan perhetilanne kuin kirjan tarinassa, mutta äidin tunnot sukupolvesta toiseen ovat niin tuttuja, tuo päättymätön huoli lapsista, ikuinen syyllisyydenhäivä. Tarina panee kysymään: tekeekö äidinrakkaus sokeaksi, riittääkö isyydeksi taustalla oleminen. Hirvonen osaa kirjoittaa niin, että koskettavuudestaan huolimatta tarinan teksti ei jää painamaan lukijaa. Väkivaltaan päätyvä kohtalo valottuu, ja näyttää aikamme kasvot ja tulevaisuudenkin.  – Kirja on tärkeä fiktiivinen puheenvuoro tärkeästä aiheesta. Kannattaa ehdottomasti lukea, ehkä ei lomalukemisena, mutta joka tapauksessa.

*

Kaija Juurikkala           Sielu ei nuku   LIKE 2015, 2.p.

Tyypillinen tilanne meillä: olen Toisen kanssa asioilla, poikkean kirjastossa. Koska Toinen odottaa autossa, se panee vauhtia valintoihin. (Jos hän tulee mukaan lehtisalin puolelle, ei ole hätää.) Tempaan pari kirjaa tuoreiden hyllyltä, nimen perusteella. Tulos yllättää. Juurikkala sanoo itseironisesti olevansa huuhaa-ihmisiä – ja kirjan luettuani olen taipuvainen olemaan samaa mieltä hänen kanssaan. Kirja käy avaramieliselle kesälukemiseksi, ehkä riippu- tai pihakeinussa, mahdollisesti rannalla. Matkakirjaksi olisi liikaa, ainakin minulle. Sisältö kertoo kirjoittajan sekavanoloisesta haahuilusta elokuvanteon ja kirjoittamisen, enkeliohjauksessa maalaamisen, unien näkemisen ja chakrojen pyörityksessä valvomisen maailmoissa. – Tiukkaa kantaahan ei tarvitse ottaa näihin esoteerisiin, voi todeta, että kaikkea on maailmassa ja kaikelle löytyy tarvitsijoitakin. Lukekaa ihmeessä.

*

Kirsi Ranto       Pehmeä kuin kukka, kova kuin timantti             Tammi 2015

”Voimaannuttavaa omaelämäkerrallista kerrontaa” sisältää Kirsti Ranto -nimisen entisen tangokuningattaren toinen kirja kehityksestään ’enkelijumalattareksi’ ja Äiti Amman erityissuojeluksessa olevaksi henkisen tien kulkijaksi. No niin, maailmaan mahtuu kyllä tosi monenlaista kulkijaa. Luin ihmetellen ja mykistyneenä. Ei niin, etteikö tangokuningattaresta voisi kehkeytyä henkisen tien kulkijaa – tiehän on kaikille avoin – mutta jotenkin vaikea on hiljaisemman henkisyyden ystävän tässä energioiden niagarassa pystyä hukkumatta uimaan.  – Lukekaa toki tämäkin. Ehkä joku löytää enkelijumalattarensa näistä sfääreistä – neuvojakaan ei puutu.

*

Syntisen virsikirja           toim. Jaakko Heinimäki          Johnny Kniga 2015

Suomen Ev.lut. kirkon papeista innovatiivisimpiin (ja julkisuushakuisimpiin) kuuluva Heinimäki on julkaissut mieleisensä valikoiman maallisesta laulutuotannosta ja nimennyt kokoelman syntiselle sopivaksi virsikirjaksi. Kyllä nämä minusta sopivat yhtä lailla itseään hurskaina pitäville ja uskomattomillekin, jos virrellä siis tarkoitetaan luterilaisuuden tunnusmerkkiä, kuten J.H. tarkoittaa. Hengellisessä mielessä kaikki täällä ollaan syntisiä niin uskosta osalliset kuin osattomatkin.             – Ehkä joku tarvitsee veisuutaan elävöittämään tämänkin. Nuotit ja soinnut lisäävät käyttökelpoisuutta. Valintojen perustelutkin ovat antoisia. Mukana mm. Satumaa-tango, Rakastan elämää, Päivänsäde ja menninkäinen, Myrskyn jälkeen, Väliaikainen, Kaktusviinaa, Minne tuuli kuljettaa, Kaksoiselämää, Kaksi puuta, Tähdet, tähdet – ja monta muuta.

*

Jean-Paul Didierlaurent          Lukija aamujunassa      suom. Kira Poutanen     Tammi 2015 (2014)

Kirjoittaja on kesäni löytö! Teos on 1962 syntyneen ranskalaisen kirjailijan esikoisromaani, novelleja on palkittu 2010 ja 2012 Prix Hemingwaylla. Elegantti, hyvin ranskalainen tarina kertoo miehestä, joka käy työssä myymättä jääneiden kirjojen tuhoamislaitoksessa. Hän lukee satunnaisia tekstinpätkiä ääneen junassa työhön mennessään ja saa vähitellen uskollisen kuulijakunnan, joista jotkut jopa tulevat 6:27 lähtevään aamujunaan vain kuullakseen hänen lukevan. Tarinaan luo väriä dramaattinen käänne sekä romanttinen sivujuonnekin. Erikoisen kehyskertomuksen sisään rakennetut tekstinpätkät toimivat loistavasti.   – Viehättävä tarina puhuttelee lukijaa hellästi niin, ettei kirjaa malttaisi käsistään laskea.

***

Soutelen tästä kesävesille ja toivottelen blogiystäville kaunista kesää.

Nähdään tuonnempana!

Oi, tuoksuva kesä!

Ihmiset tulevat ja menevät, purjeet ja moottorit kiitävät merellä kohti tuntematonta saarta tai rantaa. Vanhat hankkiutuvat mökkinsä rauhaan, pienten perheet ja sinkut mikä minnekin. Nuorilla on levottomat jalat, ne houkuttelevat seikkailuun. Lapsilla on leikkinsä, joita kerrankin ei aikuinen lopeta kesken, eihän…Nyt on kesän lumohetki, se, jolloin muistoissa oli ja unelmissa yhä on kaikki mahdollista.

Valoisaa juhannusta Sinulle ! 

Pissismummolasta taasen, päivää. Se tuppaa oleen täällä taas, yhtä coolina ja arvaamattomin säin kuin aina. Siis toi mittumaari, ei Mummo. Tai no okei, Mummoki. Mitä tulee perinneosastoon: avotulen teko on varmuuden vuoksi kielletty paloturvallisuussyistä muualle paitsi saunan kiukaan alle (jos siellä siis on tulipesä eikä sähkönappuloita). Ja juuei, seittemänsortin luonnonkukkia ei parane kaupunkilaisen ainakaan mennä keräämään, jos ei ole satavarma, mikä laji on rauhoitettu tai muuten myrkyllinen. Siniristilipun saa vetää salkoon, jos on salko ja jos on lippu. Sehän niin mieltä nostattaa, kun se sitten märkänä roikkuu salkoa vasten. Löylytystä kaipaava ei saa mennä mistä tahansa vastaksia taittelemaan tai vihdaksiakaan, paras on läimiä vaikka paksulla froteepyyhkeellä, jos ei muuten löylyt missään tunnu. Pissismummo ei ota kantaa sauna- ja muuhun juomapuoleen, kukin tehköön niin kuin kehtaa ja kyllähän joku aina kehtaa. Ja vaikkei perinnejuhannusta sais viettääkseen, jäähän vielä mahdollisuus viettää jussii muumipeikkosten tapaan. Aina jostain sen verran ruohoa löytyy, vai mitä. Ja kaik takit pääl tarkenee, jonsei muuten. Riemuitkaa!

Pään painaa  ruohikolle hän, ja oikoo jalkojans, ei jaksa pohdiskella hän, tahtoo olla vain ja lueskella, lauleskella,  ottaa taikka jättää, miten vaan, siis olla luonnostaan ja aloillaan.

*Näin Tovea mukailee Pissismummo ja toivoo hän, et itikkaat pitäis kans muumijuhannusta.