Astun väen mukana vanhaan kivikirkkoon, joka täyttyy puoliksi. Kellot ovat soineet vaivaisen kuuloisesti, joltain nauhalta varmaan. Urkuparvelta noruu alas virren alkusoitto. Kanttori parahtaa laulamaan muhkealla volyymilla, ja seurakunta tahmailee mukaan. Tilanne etenee tuttuun tapaan liturgisine vuorotervehdyksineen, tekstinlukuineen ja virsineen. Pappi lukee evankeliumin alhaalla kuorissa, mutta päättää sitten kiivetä hallelujan aikana saarnastuoliin puhumaan päiden yli.

On uskonpuhdistuksen muistopäivä, ja seikka häiritsee pappia siinä määrin, että hän kääntelee aluksi ajatusta uskonpuhdistuksen elävyydestä tässä ajassa. Hänen mielestään uskonpuhdistuksen aarteet eivät ole pelkkä muisto. Minusta näyttää siltä, että tässä ajassa ne eivät taida olla edes muisto enää. Sitten Pappi pyytää seurakuntaa nostamaan oikean käden ylös. Useat nostavatkin. Minulla on oikeassa kädessä kynä, joka pysyy paperilla ja odottaa perusteluja. Käsien nostatus onkin vain temppu, jolla pappi pääsee puhumaan sanan vallasta. Puhe polveilee aika kauas evankeliumitekstistä, jonka aihe on ’valona ja suolana’. Lienen paatunut sanankuulija, en pysy papin ajatuksenjuoksussa mukana. Jään miettimään valon ja suolan olemusta itsekseni. Penkki on harvinaisen epämukava, väsyttääkin huonosti nukutun yön jälkeen.

Rippikoululaisten ryhmä laulaa innottomasti ’Jumalan kämmenellä’, kitarakomppi kolisee. Urut pauhaavat uskonpuhdistuksen muiston kunniaksi Jumala ompi linnamme, ja seurakunta hymisee mukana. Totean, että alkuperäiset Lutherin sanat on kolmesti muokattu uusiksi virsikirjaan, ensin Finnon, sitten Lönnrothin ja 1986 virsikirjakomitean toimesta. Mietin hetken, miten ja milloin seuraava virsikirjaa uudistava komitea peukaloisi tekstiä. Esirukoillaan kastettujen Aamu Minea Linnea Auroran ja Jare Rikhard Romeon sekä heidän vanhempiensa ja kummiensa puolesta. Vihittäviä pareja ei ole. Kanttori laulaa poisnukkuneiden isoäiti-ikäisten naisten muistoa kunnioittaen Tule kanssani Herra Jeesus, ja rukouksessa muistetaan kuolemaa surevia omaisia. Pappikin alkaa jo väsyä, ehtoollismessu painuu alavireiseksi. Valtaosa kirkkokansasta vaeltaa kuoriin saamaan paperin makuisen öylätin ja tilkan kirkkoviiniä. Loppusoitto on tälle seurakunnalle yhtä kuin ulosmarssi.

  Miksi olen täällä vieraiden ihmisten joukossa. Olisin voinut nukkua omassa sängyssäni hyvin ja mennä kotikirkkoon. Siellä en tarvitse kynää enkä lehtiötä. Enkä tunne itseäni vieraaksi ja epävireiseksi.   

Kategoriointi on ihmissuhteita hallitseva voima. Kuljet kaupungilla ja yhdellä vilkaisulla olet lokeroitu. Itse toimit samoin. Näet vastaantulijoiden luvutonta kiireistä laumaa, anonyymejä hahmoja, henkilöitä ammattiroolissaan, tärkeitä ja tärkeileviä, hukassa olevia ja kipeitä, kerjäläisiä, hyvinvoivia kunnon kansalaisia, julkisuuden henkilöitä, lapsia, nuoria, vanhoja. Kunnes tulee vastaan joku, jonka tunnet ihmisenä.    

Ihminen on yksilö, ikääntyessäänkin, paljaimmin ehkä juuri silloin. Mistä lähtökohdista persoonallisuus alkaa rakentua, se näkyy lapsessa. Mihin suuntaan kehitys käy, se ilmenee vuosien mittaan ja tuntuu väkevimmin ehkä nuoruudessa. Aikuisuus tasaa ja hillitsee, moni myös löytää vahvuutensa työelämässä, sosiaalisessa verkostossa ja perhe-elämän kiihkeinä vuosina. Lapsuus, nuoruus, aikuisuus ovat yhä kerroksina meissä, kun vanhenemme eikä yhteiskunnallinen roolimme enää meitä tue.

Ihmettelen usein mistä johtuu, että ns. aikakauslehdistö pyörittää vuodesta toiseen juttuja samoista ihmisistä ja televisiossa pyörii viihdykkeenä ohjelmia, joissa ovat ne samat taas. Jos naamaa ei näy aikoihin lehden kannessa tai ruudussa, kokeeko julkinen ihminen julkisen kuoleman? Tässä on myös yksi vanhenemisen kipupiste: kuka olen ilman rooliani, lokeroa, jossa vaikutin? Jos en tunnista itseyttäni tai koe sen riittävän, vanhuus käy vaikeaksi. Alan pelätä hukkuvani harmaaseen näkymättömään massaan.

Onnellinen hän, joka vuosiensa täyttyessä voi kulkea pää pystyssä ja tuntea: minä olen minä, näkymättömänäkin.  

Heidän leposijoilleen loistaa marraskuun kalpea valo kuolivatpa uskossa tuonpuoleiseen tai siihen, että se oli sitten tässä, tämä elämä. Mikä lohduttaa heitä, joilla on suru ja muistot, katkerat tai kauniit. Mikä on vainajien kohtalo tämän elämän jälkeen, heräävätkö kirkkaaseen aamuvaloon uudessa todellisuudessa vai sammuuko kaikki kuolemaan?

Et tullut sinäkään kertomaan, jota nyt muistelen, sinä joka uskoit hyvän Jumalan lupauksiin. Emme edelleenkään tiedä, uskon varassa olemme. Onneksi usko ei ole meidän varassamme, vaan Jumalan.

Runot

Puiden lohtu   Saksankielistä runoutta 1946-2000        toim. Stefan Moster                 WSOY 2005

Ensimmäinen Suomessa julkaistu yleiskuva 1900-luvun jälkipuoliskon saksankielisestä runoudesta. Suomennokset ovat suomalaisten runoilijoiden käsialaa. Kokoelmassa on 53 eri runoilijan tekstejä, niistä ennestään tuttuja minulle vain Bertol Brecht, Günther Grass, Nelly Sachs ja Said (iranilaissyntyinen). Oli kiinnostavaa saada laajempaa kuvaa Goethen kotimaan jälkipolven runontekijöistä.

Proosa 

Stieg Larsson  Millenium-trilogia         suom. Marja Kyrö           WSOY 2006, 2007

Olen katsonut kaikki Millennium-trilogian elokuvaversiot muutama vuosi sitten. Kun nyt on uutisoitu toisen kirjailijan jatkaneen Lisbeth Salanderin tarinaa, päätin lukea alkuperäiset Stieg Larssonin romaanit ja katsoa sitten uudestaan elokuvaversiot, jotka löytyvät kotoa.

Miehet jotka vihaavat naisia alkaa Lisbeth Salanderista, mutta aika pian astuu kuvaan toimittaja Mikael Blomqvist, joka hankkii potkut Millennium-lehdestä ja aloittaa pyynnöstä Vanger-suvun historioiden pöyhimisen samalla jatkaen omia tutkimuksiaan Wennerströmin talousrikoksista. Larsson kuljettaa Salanderin ja Blomqvistin elämänkuvioita erillään, kunnes kirjan puolivälissä tuo heidät yhteen. Yhteistyö alkaa yllättäen toimia ja tuottaa hienoa hedelmää, jonka tuloksena Mikael saa Wennerström-kirjansa julkaisun myötä maineensa takaisin ja Lisbeth junailee W:n ulkomaille talletetut petosrahat omalle tililleen. Larsson on kovin perusteellinen kuvaillessaan tapahtumien pyörteitä, ehkä vähän mustavalkoinenkin henkilökuvauksessaan. Vaikka romaani on runsassanainen, jopa paikoin luettelonomaisen pikkutarkka, se pitää hyvin otteessaan. Loppuratkaisu ei kyllä yllätä lukijaa.

Tyttö joka leikki tulella jatkuu samaan tyyliin kuin ensimmäinen osa alkaen Lisbeth Salanderin elämästä Karibian meren saarilla, jonne hän onnistuneen puhalluksen jälkeen on asettunut. Samaan aikaan Mikael etsii häntä turhaan. Kun Lisbeth palaa Ruotsiin, hänen virkaholhoojansa alkaa suunnitella kostoa Lisbethin taholta kokemansa nöyryytyksen vuoksi. Tapahtuu kolme murhaa, joiden ainoa selkeä yhdysside on Lisbeth Salander. Hän siis joutuu sekä poliisin että tilatun murhan tekijän jahtaamaksi. Toinen osa trilogiaa on paikoin tosi piinaavaa luettavaa, mutta kiristyvät jännityskierrokset ovat mestarillisesti laadittuja. Loppu on kertakaikkisen kaamea.

Pilvilinna joka romahti osoittautuu kaikkein kiintoisimmaksi kolmesta. Tarina porautuu Ruotsin valtiollisen poliisin omalakiseen toimintaan, joka ei ole kenenkään valvonnassa. Keskiössä on edelleen toimittaja Mikael Blomqvist, joka sinnikkäästi selvittelee yhä omituisemmaksi käyvää Lisbeth Salanderin ajojahtia. Salander on sairaalassa toipumassa ampumavammoista ja samalla osastolla hänen isänsä, joka pian keksii muutaman huoneen päässä olevan avuttoman tyttärensä. Millennium-lehden päätoimittaja saa isommasta lehdestä haastavan työn ja joutuu henkilökohtaisen hyökkäyksen kohteeksi. Larsson rakentaa verkoston Lisbeth Salanderia ymmärtävistä ihmisistä, jotka kukin tahollaan murentavat tuhoon tähtäävää salaliittoa. Murhia tapahtuu ja loppuratkaisu on Larssonin tyyliin näyttävä ja huima.

Täytyy sanoa, että tosi harva lukemani rikosromaani yltää Millennium-trilogian tasolle sekä aiheensa kiinnostavuudessa ja vauhdikkuudessa että siinä perusteellisuudessa, jolla Larsson henkilöidensä liikkeitä ja kytköksiä kuvaa. Yksityiskohtaisuudesta ja tarkkuudesta johtuu myös valtava sivumäärä, että Lisbeth Salanderin tarina saadaan uskottavasti kerrottua. Painavien opusten lukeminen on myös fyysisesti vaivalloista, jollei pokkariversioita satu saamaan. – Netflixin kuusiosaisessa elokuvaversiossa huomaa juonikiemuroita oiotun ja joitain asioita jätetyn kokonaan pois. Muuten kirjan luomat mielikuvat tapahtumista heräsivät väkevästi eloon toteutuksessa. Noomi Rapace Lisbethin osassa on suvereeni ilmestys!

*

Haruki Murakami       Kafka rannalla        suom. Juhani Lindholm    Tammi 2009 (2002)

Kirjailija (s.1949) tuntuu olevan suosittu kotimaassaan ja maailmallakin. Tarina on tyypiltään maagista realismia, joten ei liene ihme, että 15-vuotiaan Kafka Tamuran karkumatka kotoaan on osoittautunut nuorison suosimaksi. Kissojen kanssa puhuvan Nakata-vanhuksen seikkailu nuoren rekkakuskin mukana on kihelmöivän hauska. Murakami punoo outojen tapahtumien ketjut yhteen taiturimaisesti ja osaa kuvata henkilöidensä mielenliikkeet ja sisäisen kehityksen elävästi.   – Viihdyin kirjan parissa, se tuntuu antavan tarinaansa enemmän elämänviisautta suoraan ja metaforina.  

*

Sofi Oksanen  Norma                                            LIKE 2015

Kirjankustantajan unelmalöytö, tämä Sofi Oksanen, joka osaa kirjoittaa hyvin ja aiheista, joita kustantaja voi kaupata maailmalle. Toinen puoli menestystarinaa ovat kiistat, joita myyntiarvostaan tietoinen kirjailija on jo ehtinyt käydä edellisen kustantajansa kanssa. Norman tarina alkaa näennäisen viattomasti äidin heittäytymisestä metrojunan eteen. Hautajaisissa jo kumahtaa ensimmäinen varoittava kello: ehkä kaikki ei ole ihan niin itsestään selvää kuin miltä näyttää. Tarinaan liittyy kampaamo, jossa äiti on ollut töissä. Norma ja hänen tukkansa on erikoisen geeniperimän tuote. Hiusten ympärillä pyöritään, salaisuuksia paljastuu ja kytkökset rikollisliigaan tuovat esiin senkin, ettei kaikki ole pelkästään hiusbisnestä. Tarina polveilee sillä rajalla, että lukija ei aina tiedä mikä henkilöiden elämässä on totta, mikä paranoidisia kuvitelmia, kuka henkilöistä on todellinen, kuka sivupersoona.  – Sofi Oksanen sotkeutuu perin juurin hiuksiin tässä uusimmassa romaanissaan. 300-sivuisen opuksen puolivälissä olin jo aikeissa luovuttaa, mutta romaanin juonikuvio alkaa paljastua vasta romaanin loppupuolella ja päättyy tavalla, joka jättää tulkintamahdollisuudet auki. Ei tehnyt Normakaan minusta Oksasen kertomataiteen ystävää – tuntuu kuin kirja kirjalta avoimemmin kirjailija myisi ennen muuta itseään.

***

harhaa vainko on lyhyt elämä… katson puuta tuokion, puu on totta, taivaskin, yhtä totta on vesi, johon puu kuvastuu, mutta kuva on harhaa…

sinä olet tosi… vaan mikä on tämä harha, jota katson?

Tulen sisään ensimmäistä kertaa, mutta tunne on kuin tulisi tuttuun paikkaan, joka jo pitkään on minua odottanut. Kaikki on toisin, mutta mikään ei työnnä luotaan. Seinillä on pastellitöitä, muutama vahvempikin. Peilit ja mukava tuoli, naulakko. Ja ihminen, jonka kohtasin vuosia sitten.

Olen monen muun tapaan uskollinen asiakas. Suhde voi syntyä hitaasti tai nopeasti, mutta kun se on syntynyt se kestää. Viisikymmenvuotiskesänäni istahdin Katin tuoliin ja pyysin häntä suunnittelemaan tukkani  tulossa olevaa juhlaa varten. Siitä lähtien olen kulkenut Katin mukana viisi kertaa kampaamosta toiseen, kaupungistakin toiseen. Joskus kun tulin uupuneena töistä, suljin vain silmät ja melkein nukahdin päänhierontaan. Katilla on hyvät kädet. Sanoin hänelle : sinä osaat ammattisi, laita niin kuin näet hyväksi. Se oli luottamusta.  

Sitten sattui kerran, että terkkarin labraan odotellessa viereeni istahti nainen, jonka puheenparressa vilahti se yksi tuttu sana, joka heti kertoo, mistä ollaan. Siitä alkoi pitkä keskustelu, jonka päätteeksi pyysin käyntikortin. Kerroin sanoneeni Katille, jos hän vielä muuttaa kauemmaksi, en enää tule perästä. Tiedän, että hän muuttaa, sillä hän on sillä tavalla eläväinen, että tarvitsee vaihtelua. Sitten minä etsin sinut.

Tänään oli se päivä. – Nyt minä sitten tulin, sanoin. Ja Siru otti vastaan kuin ystävän, kertoi kirjoittaneensa aamulla runon, luki sen minulle. Kertoi taulujensa tarinan. Ja minä kerroin kampaamohistoriani ja jotain muutakin. Tykkään tyylistä, että kampaaja tutustuu tukkaan, ajattelee ääneen, miten laittaisi sen ja ryhtyy toimeen. Tulos on erilainen kuin ennen, hyvällä tavalla niin, että totun pian. Ja mikä parasta: luottamus on syntynyt.

Arkiviikko alkoi, kuten sovittu on, Pikkuritarin ja Murun kanssa. Se menee niin, että Pikkuritari jatkaa koulun ip-kerhossa tuntien jälkeen neljään asti ja tulee sitten yksin kotiin. Vaari ja Mummeli hakevat Murun päiväkodista puoli viisi ja ennen viittä olemme jo heillä kotona. Tänään seitsemän täyttävä ekaluokkalaisemme on selvinnyt hienosti omaehtoisesta kotiintulosta, kun matka on lyhyt ja reitti turvallinen. Olen kertonut Pikkuritarille, että minun ekaluokan koulumatkani oli kolme kilometriä ja ylitettävänä oli pelottavan syvä oja, jonka yli johti vain kaksi puuta rinnakkain. Iltapäiväkerhoja ei ollut, mutta maalla äidit olivat aina kotona.

Mummeli lämmittää lasten ruuan ja ateriahetken jälkeen katsotaan Pikku Kakkonen tietysti. Sitten kumpikin esittää soittoläksynsä. Esiintymisjärjestyksestä tulee kinaa, selvä se. Pikkuritari soittaa melko pitkiä kappaleita suvereeniin tyyliin. Tällä kertaa livahti joukkoon yksi räyhä-ääni, josta Mummeli huomautti. – Ai sä kuulit sen, oli kommentti, ja poika hioi otteen tarkemmaksi. Muru yrittää kovasti, mutta kun takana on vasta kymmenkunta soittotuntia, sormet eivät vielä tottele niin nopeasti kuin pikku viulisti haluaisi, ja siitähän tulee harmitusta.

Leikkiaikaakin jää. Mummeli hassuttelee Murun kanssa, ja Vaari ja Pikkuritari pelaavat. Viime aikoina Pikkuritarin IsoNalle on tullut Murun lempiystäväksi ja Mummeli avustaa nallea, joka pääsee sillä lailla osallistumaan Murun keksimiin huimiin juttuihin. Iltapalaa syödään seitsemän jälkeen ja kun iltapesut on hoidettu ja yöpuku päällä, keskitytään iltasatuun. Nyt on menossa Fedja-setä, kissa ja koira, jossa postiljooni Petshkin ei luovuta postissa tullutta pakettia, koska kissalla ei ole sääntöjen mukaisia todistuksia. Ennen kuin Mummeli on päässyt Levon-hetki-nyt-lyö -laulun loppuun, Muru on umpiunessa, ja isi on tullut jo kotiin.

Naapuri on silloin tällöin huomautellut pihavaahteramme oksasta, joka ulottuu heidän terassinsa ylle. Varmaan he saavat osansa myös värikkäistä syyslehdistä, mutta niistä ei ole sanottu haittaa olevan. Tällä viikolla Toinen haki tikapuut ja sahasi kolme alinta oksaa. Minä pitelin osallistuakseni tikapuita ja lohtuhalasin puuta itkusilmin jälkeen päin. Jonakin kauheana päivänä ne kaatavat koko puun, kun emme enää asu täällä.

Ei ole kaupunkipihan puilla vanhuuden turvaa eikä ihmisellä ikuista nuoruutta. Kun muutimme tähän pihaan, molemmat puumme olivat pikku taimia. Niistä näemme ajan merkit.

Toinen oli tilannut pihaan säkillisen koivuklapeja. Ne tulivat tänään. Siinäpä olikin oivaa puuhaa pariksi tunniksi kunnes puut olivat pinossa vajassa. Toinen sen askaroi ihan mielikseen. Minä iloitsen: syksyn ja talven takkaillat on pelastettu! Emme tarvitse takkaa lämmitykseen, luksusta ja mielihyvää se vain on, elävän tulen katselu. Ja vielä on siinä ohessa mahdollisuus polttaa turhaksi käynyttä paperia, joka ei tunnu kaapeista loppuvan.

Kävin ostamassa uuden ulkoiluasun. Se valakoon toivoa, että jalka sallii luontoretkiä jatkossakin. Kävely ei enää tuota kipua, mutta unen laatu kärsii ajoittaisesta särystä.

Tänään taas ihmettelin elämän aaltoilua. Monen hiljaisen päivän jälkeen tulee oikein ryöppy sähköpostia, puheluja ja postista kirje ekaluokkalaiseltamme, joka viettää perheensä kanssa syyslomaa mökillä. Ihan kuin raikas tuuli olisi puhaltanut hiljaiseen syysarkeemme sykettä!

Auringonläikät vaeltavat lattialla, seinillä, katossa syksyisiä reittejään. Ne ovat eri kohdassa kuin elokuussa. Maisemassakin valo viistoaa, siirtyilee, etääntyy toisin kuin kesäpäivinä.
Metsäpolulla tuoksuu syksy. Askel tuntuu kevyemmältä kuin kuukausiin. Vähän on väkeä liikkeellä vaikka kouluissa on syysloma. Ehkä perheet ovat matkanneet viikoksi muuttolintujen perään – tai vanhemmat ahertavat arjessaan ja nuoriso nukkuu pitkään.
Pihatyöt on tehty talven tulla. Vain lehtien haravointia riittää.