valoa, valoa. miten kaipasinkaan valoa. nyt sitä on, aamu aamulta aikaisemmin heräävää, iltaa kohti kurottuvaa valoa, joka lumella sädehtii.

”olette valon, ette pimeyden lapsia…” mitä se merkitsee? ettei tarvitse piileskellä pimeässä. ettei pimeyskään ole enää läpitunkematon ja raskas, vaan viipyvän ja sarastavan valon keventämä.

valoisaa kevättalvea!

Meillä joulun vietto päättyy loppiaiseen. Esikoisen perhe tuli lounaalle ja heidän lähtiessään laulettiin vanha kuusen hyvästelylaulu. ”Päättyi joulu vaikkei kenkään sois / joulukuusi viedään pois, pois, pois / mutta ensi vuonna hän / saapuu lailla ystävän / ei voi toivo pettää.”

Arkiaamun kalpeassa valossa riisun tänään kuusen koristeistaan ja palautan kodin tavalliseen asuunsa. Kuusi odottaa vielä huomiseen ulosviennin hetkeä, ja neulaset imurointia. Otan ison urakan, johon tarvitsen Toisen apua, uunin pesun. Luukun lasien irrotus ja putsaus on hänen osuutensa. Ajattelen muutaman lievästi myrkyllisen ajatuksen kinkun paistosta, mutta myönnettävä on, että kelpasi sitä kyllä jälkiuunileivän kera mutustella. Uunin putsaus ei sovi perfektionistin hommaksi, tulos kun ei millään aineilla ole sataprosenttinen.

Uusi vuosi on jo vauhdissa, kalenteri saanut merkintöjä, ja suunnitelmia kehrääntyy. Joulu on tavallaan myös vuoden päätösjuhla, samalla kun sen sisältönä on uuden aikakauden alku. Vamos!

vanhastaan loppiaispyhä oli jouluajan loppu – tosin lopettajaisina on pidetty myös Nuutinpäivää. loppiaisen kristillinen sisältö on vaihdellut vuosisatojen aikana ja eri kirkkokunnissa. keskiajalta lähtien sitä on läntisissä kirkoissa vietetty ”kuninkaiden kumarruksen juhlapyhänä” eli itämaan tietäjien Beetlehemin vierailun muistoksi.

edellisen kerran loppiainen sekularisoitiin lauantaiksi Suomessa 1970-luvulla ja palautettiin vanhalle paikalleen 1993 arkipyhäksi. nyt loppiainen on jauhautumassa taas työelämän rattaisiin. saa nähdä miten suuri tuottavuusloikka tästä nyt seuraa. keskustelua loppiaisestakin hallitsevat nykyään työelämän ehdot ja kauppojen aukiolo.

koska työelämä on taakse jäänyttä aikaa meille, olemme vapaita pitämään loppiaisemme pyhänä  6. tammikuuta jatkossakin. ja loppujen lopuksi pyhää on se, minkä pyhänä pidämme.

Joulu ja vuodenvaihde sekoittaa mainiosti elämää. Tapahtuu yllättäviä asioita, tavataan uusia ihmisiä, on tulijoita ja lähtijöitä. Kinkkua riitti sopivasti eilisiltaan asti ja muutkin jouluiset syötävät alkavat olla muisto vain. Sallin itselleni yhden suklaakonvehdin päivässä. Siitä tuli oikein juhlaolo.  

Uuden vuosikalenterin ensimmäinen arkiviikko alkaa rapsakan pakkasen merkeissä. Askeleet narskahtelevat pihapolulla, hengitys huuruaa. Työnnymme autoon ja pian olemme terveyskeskuksen pihassa. Selviän verinäytteestä vikkelästi ja kohta olemme taas kotona. Toinen tarttuu kolaan (kyllä! vihdoin lunta!) ja minä sisäaskareihin. Iltapäivällä on vielä asioita kaupungilla.

Taivaanranta rusottaa, pihalumella säihkyvät valokiilat, tuntuu ihanasti talvelta.

lapsi, rantaan ajautunut / kömpii ylös, nousee jaloilleen

ottaa askeleen / vähäistä valoa kohti

hitaasti taittuu minussa vastarinta

taipuu syliksi

John Grisham    Joulua pakoon           suom. Hilkka Pekkanen           WSOY 2002

Amerikkalaisen pikkukaupungin joulunvietto saattaa olla hyvinkin traditionaalista ja yhteisön paine kova. Grishamin bestselleriksi kotimaassaan nousseen joulutarinan oli kirjastotäti kaivanut varastosta tarjolle ajankohtaislokerikkoon. Meillähän on kokemusta joulupakolaisuudesta kolmelta joululta, joten samastumispintaa löytyi.  – Vietin naurunpyrskähdyksien säestämiä hauskoja lukuhetkiä kirjan parissa.

*

Amin Maalouf            Siipirikko mies   suom. Lotta Toivanen      Gummerus 2015 (1993)

Libanonilaissyntyinen ranskalainen kirjailija sai tästä teoksestaan Goncourt-palkinnon ja kuuluu maansa nimekkäimpiin prosaisteihin. Maalouf on synnyinmaansa perinteen mukaan taitava tarinankertoja. Hän aloittaa tämän romaanin kuvaamalla päähenkilöidensä kautta 1800-luvun ottomaanien valtakuntaa ja sen aikaista jännitettä. Egypti ja Englanti taistelivat Libanonista ja maan asukkaat koettivat säilyttää elämänehtonsa monen tahon puristuksessa. Puolivälissä tarinassa tapahtuu käänne, joka imaisee lukijan mukaansa. ”Faktat katoavat, usko pois, mutta legenda jää niin kuin sielu ruumiin mentyä tai parfyymi naisen käveltyä ohitse.”  – Nautittavaa proosaa, viehkeää itämaista lumoa!

*

Camilla Läckberg        Saarnaaja        suom. Outi Menna       Gummerus (10.p.) 2015

Saarnaaja (Predikanten) on Läckbergin Fjällbacka-sarjan toinen osa, lisättynä dekkarikoululiitteellä. Tempaisin tämän kirjaston pokkarihyllystä, ehkä halusin tutustua maineikkaan ruotsalaisdekkaristin tyyliin. Muistin taas, miksi dekkarikirjallisuus ei kuulu favoriitteihini. Jossakin tehdään murha, joka kytkeytyy vuosikymmenten takaisiin katoamistapauksiin. Saman tien esitellään tutkinnanjohtajan perheolot sukua myöten, koko kylän väki sukulaisineen, pala autenttista rikoskertomusta aina välissä. Loppuratkaisua kohti tunnelma tihenee, kunnes hiukan lässähtää.  – Läckberg rikkoo omaa ohjettaan: ”Tavoitteena on kirjoittaa jännittävä tarina. Dekkarikirjailijan pahin pelko on, että lukija kyllästyy.” No, lukija kyllästyi, kun puoleen väliin mennessä rikoksen selvittämisessä ei päästy puusta pitkään, vaan vyörytettiin aina lisää väkeä näyttämölle. Todisteketju perustui lopulta epätodennäköisyyksiin, jotka eivät vakuuttaneet.

*

Katja Kettu      Yöperhonen    WSOY 2015

Kovasti ”rouheasta tyylistään” kehuttu kirjailija on tämä rovaniemeläissyntyinen Katja Kettu. Olen lukenut aiemmin Kätilön, Surujenkerääjän ja Hitsaajan, tässä järjestyksessä. Tyyli on sama, tunnistettavissa läpi tuotannon. Mediaseksikkyyttä löytyy aina omituisiin, keksittyihin sieppaustarinoihin asti (Wikipedian mukaan). Yöperhonen on vaietusta aihepiiristä ehjäksi tarinaksi sommiteltu ja sillä tavalla merkittävä teos. Stalinin ajan vankileireille ja Marikansan luonnonuskontoon syvälle porautuvassa sukutarinassa on Ketulle ominaista vahvaa tunnetta ja pidäkkeetöntä seksuaalisuutta. Kirjailija ei kaihda kauhistuttaa lukijaa tarinansa käänteillä.  – En erityisesti ole tämän tyyppisen kerronnan ihailija, joten teoksen kahlaaminen oli hivenen työlästä. Ketulla on toki kiistämättömät ansionsa – muun muassa kielen rikkaus – ja eittämätön paikkansa suomalaisessa kirjallisuudessa omaäänisenä, väkevänä naistuntojen tulkkina.

*

Haruki Murakami      Värittömän miehen vaellusvuodet  suom. Raisa Porrasmaa            Tammi 2014

Murakami on tässä taas punonut mitä kiehtovimman tarinan yksinäisen miehen elämästä tavanomaisuuksineen ja menneisyyden kätköistä paljastuvine salaisuuksineen. Miehen elämän kuvaus on mestarillista, lukijan mieleen piirtyy elävästi yksinäinen hahmo, joka on jäänyt kiinni nuoruutensa haavaan. Miehen elämä soljuu viileän tyynesti radallaan ilman merkittäviä tavoitteita. Muutamat uudet Ihmissuhteet tuovat väriä elämän valjuuteen, mutta eivät kehity eivätkä kestä. Kunnes mies kohtaa Saran.  – Kirjailija luo riipaisevan kirkkaasti yksinäisen miehen maailman ja sen kulminaatiopisteen. Tarinan loppu yllättää, moni jatkumo on mahdollinen, toivo säilyy. Hieno kirja!

*

Joel Haahtela        Elena                  Otava 2003

Lääkäri ja kirjailija Joel Haahtelan (s. 1972) teokset ovat aina tapauksia ilmestyessään ja päätyvät kirjallisuuspalkintojen ehdokaslistoille. Pienoisromaani Elena on Haahtelan neljäs julkaisu. Tarinassa on kirjailijalle tyypilliseen tapaan mystinen pohjavire: mies näkee puistossa naisen, joka alkaa kiehtoa häntä niin, että hän pyrkii näkemään tämän yhä uudelleen. Romaanin loppupuolella ilmenee, että mies on vanha ja nainen muistuttaa hänen kuollutta vaimoaan. Ehkä mies seurailee Elenaa lääkitäkseen ikäväänsä, herättääkseen muistot yhä uudelleen henkiin. Joel Haahtelalla on tunnistettavan oma, selkeä, niukka, mutta erittäin ilmaisuvoimainen tyyli kirjoittaa. Elenan tarina, kuten Haahtelan tarinat usein, on eräällä tavalla universaali, voisi tapahtua missä maassa tahansa. Tarinassa on unenomaisia tasoja, joihin todellisuus liukuu eikä lopulta ole varmaa, onko kyse todellisuudesta vai miehen muistoista.  – Olen Haahtelan tyylin ja kielen ihailija. Elenan tarina kestää yhä uusia lukukertoja menettämättä mystistä kiehtovuuttaan.

***

…ovat vuodet, vuodenajat, kuukaudet, päivät. Paljon häviää eletystä menneisyyden hämärään, mutta onneksi jää monia hyviä muistoja, joihin voi mielessään palata. Minkä soisi haihtuvan ovat turhat huolet, tehdyt virheet ja toisille tai itselle tahtomatta aiheutettu paha mieli.

”lupaan että minun ei tarvitse ylittää tätä nykyistä itseäni millään tavalla. lupaan olla vähättelemättä itseäni, kun joku elämässään menestynyt tuttu kysyy, eikö minulle tosiaan kuulu mitään muuta, mitään enempää.” (Meri, Unkuri-blogissa 28.12.-15)

Viisas ajatus, jota voi mielessään jatkaa. Jos joku kysyy ’eikö tosiaan’, voinhan hyvänä päivänä hymyillä vaiti aseista riisuvasti (oi, osaan sen!). Tiukempana päivänä voin avautua: hei, mikä olisi enemmän kuin olla elämässään niin tyytyväinen, ettei tarvitse sitä todistella kenellekään.

Menestyjää kadehditaan, mutta menestyksellä on hintansa. Tyytymättömyyden siemen itää menestyksessäkin: vielä jotain pitäisi saada aikaan, vielä vähän enemmän kaikkea. Jospa koetan vain elää tasan onnenlahjojeni kanssa. Nähdä ne kaikki, olla kiitollinen vähemmästä. Onnellista uutta vuotta!

Armiaiset tupsahtivat Vaarilan ovesta samana iltapäivänä, kun olivat yön matkattuaan kotiutuneet Lapin joulusta. Kymmenen pientä serkusta vanhempineen, kaukaisimmat Kanadasta asti, olivat pyöriskelleet samassa kelohonkahuvilassa hankien keskellä. Joulupukki oli käynyt, ja joulusadun illuusio on saatu mitenkuten säilymään, vaikka Pikkuritari olikin kysynyt kohta pukin tultua: hei, missä muuten Lasse on.

Mummeli ja Muru syventyivät äidin ja isin mentyä aapiskirjaan. Alusta aloitettiin ja sivulle yhdeksän päästiin. Kirjaimet ovat hallussa nelivuotiaalla ja äännesysteemillä lukeminen etenee. Aina kun sana saatiin selville, oli ison ilonilmaisun paikka, ja kun sanoista muodostui lause, se kerrattiin kokonaisena ja ilmeestä näki, että lauseen merkityskin oli ymmärretty. Itsekin nelivuotiaana lukemisen salaisuuden oivaltanut Mummeli koki hellyttäviä hetkiä pienen pojantyttären aapiskukkoilun parissa.

Samaan aikaan Pikkuritari pelasi Vaarin kanssa scrabblea. Siinähän on samasta asiasta kysymys, sanojen löytämisestä ja niiden liittymisestä toisiinsa. Pikkuritarilla taitaa sanapisteiden keruu olla kannustimena. Pitäisiköhän aapiskukko panna munimaan, jotain hyvää ehkä?

Istuimme hautausmaan kappelissa jouluaaton hartaudessa. Urkumeditaation ajan eräs nainen kertoi äänekkäästi kuulumisiaan vierustoverilleen. Markus-pappi puhui kauniisti ilosta, joka syntyy yhteydestä. Eräs kuulija alkoi nyyhkyttää ääneen. Mieleeni nousi muisto vuosikymmenten takaa. Olin työtoverini kanssa laatinut infokirjeen sururyhmistä, joita seurakunnat järjestävät läheistään surevien tueksi. Moni on yhdessä samaa kokeneiden kanssa saanut lohtua ja löytänyt uudestaan elämänilon. Eräs kirjeen saanut soitti pahastuneena: miten te voitte loukata surevaa ihmistä puhumalla ilosta. Mitä parhain tarkoitus voi tulla ohitetuksi tai laukaista haavoittuneen kokemuskentässä miinan.

Ennen joulua soitin tädilleni, jonka aviomiestä saattelimme muutamia vuosia sitten. Täti on 90 ja asuu pääkaupungin länsilaidalla yksin, mutta lähistöllä asuva tyttären perhe huolehtii hänestä. – Soittavat joka päivä ja usein pistäytyvätkin, vaikka käyn vielä kuntosalilla viikoittain, hoidan kauppa-asiat ja laitan ruuan itselleni, täti sanoi tyytyväisenä. – Omat sisareni ovat jo poissa ja vanhat ystävät, joiden kanssa on pidetty yhteyttä, ovat poistuneet yksi toisensa jälkeen. Joku on saatettu niin hiljaisesti, että vain kuolinilmoitus on yllättäen ollut lehdessä, täti sanoi surua äänessään. Puhuimme siitä, että vaikka iäkkäänä ei jaksa osallistua kauempana asuneiden ystävien hautajaisiin, on kutsu kuitenkin lämmin kädenojennus omaisilta pitkäaikaiselle ystävälle ja auttaa luopumisen surussa. – Näin ihminen vanhetessaan yksinäistyy, maisema autioituu, kun oma sukupolvi harvenee, täti sanoi ja kiitteli ilahtuneena soitosta.

Yksinäistymisen tunnelma tuli vastaan myös puhelussa Toisen kummitädille. Hänkin on jo yli 90 eikä ole omaa perhettä, vain sisarustensa ja miesvainajansa lapset kauempana. Muutama seurakunnan piirissä tutuksi tullut ystävä on, joita hän satunnaisesti tapaa sunnuntain kirkkoreissullaan, milloin jaksavat sinne. Täti on tarkka itsenäisyydestään, torjuu avun tarjoukset ja sanoo vielä pärjäävänsä. Tunnemme huolta, mutta koetamme hyväksyä hänen tapansa elää.

Joulu ja rauha, usein yhteen liitetty sanapari. Maailman tasolla se on kaunista unelmaa, kaikkialla ei vietetä minkäänlaista jouluakaan. Sisäisen maailmamme kuvat joulurauhasta saavat olla omannäköisiämme. Älkäämme kadottako lapsenmielistä iloa – ja toivoa rauhasta maailmassakaan. Ajattelen lämpimästi teitä kaikkia, olkoon joulunne omannäköisenne, suloinen ja hyvä!