Miksi elämä menee niin kuin menee, voisiko se mennä toisinkin? Mitkä ovat ne kohdat, joissa valinta tehtiin? Entä, jos olisi lähtenytkin eri suuntaan? Tai lähtisi nyt? – Kävimme pitkästä aikaa Kansallisteatterissa. Edellinen teatterikokemus siellä oli aika masentava. Taisin julistaa hiukkasen mahtipontisesti, että laitosteatteri on kuollut. Kunnes Paavo Westerberg kirjoitti ja ohjasi Mahdolliset maailmat.

Draama on hienosti rytmitetty, liikkuu ajassa eteen ja taakse ja viipyy käänteentekevissä hetkissä. Se koskettaa katsojaa, koska on niin aito, niin paljastava. Se tulee suorastaan iholle, ennen muuta Eero Ahon fantastisen upean roolityön takia. Ahoa on nähty televisioteatterissakin, mutta vasta perinteisellä näyttämöllä hänen räjähtävä energiansa, karismaattinen eläytyminen näyttelijä-kirjoittaja-ohjaaja henkilönsä nahkoihin on oikeassa elementissään.

Perjantai-iltana katsomontäyteinen yleisö eli hienosti tarinan mukana ja palkitsi ensemblen myrskyisin aplodein. Aluksi vierastin hiukan kameran ja screen-kuvan käyttöä ja filminpätkiä, aika pian siihen kuitenkin tottui niin, että se ikään kuin kuului asiaan. Sitä jäin miettimään, mistä tv-elokuvasta idea näyttelijän alastijuoksusta teatterin ympäri oli lainattu, yleisössä filminpätkä herätti tietysti suunnatonta hilpeyttä. Toinen naurua nostattanut kohtaus oli pariterapiaistunto. Ehkäpä monet tunnistivat siinä itsensä.   

keikkuen tulevi. lauantai alkoi aurinkoisena. kohta satoi lumiryynejä ja iltapäivällä räntääkin. taivas mutruili mustin pilvin, ja ukkonen räsähteli kiukkuisesti. kovin usein ei huhtikuu tarjoile ukkossäätä, se loi erityislaatuisen tunnelman.

kokeilemme miltä tuntuu, kun kaikkialta kotoa korjataan pikku tavarat, valokuvat, osa tauluistakin pois näkyviltä. kyllä se tuntuu! – ihmeen hyvältä. ihan kuin olisi hiljaisempaa ja helpompi hengittää.

Ritaripoika käy alakoulun ekaluokkaa. Hän on utelias ja tiedonhaluinen poika. Kun kysyn häneltä yhteisen iltamme ruokapöydässä mitä uutta hän tänään oppi koulussa, surullisen usein hän vastaa, ettei mitään mitä ei olisi jo tiennyt. Kerran hän sanoi alkuvuodesta: jotkut siellä opettelevat vielä lukemista. – Mitä toiset tekevät sillä aikaa? – Lueskellaan itseksemme jotakin tai tehdään läksyjä. Läksyjä on, mutta poika on yleensä tehnyt ne ja lisätehtävät jo jollain tunnilla, jolloin ope tahkoaa osan kanssa laskemista tai lukemista. Viime viikolla hän kysyi raamatusta. Hän oli aikansa kuluksi seurannut toisten uskontotuntia lasin takaa ja nähnyt opettajan kirjoittavan taululle sanan raamattu. Mitenkä käy Murusen, joka jo nyt tapailee lukemista ja on hurjan kekseliäs ja kiinnostunut kaikista uusista asioista mitä kuulee ja näkee?

Maanantai-iltapäivisin haemme Murun päiväkodista, kuten olen kertonut. Kotimatkalla Muru haluaa aina, että Mummeli keksii laulun, jonka hän oppii toistamalla säe kerrallaan. Eilen yllätin hänet: ”Tänään Muru keksii laulut. Annan sulle kaksi sanaa ja sinä sijoitat ne lauluun, jonka tarinan ja sävelen saat luoda ihan itse. Sopiiko?” – ”Joo!”

Mummeli mietti hetken, ensimmäiset sanat olivat kiulu ja viulu, sitten pikku ja tikku ja lopuksi kun Muru oli päässyt jo hyvään keksimisvauhtiin vielä talo ja valo. Murun laulussa oli talo, johon valo muutti asumaan ja valosta ja talosta tuli hyvät ystävät ja valo viihtyi talossaan. Laulun lopussa tuli yllättävä lause: ”ja se talo oli kuin kirkko”. Kysyin mistä se kirkko tuli siihen lauluun. – ”Kirkossa on paljon valoa”, sanoi Muru siihen kuin itsestään selvästi.  

pihoille on purskahtanut krookusten värikirjo. sinivuokot, kaikissa sävyissä taivaansinisestä tummaan lilaan, ne ovat minulle kevätairut. toinen meistä taas huomaa aina syreenin lehtisilmut. betty-ystäväni sanoo, että hänelle kevät tulee valkovuokkojen kera. jollekin muulle se on leskenlehden tarmokas pikku aurinko tai puronvarren rentukka. monelle meistä kevään tuovat muuttolinnut; joutsenet, kurjet ja ne laulavat pikkulintuset… kukin poimii keväänsä kaikin aistein. ken kehottikaan katsomaan lintuja ja kukkia, oppimaan niistä yksinkertaisuutta, luottamusta, tehtävänsä täyttämisen iloa.

”Sian sydän käy pian ihmiselle” (HeSa 7.4.)   – Kyse on geenimuokattujen sikojen ja immuunireaktiolääkityksen yhdistävästä onnistuneesta elinsiirtokokeilusta paviaaneilla. Osa paviaaneista pysyi hengissä kuukausia, osa vuosia. – Mitenkähän kävisi ihmisen kanssa, kuka haluaisi sian sydämen?  

”Kännykkä on uusi savuke” (Kyösti Niemelä, kolumni HeSa 7.4.)                – Kännykän selaaja ei näytä luuserilta tauolla, vaikka ei polta, ei joudu välttelemään junassa muiden matkustajien katsomista eikä tunne itseään tyhmäksi, jos ei ole seuraa. – Connecting people? Actually protecting people to meet each other face to face.

Leffakerhon kevätkausi on ollut erityisen mielenkiintoinen. Olemme nähneet todella hienoja elokuvia, jotka ovat tarjonneet ajateltavaa ja keskusteltavaa. Väkevimpinä ovat jääneet mieleen Klaus Härön Miekkailija, Zaza Urushadzden Mandariinit, Stig Björkmanin Ingrid Bergman: Omin sanoin ja Andrei Zvajagintsevin Leviathan.

Unohduimme sunnuntain aamukahveilla jälkipuimaan Leviathania. Kuolan karut kalliot ja hyinen Jäämeri kyläpahasen taustamaisemana, vodkahumalassa toikkaroivien miesten ja vahvojen venäläisnaistensa kohtalot juonikuviona, ja kaiken läpi avoimesti, mutta liioittelematta aistittavissa nykyvenäjän tila. Ihmisten todellisuus rajan takana on melko karu: korruptoitunut virkavalta, vallanpitäjiä myötäilevä ortodoksikirkko, voimattomuuteensa sekä näköalattomuuteensa alistunut kansa. Päähenkilö Kolja ( Aleksei Serebrjakovin upea roolityö) on mies, jolta viedään koti, isänsä rakentama talo. Valitukset tulevat bumerangina oikeudesta takaisin ja lopuksi mies tuomitaan rikosoletuksen perusteella syyttömänä vankilaan. Kaivinkoneen (Volvo, muuten) kauhan rouhiessa miehen kotia, katsojan sydäntäkin rouhitaan. Että irvokkuus olisi täydellinen, murskatun talon tilalle rakennetaan kirkko. Putinin Venäjällä elokuvan ohjaaja on joutunut mustalle listalle, mikä tietysti vain todistaa elokuvan näkökulman oikeellisuuden.

kevät tuntuu ihan hullaannuttavan. näissä arvokkaissa vuosissa se ei tarkoita päättömiä, riittää että ylittää äyräänsä. ja nehän syvällä uomissaan lipuvilla ovat melko korkeat. miksei kevät tulvisi tunteissa, ja nostaisi sykettä kellä tahansa!

Osuimme leidiporukalla Fredaa kävellessä merkillisen kaupan ikkunan taakse. Koska olemme uteliaita erilaisille ilmiöille (minä ainakin olen), pitihän poiketa. Kaupassa oli tarjolla uniikkeja, jo elämää nähneitä huonekaluja, jotka on kierrätysmateriaalista kunnostettu. Paikassa ei istuta peukaloita pyöritellen odottelemassa asiakkaita, vaan tehdään 3D-mallinnuksella sisustussuunnittelutyötä läppärien äärellä. Nuori mies tarjosi erikoiskahveja, aneeminen salaattipöytäkin oli ja lasikossa kakkuviipaleita sekä pullaa. Idea oli tarjota hävikkituoteaineksista tehtyä syötävää. Joimme cappucinot chilillä maustetun suolasarven kera ja pohdimme miten elintarviketarkastaja suhtautuisi tarjoiluideaan. Kahvia olisi myös voinut ’kierrättää’ maksamalla ekstraa, jolla voisi tarjota rahattomalle kävijälle ilmaiset kahvit. (Enpä tiedä, mitä asiaa rahattomalla sisustusliikkeeseen olisi…) Sen verran eksentrinen oli paikka nimeä myöten, että mieleen jäi. – PLOOTU, Iso Roban ja Fredan kulmassa; Sisustuspalvelua kierrätystuotteista.

Leidikolmikkomme valitsi stadin ylenpalttisesta tarjonnasta tällä kertaa Agricolan kirkon kryptaan torstaisin kokoontuvan Seniorifoorumin. Meitä kiinnosti luennon aihe, Elämää ei voi hallita, ja minua sekin, miten tilanne oli formuloitu, ja millainen ilmapiiri on. Ensimmäinen havainto ei yllätä, talo on täynnä naisia, siellä täällä muutama mies. Keski-ikä on yllättävänkin korkea. Vapaaehtoisseniorit toivottavat tervetulleiksi, myyvät kahvilippuja ja korjaavat astioita.  

Paikalle lappasi väkeä koko ajan jo tuntia ennen alkua. Yli 300 ikäihmistä ahtautui pöytiin kahvikuppeineen, (biljardipöydän reunatkin hyödynnettiin), osa jäi lisäpaikkariveille. Tänne tullaan ilmiselvästi myös tuttuja tapaamaan ja kuulumisia kertomaan. Salin kaikuisasta akustiikasta johtuen keskustelun kakofonia oli korvia huumaava ja äänentoistolaitteisto puuroutti jonkin verran puhetta. Tilaisuuden juontajana toimi pappismies (kuinkas muuten) ja kanttori säesti lauluja sekä mainosti yhteisvastuukonsertteja. Kolehtia kerättiin toimintakulujen kattamiseksi. Kohdalleni osuneessa korissa killinkini pääsivät arvoiseensa seuraan.

Toimittaja Kristiina Hanhirova kertoi avoimesti oman elämänsä kriiseistä, joista hän oli otsikon johtopäätökseen tullut. Tottahan se on, ettei elämä ole hallittavissa; kriisit, sairaudet ja  onnettomuudet kohtaavat yhtä lailla jokaista, monia myös kohtalokkaat ja kasautuvat kriisit.  Jakamalla henkilökohtaisia tuntojaan luennoitsija asettui ikään kuin kuulijoidensa vierelle. ”Olemme kaikki kokemusasiantuntijoita”, sanoi hän ja tiivisti oman kokemuksensa muutamiin teeseihin, joihin oli helppo yhtyä.

Oli muuten mukava laulaa ikivihreitä Laula kanssamme -kirjasta reippaan säestyksen ja esilaulajan turvin. Musiikki vaikuttaa oleellisesti tilaisuuden ilmapiiriin. Tällä foorumilla – vaikka kirkon tiloissa ollaan – ei nuokuta hartaina, vaan pyritään iloisen voimaannuttavaan yhdessäoloon.