Tänään aamukahvin jälkeen lähdimme auringon houkuttelemina sauvalenkille. Ulkona oli kahdeksan lämpöastetta, ja tiaiset konsertoivat. Metsäpolut olivat vielä vaarallisesti jään peitossa, joten etsiydyimme metsän laitaan sulalle hiekkatielle. Iltapäivällä kävimme tutustumassa kotikaupungin nepalilaiseen ravintolaan, joka oli ihan täynnä asiakkaita. Ruoka oli hyvää ja sitä oli paljon! Kaikkea ei jaksettu, pyysimme loput mukaan.
On jotenkin täyteläinen olo henkisestikin. Ei ole tarvittu erityistä ohjelmaa, on kuljettu passiomusiikin ja ortodoksiveisujen myötä pääsiäiskertomuksen matkaa, ja levätty kaikesta touhuilusta. Näin on hyvä.
Arvokas ikoniliina roihahti tuohuksesta eräänä päsiäisenä
Kristus nousi kuolleista, kuolemalla kuoleman voitti ja haudoissa oleville elämän antoi…
Pääsiäisen sanoma on sanoma kuoleman voittajasta ja iankaikkisen elämän mahdollisuudesta kaikille, jotka uskovat. Kirkon voi polttaa, mutta sen sanoma ei pala tulessakaan.
Aluelehden päätoimittajan kolumnissa kerrottiin nuoresta juristista, joka ei tiennyt mikä on pääsiäisajan eri päivien kristillinen historia. On kysymys yleissivistyksestä, kommentoi kirjoittaja. Koulun et-opetusta saanut ja sittemmin akateemisesti sivistynyt ihminen voi nykyään Suomessa olla tietämätön kristinuskon peruselementeistä.
Ehkä olen elänyt kristillisen maailmankatsomukseni kuplassa, kun en osaa kuvitella, miten on mahdollista säästyä tiedolta tässä maassa. Jos ei tiedä, mistä kaksi tuhatta vuotta vanhassa perinteessä on kysymys, miten voi uskoa tai olla uskomatta.
Rakkauden, armon lähde Jeesus ompi pohjaton. Ken ois kuollut synnin tähden, niin kuin Jeesus kuollut on. Ken ois eestä pilkkaajainsa, vainoojainsa, murhaajainsa käynyt kovaan kuolohon.
Jeesus on sen yksin tehnyt, yksin hän, ei kukaan muu. Hän on vaivat, tuskat nähnyt, joit ei kertoa voi suu. Nöyränä hän kaiken kantoi, nöyränä hän henkens antoi vuoteenansa ristin puu.
(Vuoden 1943 virsikirjan virsi 68)
aamulla käymme kalakaupassa ja prismakaupassa, iltapäivällä ehtoollismessussa kirkossa. arjen ja pyhän taite on tässä päivässä. vaikka toivottelemme tutuille hyvää, iloista, hauskaa, riemukasta, rauhaisaa pääsiäistä, siihen on vielä matkaa. on mentävä yli pitkänperjantain maantasaan laskeutuneiden tuntien, yli lauantain, hämmentyneiden kysymysten pyöriessä mielessä. jos Jumala ilmaisee itsensä kansojen johdatuksessa ja kohtaloissa (katekismus), mitä Jumala siis itsestään ilmaisee tämän aikakauden melskeissä?
Nämä hiljaisen viikon päivät ovat olleet täynnä vaiteliasta ihmetystä. Mihin Eurooppamme on kulkemassa? Unionin myötä on vasta alettu sisäistää oma eurooppalaisuutemme. Mikä lopultakin on Eurooppa, ne maatko, jotka uninonin jäsenmaksua maksavat, vai karttahahmoltaan tuttu maanosa, jota nykyään asuttaa niin sekalainen väestö kuin olla voi. Luen Orham Pamukia, jonka runsassanainen romaani heijastelee turkkilaisen yhteiskunnan yläluokan melko kritiikitöntä Eurooppa-ihailua. Turkkilaisia onkin muuttanut Eurooppaan pilvin pimein EU:n olemassaolon aikana, eniten heitä taitaa olla Saksassa. He eivät ole pakolaisia, he ovat työn perään lähteneitä maahanmuuttajia. Ja nyt unioni on sorvannut sopimusta Turkin kanssa, että he pysäyttäisivät idempää tulleiden pakolaisten virrat rajojensa sisään. Jotenkin absurdia. Sopimus on syntynyt, mutta ei näytä vaikuttavan käytännössä vielä mihinkään.
Terrori on räjäyttänyt pääsiäisviikon hiljaisuuden. Kun pöly laskeutuu, uhka jää.
Kahdeksan astetta pakkasta aamulla, kun vierimme lääkärille. Sain toistamiseen kortisonipiikin. Olkapää ei hevin tokene kuntoutuksesta huolimatta. Muuten pyrin menemisiä ja tulemisia hillitsemään hiljaisella viikolla.
Hiljaista niin kuin räjähdysten jälkeen ja ambulanssien ulinan tauottua on. Eurooppa järähtelee.
pieniä virpojia Vaarilan ovella. ensimmäiset saivat mennä ohi. seuraavat soittivat tutusti ja ovi aukaistiin. neljä ilosilmää ja virpomaluvut vitsoineen hymyssäsuin. Muru oli saanut valita kukat Vaarin kimppuun, siinä hehkuivat koko elämän värit.
…olisin mielellään juuri nyt Madeiran keväässä. Se olisi esimakua jostain paljon myöhemmin tänne tulevasta. Lauhat tuulet ja sininen meri auringonvälkkeissä. Kukat, kukat kaikkialla, perhoset ja linnut. Ja tällä kertaa en itkisi koko ajan, niin kuin silloin kun ensi kerran olimme siellä 40 vuotta sitten. Silloin olin jättänyt Esikoisen Mammansa ja Pappansa hoiviin viikoksi tajuamatta, että se oli äitiyslomalla olevalle tuoreelle äidille liian raju ero vauvasta. Kaikki ihana ja kaunis mitä siellä oli, jäi kuin sumuverhon taakse. Olin aivan sairas ikävästä. Nousisin kukkulalle pieneen valkeaan kirkkoon, jonka Maria-alttarin edessä lupasin joskus palata. – Mitä kaikkea Kaappiprojekti nostaakaan pintaan muistojen kerroksista.
