Eero Huovinen; Lähdön aika; WSOY 2011

Helsingin hiippakunnan piispa Eero Huovinen jäi eläkkeelle 1. syyskuuta 2010. Hän on kirjoittanut päiväkirjaa viimeisestä työvuodestaan. Se yllättää sillä tavalla, että merkinnöissä puhutaan eniten piispan tekemisistä ja tapaamista julkishenkilöistä. Napakka arviointi ja lyhyt luonnehdintakin on monesta päiväkirjan sivuilla. Kun henkilöhakemistossa on liki 570 nimeä, lienee oiketettua sanoa, että piispan suhdeverkosto on melko laaja, olkoonkin, että mukana on mm. Jeesus Kristus, Apostoli Paavali, Martti Luther ja muutamia fiktiivisiä henkilöitä kuten Antti Rokka ja Konsta Pylkkänen. Jonkin verran Eero-piispa raottaa henkilökohtaisempaakin elämäänsä, johon kuuluu ehdottoman tärkeänä taustavaikuttajana Rouva. – Oikeastaan odotin piispalta enemmän pohdintoja ajankohtaisista yhteiskunnallisista kysymyksistä, joita käsitellään varsin niukasti. Kirjallisena tuotteena teos on helposti sulava, kielellisesti sujuvaa ja hyvää tekstiä. Eero-piispa on ollut yliopistollisen taustansa vuoksi piispojen joukossa oman tiensä kulkija ja kirja on tekijänsä oloinen.  

*

Merete Mazzarella; Ainoat todelliset asiat, Vuosi elämästä; Tammi 2012

Kirjailija käyttää mottonaan Marilyn Monroen lausahdusta: ”Työ ja rakkaus ovat ainoat todelliset asiat elämässä, eikä ole hyvä, jos toinen niistä puuttuu.” Kirjassa kuvataan henkilökohtaisia tunteita ehkä enemmän kuin missään muussa Mazzarellan kirjoista. Kirjailija on etäavioliitossa ruotsalaisen miehen kanssa, asuu kotimaassa ja vierailee säännöllisesti puolisonsa luona. Kotimaassa syttyy rakkaussuhde entisen kollegan kanssa. Molemmat miehet ovat tietoisia tilanteesta. Ristiriita ajatteluttaa kirjailijaa, joka saa myös ystäväpiiristään arvostelua. Pitkäaikainen ystävyys jopa katkeaa tämän vuoksi ja surettaa kirjailijaa. Eläkkeelle jääminen, muutto lapsuuskodista ’ensimmäiseen omaan kotiin’ ja rakkaussuhde entiseen kollegaan ilmentävät henkistä murrosta, johon professorin virasta jäänyt kirjailija joutuu. Ratkaisukin häämöttää. – Kirjassa on ainekset hienoon tarinaan, mutta päiväkirjatyyppisenä teksti tuntuu lörpöttelevältä.

PS. Tv-ykkösen Voimalassa M.M. taannoin avasi tuntojaan aiheesta ja paljasti ratkaisuksi löytyneen avioeron, mutta yhteyden säilyttämisen entiseen puolisoon. Keskustelu aiheesta ryöpsähti valloilleen blogimaailmassa. – Tämäkö se niin nuorempia ravistaa, kun joku yli kuusikymppinen nainen tunnustaa olevansa rakastunut ja tehneensä yksipuolisen eropäätöksen.  

*

Rosa Liksom; Hytti nro 6; WSOY 2011

Toinen meistä on joskus unelmoinut ääneen matkustavansa Venäjän halki junalla niin pitkälle kuin rataa riittää. Ajatus kutkutti minuakin sen verran, että sai lukemaan tämän kirjan, jossa tyttö matkustaa tuon reitin. Liksomin tuotannon lukeminen ei ole aiemmin edistynyt selailua pitemmälle. Liksomin tyyli on jännitteinen, paikoin teksti etenee hitaasti kuin venäläinen juna, pysähtyy johonkin päiviksi, toisinaan taas hakeutuu selaamaan muistoja tai selostaa uneliasta junaelämää ja hyttikaverin loputonta puhetta. Välissä on upeita kuvauksia maisemasta ja venäläisestä elämänmuodosta karuimmillaan neuvostoaikana. – Kirja kannattaa lukea, se on kiinnostava aiheensa vuoksi ja uskottavalla tavalla korutonta kertomaa.

Tulemme kotiin lauantain leffakerhosta. Pakkanen naukuu askelissa. Tähtitaivaalla kelluu kuunsirppi. Sauna odottaa.

An Education, brittiläis-amerikkalainen elokuva vuodelta 2009, kertoi 16-vuotiaan 1960-luvun Lontoosssa asuvan älykkötytön tarinan. Isä ja opettajat tähtäsivät hänestä opiskelijaa Oxfordiin, mutta tyttö viehättyikin aikuisten maailman tarjoamiin seikkailuihin kaksikymmentä vuotta vanhemman miehen mukana. Elämänkoulu opetti sitten aikanaan, että mies olikin salannut perheensä ja rahoitti ylellisen elämänsä rikollisin keinoin. Tyttö palasi opintielle kovaa kokemusta viisaampana. – Löysin samastumispintaa tarinasta, olinhan 16-vuotias itsekin sillä vuosikymmenellä, tekemässä ratkaisuja tulevaisuuteni suhteen ja kurottamassa aikuisuutta kohti turhan aikaisin.

Yöllä näen painajaisunen, joka valvottaa sitten pitkään. Aamurusko valaisee kauniisti kaupungin sunnuntaihiljaiset kasvot ja kutsuu kuvaamaan pihaan ja metsäpolulle. Uni ajatteluttaa, siinä ei ole elokuvan aineksia, jokin jo unohtunut ahdistus vain putkahtaa esiin uudessa kääreessä.

Ystävämies ihmetteli taannoin, miksi mummoloita on, muttei ukkiloita. Jaa’a. Pikkuritarilla ja Murusella on ainakin, Vaarila. Ja täällä myös Mummeli.  Syysseppeleen keskelle kyltti sopivasti mahtui, kun Ritarilan väki sen meille toi menneen syksyn pimeillä. Mummolakin pikkuväellä on, toisaalla. Ja siellä Mummo ja toinen vaari.

Muistelen mummojani ja Ukkoa, sitä ainoaa. Toinen ukko oli jo poissa, kun synnyin. Toiselle meistä ukkinsa ja mumminsa jäivät etäisemmiksi, mutta vaari ja mummo olivat lähellä ja pitkäikäinen Vanhavaari varsinkin tärkeä. Meidän pojillamme oli Mamma ja Pappa sekä Ukkivaari – matkan päässä kaikki he. Isovanhempien kutsumanimet syntyvät perinteistä, kuvastavat aikaansa ja luontuvia suhteita.

Aukaise toosa. Sitä sieltä tulee, jompaa kumpaa tai molempia. Aukaise lehti. Siellä ovat taas, kokovartalokuvin mielipiteineen. Nämä. Toimittajahenkilöt pyrkivät ahdistelemaan ihmistä äänestyskoppiin, uhkailevat ehdokasparkoja menneillä synneillä ja pelottelevat tulevilla. Sosiaalinen media hyrskyää ja pärskeet lentävät päin näköä sinne ken naamansa tunkee.

Kahden draamahuipun väliseen koomaan ei ole lääkettä. Tasan ei. Se vain pittää oottaa, että saavat pressan valittua, jotta mummokansalaiset ja muut ihmiset pääsee jatkamaan tylsää elämäänsä, johon ei kummiskaan tule parannusta kumpi ikinä perille asti pääseekin. Muistakaa Mummon sanoneen, että ei tule.  Parannusta.

Ei tätä jaksa. Paras kurvata kopin kautta kotiin ja asettautua oikosikseen nukkuvien puolueeseen.  

Leidiporukka kävi katsomassa kotimaisen elokuvan Hiljaisuus. Se oli vaikuttava, järkyttäväkin. Olen ihmetellyt tätä loppumatonta sotaelokuvien määrää niin globaaleilla tv- ja elokuvamarkkinoilla kuin kotimaassakin. Sodassa ilmiönä on jotain tyhjentymätöntä, äärimmäistä, ikuista. Aihe houkuttaa yhä uusia sukupolvia, joilla omaa kokemustakaan sodasta ei ole.

Sotaelokuva voi olla genreä, jossa viihdytetään katsojaa toiminnallisella räiskeellä, ääni- ja lavastetehosteilla ja miehisillä sankaritarinoilla. Lajityyppi ei minua kiehdo. Olin kiinnostunut Hiljaisuus- elokuvan ideasta, jossa näkökulma sotaan on toinen. Elokuva ei mässäile taistelukohtauksilla eikä se ole perinteinen sankaritarina; se on hiljainen kertomus kuoleman kauheudesta ja kauneudesta, pelosta, ystävyydestä, pettämisestä ja lojaaliudesta aina hulluuteen asti. Joonas Saartamo ja Ilkka Heiskanen tekevät elokuvassa lähtemättömästi mieleen painuvat roolityöt.

Jatkosota (1941-1944) oli jälkikäteen arvioituna täyttä hulluutta. Kuviteltiin että Saksan siivellä saataisiin korjattua talvisodan menetykset. Lopputulos oli surkea: Karjalan ja Porkkalan luovutus, sotakorvaukset ja henkinen pakkoliitto itänaapurin kanssa (YYA). Sotatoimiin jouduttiin haalimaan nostoväkeä, monta sellaista, jolla henkistä kanttia rintamalle ei olisi ollut. Ruumiiden haku rintamalinjojen välistä ja arkutus ei todellakaan  ollut heikkohermoisten työtä. Kaksi lottaa, ruumiinpesijä, kolme sotamiestä ja yksikön komentaja työskentelivät äärimmäisten olosuhteiden keskellä parhaansa mukaan. Sankaruuttakin voi olla monenlaista.

Elokuvan lopussa on huikea hetki. Vetäytyvien joukkojen perässä viimeisenä tuleva Eino ajaa hevosta kuormallinen ruumiita mukanaan, kun joutuu tiellä venäläissotilaiden yllättämäksi. Yllättäen vihollisjoukkueen kapteeni komentaa sotilaat tien sivuun ja aseet alas. Tulitus jatkuu vasta, kun kuorma on mennyt ohi. Moni äiti sai poikansa ja vaimo miehensä kotiseudun multiin.

Yst. Sosiaalineuvos sai perustamansa vapaaehtoisjärjestön toimesta anotun kunniamerkin. Tilaisuutta juhlistettiin kakkukahveilla. Sinne päädyin puolison kera toisten joukkoon minäkin.

Yst. Sosiaalineuvos on sitä ikäpolvea, joka on jo ehtinyt antaa pitkäaikaisen panoksen kunnalliseen ja seurakunnalliseen elämään sekä järjestötoimintaan. Muista vastuista luovuttuaan hän vielä sinnittelee vapaaehtoistyön kuvioissa mukana.

Juhlahetken keskushenkilö kertoi puheenvuorossaan ehtineensä harjoittaa monta ammattia. Moniko ritariksi päätynyt lienee aloittanut maatöillä, ollut tukkijätkänä ja uittomiehenä, talonmiehenä, matkasaarnaajana, opiskellut aikuisena ammattiin ja hoitanut alansa kaikkia tehtäviä niissä edeten valtakunnalliselle tasolle. Tämän ohessa, kuten hän itse sanoi, hän on ollut myös perheenisä ja yhdessä puolisonsa kanssa kasvattanut kolme poikaa, jotka kaikki ovat jollain alueella päihittäneet isänsä.

Olen ymmärtänyt, että kaikissa elämänvaiheissaan ja kaikissa tehtävissään häntä ohjannut voimakas sosiaalinen omatunto on saanut hänet antamaan sekä työssä että vapaa-ajalla kokemuksen kautta kehittyneen viisautensa yhteisön hyväksi. Eläkevuosinaan hän on suorastaan omistautunut luottamustoimilleen.

Joistakin ihmisistä voi todella sanoa, että he ovat ritariainesta.

Naapurikaupungissa on iät ja ajat toiminut kansalaisopiston leffakerho, johon lähiseudultakin otetaan jäseniä. Koska oman kaupunkimme vastaavan kerhon kevätohjelmassa oli useita jo nähtyjä elokuvia, sain Toisenkin innostumaan liittymisestä naapureihin. Elokuvateatteri oli täpötäynnä, yli kaksisataa jäsentä paikalla ja tunnelma kuin koulun kevätjuhlassa. Alussa on lyhyt esittely filmistä. Ja katsojat keskittyvät tarinaan ilman eväspaperien rapistelua, niin että unohtuu aika ja paikka. 

The Kids are All Right (2010) otti kantaa sateenkaariperheen lasten oikeuteen tietää biologisesta isästään ja siihen mitä tiedosta voi seurata. Mikään palkintomagneetti elokuva ei ole, mutta riittävän hyvin tehty ja niin hyvää näyttelijäntyötä, että parituntinen vierähti täydellisesti filmiin keskittyen. Olimme jättäneet auton paikallisen ison kauppakeskuksen parkkihalliin, jossa oli kolmen tunnin paikkoja. Kauppakeskus vain oli napsahtanut kiinni sillä välin. Olisi kannattanut katsella vähän aukioloaikoja. No, ulos hallista pääsi vielä ajamaan, kun löysi sen ainoan oven, josta pääsi ensin sisään. Kotimatkalla ehti puida elokuvan herättämät fiilikset. Totesimme, että tämäntapaiset vakavissaan tehdyt, mutta kevyet tarinat vaikuttavat ihmisten asenteisiin myönteisemmin kuin pitkäpiimäiset poliittiset puheet.

Jumalista ja ihmisistä, vei pariksi tunniksi Marokon maisemiin. Elokuva oli todellisiin tapahtumiin pohjautuva ja kertoi Algerian 1990-luvun sisällissodan ajasta. Näkökulma oli katolisen luostarin seitsemän munkin, jotka olivat vuosia eläneet rauhallista rinnakkaiseloa kyläläisten kanssa, paikallista islaminuskoista väkeä parhaansa mukaan autellen. Islamistiterroristit ja armeijan sotilaat aiheuttivat hävitystä ja kauhua. Elokuva kertoi kauniisti munkkiveljestön sisäisen taistelun palaamisesta Ranskaan ja päätöksestä jäädä luostariin siviiliväen tueksi. Erityisen hieno kohtaus oli veljestön viimeiseksi jäänyt ateria Tsaikovskyn Joutsenlammen vaikuttavan  musiikin soidessa.     

Kolmetoista hyvin valikoitua leffaa tänä keväänä 26:lla eurolla. Ei huono sijoitus elokuvafriikille!

Juuh. Nih. tai eih. Pissismummo lueskelee ähkien aamun aviisia. Toimittaja, tuo kaikkitietäväinen, kaikkialle ehtiväinen ja skuuppia verenhimoisesti jahtaava olento, oli taas käynyt kyselemässä mitä mieltä ollaan. Siis pressaehdokkaiden valintaperusteista. No joku aina jotain mieltä on ja siitä sopii toimittajan vetäistä vikkelä johtopäätös: että vaalikarja ammuu neljässä aitauksessa.

Pissismummo tunnustautuu tunteelliseksi. Erityisesti tunnustaa hän olevansa iloinen annettuaan äänensä ennakkoon pois kuljeksimasta. Eipä tarvitse vaalipäivänä lehden avattuaan enää säikkyä ehdokkaiden koko- ja puolisivun kokoisia naamoja, hähää.

Järkeileväksi P.Mummo tunnustautuu politiikasta puheen ollen vain vaivoin, no jos sen verran, että ehdokkaalla sitä pitää olla riittävä määrä, järkeä siis, mutta ei liikaa. Liika viisas on aina vastenmielinen olento, kun sen puheestakaan ei saa tavallinen kuolevainen montaa ymmärrettävää murusta eineekseen.

Uskollisuus on tietysti hyve monessa mielessä, mutta politiikkaan sitä ei pidä sotkea, tuumii Pissismummo. Siitä tulee helposti toisen silmän päälle lappu ja näkökenttähän siitä kärsii ja askel alkaa vipata oikealle tai vasemmalle sen mukaan, kumman silmän päällä se lappu on.

Taktikointi on P.Mummon mielestä jotenkin luihua puuhaa. Hirveesti on aanailtava, laskeskeltava sen ja sen mahdollisuuksia sitä tai tätä vastaan ensin tai sitten. Hirmuinen työ turhan takia! Juttuhan on selvää pässinlihaa heti kohta toisen vaalipäivän iltana. Harjoittelukierroksella kun selvitetään finaaliin osallistujat niin kelpaa siitä sitten toista äänestää, jos ei ensimmäisestä tykkää. Tai päinvastoin.

Muutaman vaalitentin katsottuaan Mummolle kirkastui, kuka on tasapainoisin, laajakatseisin ja riittävän kokenut presidentiksi Tarjan jälkeen. Pressan homma on suhdetoimintaa tässä ajassa ja tulevaisuudessa. Kekkostelun ajat ovatten jo eilisen takana.  

Tarkemmin katsoen se, mikä ensin saattaa näyttää tukevalta ja vahvalta, onkin haurasta, myös se. Talvi riisuu ja pukee luonnon, peittelee ja paljastaa. Jykevät puut kaatuvat myrskyssä – taimet joustavat, korret taipuvat, antavat periksi – ja kestävät myrskyn.

...ja muistakin, ettet jää sinne suustasi kiinni! Toisen varoitus on mitä aiheellisin, kun livahdan autosta Vapaaehtoistyön keskuksen ovelle ja sisään. Täältä ei äkkiä pääse, sillä aina sattuu paikalle joku tuttu, vaikka vain yhtä pikku asiaa kävisi toimittamassa.

Minulle vain useammin käy se kiinni jääminen korvista. Niin nytkin. Paperin vein ja saman tien vastaanottaja alkoi purkaa päällimmäisiä huoliaan. Oli varmaan istunut yksin pitkään koneensa ääressä ja ilahtui, kun tuli ihminen paikalle.

Jokaisella pitäisi olla joku, joka voi kuunnella. Ei ole terveellistä kantaa päivästä ja viikosta toiseen huolia ja murheita mielessään voimatta niitä huojentaa. On silti huomaavaista kysyä, onko toisella aikaa ja voimia juuri nyt.

Kun pääsimme jatkamaan matkaamme, Toinen huokasi, ei sanonut mitään. Minä jäin miettimään kuulemaani. Kunpa olisi ollut sillä kertaa vähän enemmän aikaa.