Örebron BW-Cityssä ei ollut tilaa, joudumme majoittumaan keskustan Clarion-hotelliin, jonka edusta on katutyön myllertämä ja auto ajetaan kolmen! lukitun kippioven taakse sisäpihalle. Näin hyvässä tallessa kulkuneuvomme on tuskin koskaan ollut. Hotelli on riittävän mukava, mutta mitään persoonallista siitä ei jää mieleen. Huoneessa on ilmastointi ja nukumme oikein hyvin.
Viimeisen Ruotsin-päivän ohjelmaan suunnittelemme kuninkaallisia linnoja, kenties hiukan kesäisen Victorian ja Danielin televisioidun hääjuhlan innoittamina. Eskilstunan ja Södertäljen väliseltä tieltä pienen poikkeaman päässä on Gripsholmin renessanssityylinen linna. Se sijaitsee pienen Mariefredin kaupungin kupeessa. Puolen päivän jälkeen linnaan tutustumassa on runsaasti turisteja. Parkkialueen viereisellä nurmikentällä temmeltää energisiä koululaisryhmiä opettajineen.
Emme täälläkään lähde linnan sisäosiin kierrokselle, vaan vaeltelemme pihalla ja ympäröivässä puistossa ja poikkeamme linnan puotiin ja sitten kahville. Ostimme puodista muistoksi ’kuninkaalliset’ pikku tarjottimet kummallekin. Toinen tarkastelee puodista saatua kuittia ja huomaa, että myyjätyttönen on ottanut hinnan vain yhdestä. Kun Toinen menee takaisin puotiin maksamaan lisää, myyjätär häkeltyy ja kiittelee kolmeen kertaan.
Kuninkaallisia linnoja on kaikkiaan kymmenen mukaan lukien virallinen Tukholman Kuninkaanlinna ja Öölannin kesäresidenssi Solliden. Muut linnat ovat Tukholman lähiseuduilla. Rojalistisella loistolla ja historiallisilla perinteillä on hintansa. Muhkeat linnat eivät näytä kovin mukavilta paikoilta asua. Yksityisiä alueita ei tietenkään esitellä yleisölle, voi vain kuvitella kuninkaallisten elämää mahtikulisseissa, joilla on satojen vuosien ja muinaisten kuninkaiden perintö painolastina. Toivottavasti ruotsinmaalainen museovirasto on sallinut nykyaikaisen sisustuksen asuttuun osaan.
Drottningholmin barokkityylinen linna, jossa nykyinen kuningasperhe asuu, sijaitsee Mälaren-järven Lovön saarella, Tukholman edustalla. Menemme saareen Ekerön kautta lossilla. Hauskanmallinen pyöreäkupuinen saari, Kuninkaanhattu, jää oikealle.
Drottningholmin linna on valtava ja sitä ympäröi laaja, upeasti hoidettu puistoalue. Paikalla on runsaasti turisteja, jotka pääsevät opastuskielen mukaan ryhminä kierrokselle kuninkaalliseen teatteriin. Linnan yleisölle avoimiin osiin pääsee kiertelemään rannan puoleisesta pääovesta omaan tahtiin lipun ostettuaan. Linnan laituriin pääsee myös keskustasta kaupungintalon edustalta lähtevillä laivoilla. Alueella pasteeraa turvallisuutta takaamassa ja yleisön silmänilona paraatipukuinen vartio, jonka ryhdikästä marssia kuvataan innokkasti.
Käymme myös puiston toisessa päässä rokokootyylisessä Kiinalaisessa kesäpaviljongissa, jonka kuningas Adolf Fredrik rakennutti kuningatattarelleen Lovisa Ulrikalle 1753. Sisustus on tavattoman kaunista kiinalaisvaikutteista rokokoota. Linnan ja palatsin muodostama kokonaisuus on Unescon maailman kulttuuriperintölistalla. Paviljongin alueen kesäkahvilassa olemme todella kansainvälisessä seurassa: joka pöydässä puhutaan eri kieltä ja olemme ainoat suomalaiset.
Tiemestari johdattelee meidät Tukholman läpi suvereenisti, mutta Värtanin sekava satama-alue on sille liikaa ja joudumme haeskelemaan laivaanmenoreittiä omin neuvoin. Oikeat jonot löytyvät lopulta harhailtuamme.
Jos olikin Helsingin kautta Ruotsiin tulo Silja Serenadella yhtä juhlaa, paluumatka Silja Galaxylla Turkuun on sitten vastaavasti yhtä piinaa. A-hytit ovat kilometrikäytävien loputtomissa sokkeloissa. Laivan siivous on ulkoistettu maahanmuuttajatiimille, jota joudumme pyytämään paikkaamaan työnsä jälkiä. Senkin jälkeen joudun siivoamaan itse hytin vessakopperon seiniltä ja lavuaarin reunoilta inhimillisiä roiskeita ja sijaamaan vuoteet uudestaan.
Syömme illalla laivan venäläisessä ravintolassa, jonka ruoka on raskaanpuoleista. A-hyttikäytävällä pitää ruotsalainen nuorten miesten seurue meluisia juhliaan pitkälle yöhön ja aamukolmelta joku yrittää tulla ovestamme sisään. Buffet-aamiaisen ryysiksestä pelastaudumme yksityisemmille apajille. Varhainen ajomatka Turusta pääkaupunkiseudulle sujuu vaisusti: nukun koko matkan Toisen ajaessa ja herään kotipihalla.
Ruotsi on maisemiltaan hyvin Suomen oloinen, mutta tarjoaa riittävän erilaisia nähtävyyksiä ja kokemuksia ollakseen kiinnostava. Ruotsalaiset näyttäytyvät kohteliaina, hieman etäisinä, mutta ystävällisinä ihmisinä ja ovat sisäistäneet palvelukulttuurin meikäläistä paremmin. Matkailupalvelut ovat hyvin järjestettyjä. Panen merkille, että kaikkialla on lapset otettu erityisesti huomioon.
Matkailija joutuu aina valitsemaan paljon hyviä kohteita pois, kun ei jaksa rampata kaikessa, mikä kiinnostaa. Itämeren omaleimaiset saaret ja sisämaan järviseutu olivat meille hyvä valinta reilun viikon matkaan.
Vänern on Ruotsin suurin sisäjärvi ja Euroopankin kolmanneksi suurin. Matkailulehti kertoo, että järvialueella on myös Euroopan suurin makeanveden saaristo. Vänernista otetaan talousvettä, kuten meillä Päijänteestä.
Maanantai-illan määränpäämme on Lidköping, Vänernin rannalla, Kinnevikenin pohjukassa. Viihtyisänoloinen kaupunki, jossa on juuri vietetty posliinifestivaaleja. Majapaikkamme on BW-Edward, jonka ruokasalissa illastamme. Erinomainen lammasateria viinilasillisineen saa meidät hyvälle tuulelle ja keskustelemme puoliääneen matkavaikutelmista. Kaikki muut aterioijat ovat miehiä, jotka syövät yksin pöydissään. Tarjoilijamme, vaalealettinen pirtsakka ruotsalaisneito kysyy jossain välissä olemmeko lomalla. – We are in all time vacation, vastaa Toinen.
Edwardin yöstä tulee pätkissä nukuttu ja hikinen. Huoneessamme on matkan hulppeimmat hurisevat Hästens-sängyt, mutta ei ilmastointia ja ikkunankin saa vain raolleen. Jalkaa särkee kävelyistä ja selkä tuntuu kipeältä autossa istumisesta. Näen omituisia unenpätkiä, joissa on joku, jonka äiti on kuollut, mutta joka ei halua lohdutusta ja pieni tyttö, joka laulaa surullista laulua. Aamulla tajuan, etten ole ajatellut äitiä sairaalassa moneen päivään. Olen siis oikeasti lomalla.
Lidan-joen puistossa kohtaamme uudestaan nuorta rakkautta kuvaavan patsaan, josta on pienempi versio Grännassa. Carl Eldhin Ungdom on tehty syntymäni vuonna. Mieleen nousee 16-vuotiaana koetun ensirakkauden huuma. Näin herkkää se oli ja kuitenkin niin kokonaisvaltaista, että muistokin riipaisee. Kaupungin nähtävyyksistä käymme kuvaamassa vanhan raatihuoneen, jossa on hauska puhujaparveke, missä yhä saisi käydä kuka tahansa puhumassa yleisölle, vähän kuin Lontoon puistoissa.
Lidköpingin suosituin turistikohde lienee Raatihuoneen takana sijaitseva Rörstrand-center, jonka edustalla nytkin on ainakin kaksi bussia. Alueella on posliinitehdas, museo, kahvila sekä Iittalan outlet-myymälä. Kierrämme ihailemassa museon upeat posliiniesineet ja mielenkiintoisen esittelyn savesta kupiksi. Kierroksen päätteeksi nautimme herkkukahvit kauniinsinisistä Rörstrand-kupeista paikan nimikkoviinerin kanssa. Joitakin pieniä tuliaisia ostettuamme jatkamme matkaa. Kaupungintalon puiston komeat kukkapuut haluan käydä vielä kuvaamassa ennen lähtöä.
Ajamme Kållandsön niemenkärkeen näkemään Läckön barokkilinnan, jossa järjestetään kesän mittaan mm. perinteiset juhannusjuhlat, konsertteja, keskiaikamarkkinat, linnaseikkailuja lapsille ja hääjuhlia. Emme lähde linnakierrokselle, katselemme vain puistoa, järvinäkymiä ja lopuksi kuvaan infotuvan takana aitauksessa märehtiviä loivaliikkeisiä lampaita.
Palaamme Läcköstä Lidköpingin kautta jatkaaksemme Kinnekullen luonnonsuojelualueelle. Matkalla poikkeamme muutamassa keskiaikaisessa kirkossa. Mieleen jää erityisesti Västerplana kyrkan, jonka huikeat, värikkäät seinä- ja kattomaalaukset sykähdyttävät. Syntyy myös yllättävä hiljainen kohtaaminen kuorin sivuseinälle ripustetun Ristiinnaulitun kanssa. Vanhojen kirkkojen ilmapiiri antaa matkaajalle tunteen sukupolvien jatkumosta, aikojen huminasta, ihmisen elämän lyhyydestä. Ikiaikaista rauhaa valuu kävijän sisimpään.
Kinnekullen alueen Stenbrottet, valtava kalkkikivilouhosalue jää mieleen. Kalliosta on tehty sementtiä iät ja ajat, kunnes alue jätettiin rauhaan. Suojelualueen lehtipuumetsässä risteilee kilometreittäin luontopolkuja. Emme voi lähteä samoilemaan pitemmälle, mutta jo pieni metsäkävely antaa aistimuksen Bauermaisesta satumetsästä, jossa kulkija voisi kohdata keijuja, peikkoja ja haltioita.
*jatkuu
Jönköpingistä ei voi lähteä käymättä Grännassa. Sinne hurauttaa nopeasti kumpuilevaa rantatietä ja perillä ihastuu ikihyväksi, on se niin viihtyisä paikka. Vätternin rannat näyttävät nousevan paikoin jyrkästikin. Niinpä kaupunki on rakennettu kuin terasseille, jotka laskeutuvat rantaa kohti. Grännan mukulakivinen tori on aivan kallellaan järveen päin. Ja kas, eikö vain olekin Per Brahen patsas torivahtina. On siis käynyt perustamassa tämänkin ihanaisen pikku kaupungin tuo toimen mies.
Grännan mielenkiintoinen erikoisuus on järvensuuntainen katu, jonka varrella olevat vanhat talot muodostavat Grännaskolanin, 1960-luvulla kansainväliseksi internaattilukioksi alunperin perustetun koulun. Koulussa on nykyään kaksi ja puolisataa oppilasta peruskoulussa ja lukiossa. Koulukadun puistossa on paikkaan sopiva viehättävä patsas, jonka kohtaamme myöhemminkin matkallamme toisaalla. Katua pasteeraa nytkin joukko ilakoivia teinipoikia. Grännan vaalea kirkko on 1800-luvulta, rakennettu tulipalossa tuhoutuneen keskiaikaisen kirkon paikalle. Satamasta lähtee laivoja mm. läheiselle luonnonparatiisiksi ylistetylle Visingsön saarelle, joka on kuulu keväisin kukkivista kirsikkapuistaan. Grännan pääkadulla on viehättäviä pikkuruisia puoteja ja nostalgisia bageri-kahviloita, joista yhdessä juomme kupilliset paikallisten herkkujen kera. Paluumatkalla poikkeamme vielä vanhaan linnaan restauroidun hotellin puistossa. Paikalla on romanttinen nimi, Gyllene Uttern.
Haluan nähdä Boråsin, jonne Suomesta muutettiin 1960- ja -70-luvulla tekstiilitehtaisiin töihin. Tämän symbolina Boråsin vaakunassa on kahdet räätälinsakset. Noiden aikojen perua Boråsissa toimii yhä myös Suomi-seura. Nykyään sadantuhannen asukkaan Borås lienee kuuluisampi tapeteistaan, sillä tekstiiliteollisuus on jo ulkoistettu jonnekin kaukoitään. Kaupungin halki polveilee Vistan-joki, jonka puistossa ihailemme upeita kukkaistutuksia ja lukuisia patsaita. Grand-hotellia vastapäätä joessa on kaunis lummelahdelma suihkulähteineen ja sillan kupeessa kauempana joessa mietiskelee yksinäinen buddhahahmo.
Toinen meistä haluaa poiketa myös Trollhättanissa, jossa on käynyt Esikoisen musiikkiluokan retkivalvojan ominaisuudessa 1980-luvulla. Hän voi vain todeta kaupungin muuttuneen lähes tunnistamattomaksi. Trollhättan oli tuohon aikaan kotikaupunkimme ystävyyskaupunki, mistä johtuu, että luokkavierailu tehtiin juuri sinne. Paikka vaikuttaa teollisuuskeskukselta, ainakin siellä on valtavia Saabin ja Volvon tehtaita. Göta-joki halkaisee kaupungin kahtia ja joen yli johtavat sillat ovat kenties Ruotsin rumimmat. Kaupunki vaikuttaa muutenkin sekavalta, ainakin meillä on tiemestarin (navigaattorin) avuliaisuudesta huolimatta vaikeuksia löytää keskustaa. Kun sitten viimein osumme sinne, jäämme saman tien jumiin risteykseen, johon joku edellä ajavista autoista sammahtaa ja tukkii kääntyvän kaistan. Torvet eivät soi, mutta tilanne uhkaa muodostua kaoottiseksi, kun yksi ja toinen yrittää vaihtaa ruuhkassa kaistaa. Suoriudumme mahdollisimman nopeasti ulosmenotielle ja toivon vain, ettei meidän missään olosuhteissa koskaan enää tarvitse tulla Trollhättaniin.
*jatkuu
Ajelemme rauhallisesti läpi uneliaan maaseutumaiseman kohti Jönköpingiä. Näyttää siltä , että Ruotsissa maanviljelijät viettävät sunnuntaita. Kotimaassa joskus tuntuu, että maaseudulla sadonkorjuuaikaan kaikki viikonpäivät ovat kiivasta työaikaa eikä lepopäivää enää tunneta. Kaupunkilaiset ramppaavat ostoksilla nykyään arjet ja pyhät, mikä on vienyt kaupan työntekijöiltä sunnuntaivapaat. Tiedä sitten, kumpi maa tässä maallistuneempi lieneekään.
Jonkinlaisena johtoajatuksena tällä reissullamme on käydä tervehtimässä naapurimaan suurimmat saaret ja järvet. Meillähän vesistöissä riittää suurta ja pienempää, mutta olen ymmärtänyt ruotsalaisten arvostavan isoja järviään, kun niitä ei niin monta ole. Jo kansakoulussa lienee opittu rimpsu Vänern, Vättern, Hjälmaren ja Mälaren. Kartta kertoo, että on muitakin isohkoja vesiä, ainakin Taalainmaan Siljan, jota olen kierrellyt aiemmin ja pohjoisen Storsjö. Ajomatkalla huomioin ruotsalaista paikannimistöä. Paljon on tuttuja -bäck-,- backe, -näs, -ö, -å, -äng, -berg, -borg, -skog, -sund ja -lund-loppuisia, mutta mikä onkaan -ryd, kumpikaan ei muista.
Jönköping sijaitsee kapeahkon ja pitkän Vätternin etelärannalla. Olemme varanneet yösijan keskustassa sijaitsevasta John Bauer-hotellista, josta näkyy vilahdus järveäkin. Hotelli on nimetty tunnetun jönköpingiläisen taiteilijan mukaan, hänen, joka maalasi paljon satuaiheita. Tuloiltana ehdimme vielä ennen sulkemisaikaa läheiseen taidemuseoon, joka myös kantaa Bauerin nimeä. Siellä on muutakin nähtävää, mutta keskityin koluamaan nimikkotaiteilijan osastoa. Taidekorttien kokoelmassani on muutama Bauerin synkkä peikko ja lupsakka tonttuhahmo ennestään ja nyt saan täydennystä keijuista ja prinsessoista. Koska Toinen meistä jaksaa taidetta pienempinä annoksina kuin minä, en ahdistele matkoillamme häntä kaikkiin taidemuseoihin, joihin itse haluaisin tutustua. – Tässähän oli se matkan taideosuus, toteaa Toinen toiveikkaasti museosta poistuessa. – Niin kai sitten, naurahdan.
Illastamme kaupungilla eräässä ristorantessa, joka näkyy olevan suosittu. Ruoka onkin hyvää, mutta mainostamani ruotsalainen palvelukulttuuri hiukan himmenee illan mittaan. Aterian päätteeksi pyydämme cappuccinot. Pahaa aavistamatta kallistan lasista sokeriastiaa – ja kas, kansi molskahtaa kuppiin. Sokeri leviää pöydälle ja kahvia räiskähtää puseroni rinnuksillekin. Kun tarjoilija saadaan paikalle, pahoittelen vahinkoa, en huomannut, että astian kierrekorkki oli jäänyt auki. Tarjoilija pyyhkii pöydän ja lupaa tuoda uuden kahvin, mutta toteaa samalla nihkeästi: it was not my fault. (Jossakin toisessa paikassa vahinkoa olisi pahoiteltu talon puolesta ja roiskeet hyvitetty laskussa.) Luvattua uutta kupillista ei näy eikä kuulu, mutta laskussa se kumminkin on. Toinen sanoo rauhallisesti, että maksamme vain yhdestä kahvista. Yllättävä tapahtuma taisi sekoittaa tarjoilijatyttösen pasmat.
Maanantaiaamuna ison kaupungin elkein elävän Jönköpingin yllä on paksu pilvikerros. Monennäköistä ihmistä askeltaa aamiaishuoneen tummennetun ikkunan editse töihinsä. Vaaleatukkainen nuorukainen pesee huolellisesti painepesurilla bussikaistan erottavaa pleksiaitaa. Tyytymättömän oloinen nuori nainen kiiruhtaa yhdeksäksi työpaikkaan, jossa hänellä ei ehkä ole kivaa. Reppuselkäinen herra läppärisalkku kädessään kääntyy kadulta hotellin aulaan. Lapsia ei näy.
Lähdettyämme eteen päin tajuan, etten ottanut Jönköpingissä ainuttakaan kuvaa.
*jatkuu
Oikeastaan kiinnostuimme Ruotsin valovoimaisimmista lomasaarista viime kesänä Tanskasta palatessa, kun tajusimme, että Öölanti on niin lähellä rannikkoa , että sinne pääsee kuuden kilometrin siltaa pitkin Kalmarin kohdalta mantereelta. Nyt tulemme saareen Visbystä Oskarshamniin menevällä autolautalla, joka poikkeaa Grankullavikissä, Öölannin pohjoisimmassa niemekkeessä. Jo kohta laivan lähdettyä nousee sumu, joka vapauttaa merimaisemien katselusta ja syvennyn kirjaan.
Öölanti näyttää kartalla pitkältä puikulalta lähellä Ruotsin itäistä rannikkoa. Leveimmästä kohdastaankin se on vain 16 kilometriä ja saaren päästä päähän on 137 kilometriä. Ajamme pohjoista tietä vain kerran poiketen. Vanhoja tuulimyllyjä ja lammaslaumoja riittää. Lampaankasvatus on matkailun ja kalastuksen ohella tärkeä elinkeino kuten Gotlannissakin. Saaren nähtävyydet ovat pääasiassa eteläosassa, mutta utuinen sää ei houkuttele meitä nyt jatkamaan eteläkärkeen asti. Sinne jäävät näkemättä kuninkaallinen kesäresidenssi, Sollidenin linna, Eketorpin keskiaikaiset linnanmuurit ja monet museot. Borgholmista käännymme sillalle ja kohta olemme Kalmarissa, joka tuli tutuksi viime kesänä.
Oskarshamnissa majoitumme BW Marinaan, joka on meren rannalla. On luksusta pujahtaa herättyä nurmikentän poikki uima-altaalle, tuntea veden hyväilevä viileys ja aistia aamun kauneus. Aamiaishuoneessa on avattavat lasiseinät, kevyenraikas tuulenhenki käy mereltä. Naapuripöydässä istuu perhe, joka kuuluu keskustelevan ranskaksi. Kaunis perhe, isä, äiti ja kolme ihanaa tytärtä. Nuorimmainen, ehkä viisivuotias, pyytää mitä suloisimmin anteeksi, kun lihapulla lennähtää vahingossa hänen haarukastaan lattialle ja vierii kohti pöytäämme. Isä nousee hakemaan karkulaispullaa ja pyytää vielä anteeksi, vaikka mitään vahinkoa ei ole tullut. Hämmentävää kohteliaisuutta.
Oskarshamn jäi viime kesän matkalta mieleen miellyttävänä ja rauhallisena pikkukaupunkina, jossa poikkesimme kävelemässä ja kahvilla. Nyt on sunnuntaiaamu ja tosi hiljaista. Juuri ketään ei näy olevan liikkeellä vielä kymmenen maissa. Infolehtinen mainitsee maailman pisimmän penkin, mikä tottakai täytyy pysähtyä näkemään, kun osumme kohdalle. (Toinen sille istahtaakin hetkeksi.) Penkki on satamakadun ja rinteellä olevan puiston väliseen seinämään koverretulla terassilla, pituutta hyvinkin 100 metriä. Siitä on loistava näkymä satamaan, josta lähtee laivoja mm. Visbyhyn ja Tanskan Bornholmin saarelle. Me jatkamme Oskarshamnista länteen.
*jatkuu
Toisen Gotlannin päivän olemme jättäneet Visbyssä kuljeskelulle. Aamupäivällä pakkaamme tavarat autoon, jätämme sen keskustaan parkkiin ja pujahdamme portista muurien sisälle. Jo lähtösatamassa jaetusta matkailulehdestä on käynyt ilmi, että meneillään on Keskiaikafestivaali, Medeltidsveckan. Kaikkialla vanhan kaupungin muurien sisällä vaeltelee tyyliä mukaileviin asuihin pukeutunutta väkeä, monilla mukanaan sen aikaisia työvälineitä tai kaupusteltavaa tavaraa.
Viikon kestävän festivaalin ohjelmaan kuuluu paitsi kursseja asianharrastajille myös turnajaisesityksiä, konsertteja, markkinat, muurivaelluksia, teatteria, laulua, tanssia ja akrobatiaa ja jos mitä tapahtumaa yleisölle. Festivaaliesitteestä ilmenee, että ensi vuonna Medeltidsveckan tulee olemaan erityisen juhlava, kun tulee 650 vuotta tanskalaisten rantautumisesta Gotlantiin ja talonpoikien noususta puolustamaan asuinsijojaan. Kotoiset Turun keskiaikamarkkinat ovat pientä hyörinää tämän melskeen rinnalla.
Pyhän Marian katedraalin ovia avataan juuri, kun saavumme paikalle. St. Maria kyrkan on saaren pääkirkko, alunperin 1220-luvulta, vuosisatojen kuluessa useasti lisärakennettu ja restauroitu (viimeksi 1980-luvulla). Istumme hetken turistihälyisessä kirkossa katsellen kauniita yksityiskohtia. Lasimaalaukset ovat yksinkertaisesti äärettömän upeita; niiden väriloistoa ja yksityiskohtia voisi katsella kyllikseen saamatta. 1998 kirkkoon tuotu Visbyn Maria-patsaan kullattu kopio kiinnittää huomiota poikkeavalla prameudellaan. Pohjoisella seinustalla ovat muistotaulut tanskalais-lyypekkiläisen aluksen haaksirikon v.1566, Estonian laivaonnettomuuden v.1994 ja vuoden 2004 Intian valtameren maanjäristyksen jälkeisen tsunamin uhreille. Meren hauta on ollut monen gotlantilaisenkin kohtalona.
Kirkosta etsiydymme vaeltelemaan kasvitieteelliseen puutarhaan, jonka upeat istutukset ovat myös kärsineet poikkeuksellisesta kesästä. Puutarhaan osuu yhtaikaa suomeksi opastettu ryhmä, mutta kuljemme omia reittejämme. Linnén komeaa profiilia on käytävä tervehtimässä jälleen ja upeita puuvanhuksia halaamassa. Rakkauden Portista (Kärleksporten) pääsee pujahtamaan muurin läpi meren rantaan, jossa näkymä kumpaankin suuntaan on huikean kaunis.
Puutarhasta pääsee nurmikentälle (Paviljongsplan), jossa keskiaikamarkkinat kuhisevat. Kojuissa myydään mm. avotulella paistettua villisikaa, mikä osoittautuu erittäin herkulliseksi lounasvälipalaksi sipulirenkaiden, juuresraasteen ja jogurttikastikkeen kanssa pitaleipään kätkettynä, juomana puolukkamehua. Kentällä on voimainmittelijöitä ja temppujen tekijöitä esiintymässä yleisön keskellä. Tulee hiukan epätodellinen olo, kuin olisi joutunut mukaan isoon roolipeliin, jossa kaikki pyrkii näyttämään aidon keskiaikaiselta, mutta on kuitenkin suurta näytelmää. Puvut paljastavat roolin esittäjän säädyn: on aatelisia ja porvareita, talonpoikaisväkeä, munkkeja ja nunnia ja kerjäläisiksi pukeutuneita. Erityisesti nuoret miehet näyttivät eläytyvän innokkaasti rooleihinsa.
On aika siirtyä satamaan odottamaan lautan lähtöä toiseen saareen. Mietin siinä ihmiselämän monia näyttämöitä, rooleja, joissa itsekin olen ollut. Jotkut niistä itse valittuja, jotkut jotenkin tehtäviksi tai elettäväksi ohjautuneita. Globaalin talouden hyörinäkin on eräänlaista roolipeliä keskeisten roolien esittäjineen, huutokuorolaisineen ja sivustakatsojineen. Kukin esittää osaansa, kunnes jää kulisseihin tai kammetaan lopullisesti näyttämöltä.
*jatkuu
Ikkuna on koko yön auki puistoon, puiden takana hengittää meri. Hiljaista, pehmeää, onnellista jotenkin. Ilahdun aina ruotsintyylin kodikkuudesta hotelleissa. Jo tuloaula viestii: tervetuloa, ole kuin kotonasi. On jopa pieni kirjasto mukavine tuoleineen, toisaalla nurkkaus nettiyhteyttä tarvitseville. Kaikki tervehtivät toisiaan ja henkilökunta hymyilee. Täällä sen taas muistaa: niin kuuluu ollakin, vaikkei kotimaassa ole tapana.
Aamiaishuone on viihtyisä, kattauksessa helposti aukeneva logiikka. Tarjoiluvadit ovat pieniä ja siistejä, ne vaihdetaan usein. Ruotsalainen luonnonjogurtti on erityisen hyvää ja lisukkeita on toistakymmentä sorttia. Osun valitsemaan vihreää jasmiiniteetä aamujuomaksi ja siitä tulee heti lempparini. Istumme terassille, jossa kastanja kurottaa oksiaan melkein pöytään. Elokuun aamun tuulenhenki on leppeä eikä aurinkokaan vielä tunnu polttavalta.
Tuloillan tutustumiskävelyllä satamarannassa päädyimme lopuksi erään ahmetin nakkikioskille. Päivän matkalla välipaloiksi nautitut kahvit ja kelmuun käärityt lössöt sämpylät pursuavine katkarapu-majoneesi-täytteineen olivat jo täyttäneet kiintiönsä meissä. Vastakohtien välähdys hykerryttää huumorintajuamme: edellisiltana viiden ruokalajin gourmetillallinen ja tänään kälyisen snagarin makkara ja ranskalaiset.
Elokuisessa Visbyssä olemme käyneet ensi kerran 17 vuotta sitten. Muistikuvissa kaupunki hehkui ruusuissa, mutta nyt hellekesä on selvästi verottanut pihojen ja portinpielien kukkaloistoa. Gotlanti on muutakin kuin Visby, siksi olemme täällä uudestaan. Lähdemme ajamaan länsirantaa pohjoiseen. Kartta kertoo, että nähtävyyksiä on tiuhassa kaikkialla, useimmat niistä keskiaikaisia linnanraunioita tai kirkkoja. Valitsemme Lummelundan, jossa on turisteja varten raivattu luolareitti, Gotlannin maaperän muodostumista 400 miljoonan vuoden aikana havainnollistava näyttely, matkailupalveluja ja luontopolku.
Lummelundagrottan on pohjoismaisittain kiinnostava vuorensisäisine virtoineen ja luolastoineen. Esiteltävä alue on kooltaan vain pieni osa tunnetusta ja varsin vaatimaton verrattuna vaikkapa 1970-luvulla näkemiimme Postojnan valtaviin tippukiviluoliin silloisessa Jugoslaviassa. Lummelundan luolat on tiedetty 1700-luvulta (Linné), mutta turismia varten niitä alettiin kunnostaa vasta 1970- ja -80-luvulla. Luoliin liittyy dokumentoitu tarina paikallisten poikien seikkailusta 1950-luvulla vuoren sisällä, missä he ryömivät etsimässä onkaloita taskulamppujen valossa. Tästä käynnistyi laajempi tutkimushanke ja turistikohteeksi kehittely.
Luolissa lämpötila on kahdeksan astetta ja ulkona on 30 asteen helle. Nuori ruotsalaisperhe on joukossamme parivuotiaan poikansa kanssa luolakierroksella ja pikkuinenhan alkaa kohta pimeässä huutaa kauhuissaan. Äiti ei saa poikaa rauhoittumaan, kimeä hätähuuto kajahtelee kallioseinämistä. Perheen isä ei reagoi lapsen paniikkiin mitenkään, äiti joutuu palaamaan lapsen kanssa yksin ulos. Ihmettelemme, etteivät nuoret vanhemmat tajunneet tulla vuororellen 20 minuutin kierrokselle. Voi vain toivoa, ettei lapsi saa kokemuksesta pysyvää pimeänpelkoa.
Ajamme Kappelshamnin kautta Lärbrohon, josta voisi jatkaa Fårösundiin ja Fårön saarelle. Käännymme kuitenkin etelään, sillä minua kiinnostaa sistersiläismunkkien muinainen luostarialue, Romakloster, joka on saaren sisäosissa. Dalhemin kirkko, yksi 92:sta Gotlannin keskiaikaisesta kirkosta, osuu matkan varrelle ja vetää meidät ihailemaan kauneudestaan kuuluja lasimaalauksia ja freskoja. Kirkot, joilla on nähtävyysstatus, ovat auki kesäaikana 9-17. Dalhemin kirkon 50-metrinen torni kohoaa uljaana kohti taivasta ja sisätilojen kauneus mykistää. Ulkona vainioiden vilja on korjattu ja pienessä kirkonkylässä tuntuu pelloille vasta levitetyn lietelannan vahva haju.
Romakloster löytyy pienen etsimisen jälkeen. Ajetaan ensin ohi, sillä opasteessa lukee ylinnä Kungliga Romateatern ja vasta toisella katsomalla huomaa Klosterruin-viitan. Paikka on kovin hiljainen, matkailun pääsesonki on selvästi ohi. Aikoinaan luostari on ollut rikas. Viljelyalueet ympärillä ovat laajat, luostarialueella on kymmenkunta rakennusta ja valtavan kirkon rauniot. Paikassa toimii kesäteatteri, viikonloppuisin esitetään Macbethia. Kaksi myymälää ja kahvila ovat avoinna, olemme lähes ainoat kävijät.
Tulemme sisämaasta länsirannalle poiketaksemme Fröjelin Gannarveen näkemään omalaatuisen, veneen muotoisen kivistä tehdyn hauta-aluemuistomerkin. Se on lampaiden laitumella ja sinne kiivetään piikkilanka-aidan yli johtavia portaita. Klintehamnista käännymme sitten takaisin Visbytä kohti. Rantatie on kaunis ja perjantai-ilta kun on, myös vilkkaasti liikennöity. Gotlannin länsiranta on ruotsalaisittain erittäin suosittu loma- ja viikonlopunviettokohde. Tofta strandilla on runsaasti vuokrattavia lomamökkejä ja B&B-majoituspaikkoja. Me palaamme Visbyhyn, syömme illalliseksi satamassa kevyesti halstrattua tonnikalaa ja nukumme hyvin puistosta kantautuvista äänistä välittämättä.
*jatkuu
Laivaristeilyt Suomesta meren yli länteen ovat jo aikapäiviä menettäneet hohtonsa sitä mukaa, kun laivat ikääntyessään rähjääntyvät ja vaihtavat varustamoa. Mielessämme oli tutustua naapurimaahan entistä paremmin, mutta eipä kiehtonut lähteä kiertämään Pohjanlahteakaan, kun tähtäimessä oli eteläinen Ruotsi. Läksimme Silja Serenadella Helsingistä tällä kertaa.
Sataman autojonossa helteessä lojuminen on tylsintä mitä matkailija joutuu kestämään. Onneksi oli kirja. Kuulutus kertoi, että kanssamatkaajiamme oli peräti 39 eri kansallisuutta, vaikka ei laiva ei vaikuttanut mitenkään erityisen täydeltä. Merellä tuuli tuiversi hiuksia hurjana ja sivukansilla syntyi paikkoja, joissa voi suorastaan nojata tuuleen. Ihana Titanic-efekti! Kaksi hentoa intialaista pikkutyttöä pyllähti tuulen voimasta nurin kannella upeaan sariin pukeutuneen kauniin äitinsä kauhuksi.
Laivoista olemme oppineet, että ensiksi etsiydytään hyttiin, sitten infoon vaihtamaan valuuttaa mikäli tarvitsee ja kruunujahan tarvittiin. Puoteihin meidän ei tarvitse mennä ollenkaan eikä baaritiskeillä notkua. Alun perin kannattaa valita hyvin paikka, jossa illan istuu ja yön nukkuu. Valinnat eivät pettäneet, eivät tällä laivalla. Yllätyin positiivisesti.
Illastimme Bon Vivantissa hiukan tavallista juhlavammin 37. hääpäivän merkeissä. Pöytäämme sattui aivan loistava tarjoilija, aasialaispiirteinen nuorimies, joka hoiti tehtävänsä iloisesti, joutuisasti ja ammattitaidolla. Ruoka oli todella erinomaista ja ateriakokonaisuus viineineen hyvin suunniteltu. Illan päätteeksi kävimme tanssahtelemassa muutaman kappaleen yökerhon puolella. Kenkkukoipenikaan ei valittanut liikuntasessiosta. Matka alkoi siis hyvissä tunnelmissa.
Tukholmasta jatkoimme autolla saman tien kohti Nynäshamnia. Poikkesimme Ösmossa pienellä tauolla, kun aikaa oli. Perillä ennätimme katsella hiukan kaupunkia, juoda ekat ruotsinkahvit ja kierrellä keskuspuiston lampea. Olimme kotona jo varanneet autopaikan Visbyn lautan iltapäivävuorolle. Lippuun kuuluivat kansituolipaikat, joissa kolme tuntia meni pahemmin pitkästymättä vuoroin torkkuen ja lukien. Kesän pokkaripinosta viimeiseksi jäänyt Anja Kaurasen Lemmikkikaupan tytöt ei tosin mitään herttaista lomaluettavaa ollut, pikemminkin toi muuten leppoisiin lukuhetkiin kylmiä väreitä.
Naapurimaassa on sama lomasesonki kuin meillä, joten suurimmat ruuhkat ovat elokuulla jo ohi. Kokemuksesta viisastuneena suunnittelimme kuitenkin iltaisin seuraavan päivän reitin ja varasimme yösijan ennakkoon. Pohjoismaissa toimii oivalliseksi osoittautunut hotelliketju Best Western. BW:t ovat tavallisia, pienehköjä tai keskikokoisia kolmen ja neljän tähden hotelleja. Ne sijaitsevat keskustan tuntumassa tai upeissa rantamaisemissa ja ovat hyvin kodikkaita ja siistejä. Palvelu on ystävällistä ja joustavaa. Vanhan kaupungin muurin kupeessa, puiston reunalla sijaitseva Visbyn BW Solhem oli kotinamme kaksi yötä.
*jatkuu
Reilun viikon reissun aikana kerääntyneen hesaripinon uumenista paljastui kiihkeää keskustelua sekä painavista, tärkeistä että kevyemmistä aiheista. Saattohoidosta. Sukupuolineutraalista avioliitosta ja vihkimisoikeuksista. Naisten kesäpukeutumisestakin.
*
Ihmisellä on vapaus pukeutua tavallaan. Paha mennä toisen neuvomaan. Ihmetellä saa myös vapaasti. Vaikka sitä, miten pattipolviset ja pulleaperäiset keski-ikäiset siskot tuovat lisäarvoa katunäkymiin pujottautumalla ohuisiin legginseihin ja lyhyisiin hamosiin kaupungille lähtiessään. Myötähäpeä siinä ailahtaa sillä, joka pikemminkin pyrkii kätkemään kuin paljastelemaan vartalonsa ongelmakohtia.
*
Sukupuolineutraali avioliitto kuulostaa melko kummalliselta termiltä perinteisen avioliittomallin sisäistäneen korvissa. Liittoja on toki moneksi perinteen piirissäkin, mutta tässä laajennetaan nyt median ja poliittisen eliitin voimin avioliittokäsitystä. Mietin mihin päädytään, kun nyt on jo avioliitto, avoliitto, ja rekisteröity parisuhde. Eikö rekisteröityjen puolisoiden laillisia oikeuksia voisi laajentaa muuttamatta perinteistä avioliittokäsitettä? Suunta tuntuu oudolta irtiotolta Euroopan unionin kontekstissakin.
Kirkkoa vedetään taas kuin vastahakoista pässiä narun päässä. Teologeilla on teologiset murheensa asioiden laidasta eivätkä ne lainlaatijoita hetkauta. Kirkon jäsenenä saa ihmetellä sitäkin, miten pitkälle meillä ollaan valmiita myötäilemään yhteiskunnassa meneillään olevaa muutosta. Jo nyt nuoria pikakastetaan että pääsevät ripille kaveriensa kanssa. Kirkkoon saa liittyä vaikka vihkiviikkoa edeltävänä maanantaina ja erota, kun häät ovat ohi. En tiedä olla mieltä kirkon vihkioikeuksista, mutta jokin tässä menossa arveluttaa.
*
Saattohoidosta, palliatiivisesta eli kuolevan hyvästä hoidosta on tehty runsaasti hoitotieteellisiä väitöskirjoja. Hoitohenkilöstöä koulutetaan kohtaamaan potilaansa yksilöllisesti kussakin elämän vaiheessa. Työssä hoitaja kohtaa karun todellisuuden: asia ei kiinnosta resursseista päättäviä. Vaihtoehtoja on vähän tai ei ollenkaan. Saattohoidosta on syytä keskustella. Ei siksi, että oma äiti sattuu olemaan sillä kohtaa juuri nyt, vaan siksi, että eliniän hiljalleen pidetessä ja kipusairauksien lisääntyessä vuosi vuodelta yhä taajempi joukko on sillä kohtaa.
Helsingin kaupungin tomera päättäjärouva tietää, että ihmiset eivät halua kuolla vaan elää. Siksi erillisiä saattohoito-osastoja tai -koteja ei tarvita. Kalliiksikin tulevat. Kun elämä supistuu vuoteenlaitojen sisälle, alkaa seinillä ja ikkunanäkymilläkin olla merkitystä. Saattaa olla, että moni meistä on jonakin päivänä siinä vaiheessa, jossa toivoo vain rauhaa, hoivaa ja tuskatonta unta elettyään kylliksi.
On asioita, jotka vain ovat. Aurinko laskemaisillaan. Vilja valmista. Suruntumma metsä odottaa.
|
|
