Mummeli ja Vaari olivat Pikkuritarin kanssa päivän, jolloin molemmat vanhemmat olivat tahoillaan soittotöissä ja päiväkoti kiinni. Päivähän meni oikein rattoisasti. Pientä erimielisyyttä syntyi vain välipalan aikaan siitä voiko muumikeksejä syödä koko paketillisen kerralla. Ruuan jälkeen käytiin myös keskustelua.
Mummeli: Mennäänkö vessaan. Nyt olis hyvä aika istua potalla, kun on syöty. Eikö oliskin?
Pikkuritari: Ei olis. Ei pottaa.
M: No, mutta hei, isot pojat tekevät kakan pottaan eikä vaippaan, eikös!
P: On pieni poika.
Neuvottelu jatkui vetoamalla siihen, että isi sanoi, että potalla istutaan ruuan jälkeen. Niinpä pieni poika istui kirjan kanssa puoli tuntia potalla, johon ei tullut liraustakaan. Mummeli luovutti. Päiväunilta herättyä kakka ilmaantui vaippaan kuten aina ennenkin. Harjoittelu jatkuu. Tämä on taktiikkalaji, puolin ja toisin.
Ikimuorin auringon laskettua mailleen, joutuivat Pissismummo ja Velimies asioimaan muutamassa paikassa niillä main. Yleisesti ottaen vastaanotto oli kaikkialla oikein ystävällinen. Käynti Alan Toimistossa pyrki sentään Mummon sisäistä pyrskähdysherkkää hermoa ajoittain hieman kutittelemaan.
– Päivää taloon.
– Hyvää päivää. Tervetuloa. Miten voin palvella? – Alan Toimiston pöydän ja koneiden takaa nousi mustiin puettu ja vakaakatsantoinen mieshenkilö.
– Ikimuori on poistunut kuvioista. Nyt tarvittaisiin semmoinen kiinni ruuvattava, joita teillä myydään. Päähenkilö on eläessään toivonut asiallista kirstua, jossa ei ole turhia kruusauksia.
– Otan osaa. – Syvä kumarrus Pissismummon ja Velimiehen suuntaan ei suistanut kuosistaan huolellisesti kammattuja hiuksia. Viileän asiallinen kädenpuristus sinetöi osanoton. – Meillä on kirstuja, useita malleja. Saanko pyytää tänne istumaan. Täytämme ensin toimeksiantokaavakkeen.
Seurasi muutamia asiallisia kysymyksiä, joihin vastaamisen hoiteli Velimies. Alan ammattilainen täytteli tiedot ensin paperille, naputteli sitten koneelle ja tulosti saman tien allekirjoitettavan version. Pissismummo silmäili sillä välin hyllyillä olevia kannellisia ruukkuja, useita malleja niitäkin.
– Saanko pyytää tänne alakertaan. – Alan toimitsija laskeutui edeltä kierreportaita. – Tässä reunassa ovat puukirstut, tuonnempana päällystetyt mallit, modernia tasaleveää ja vanhempaa ns. venemallia. Edelliset kahvoilla, jälkimmäiset ilman.
– Hmm. Ikimuori tahtoi valkoisen kirstun… Miten niin tuo on ”sädetetty”? Ai, että sädetys tarkoittaa laskoksia? Muori ei kyllä noista hapsukoista ja tupsukoista olis perustanu. Eikö teillä ole yhtään hapsutonta mallia?
– Ei ole valkoisissa. Tupsut saa irti, jos niin halutaan, mutta hapsunauhaa käytetään viimeistelyyn, sitä ei voi ottaa pois. Tuolla perällä on vielä yksinkertainen pahvimalli, jota käytetään etupäässä tuhkauksissa.
– Ai, tuo missä lukee ”kuntamalli”? – Pissismummoa nauratti mielessään se, mitä Ikimuori olisi tuhahtanut kuntamallista.
Pissismummo ja Velimies neuvottelemaan, mikä näistä olisi ollut Muorille mieleen. Pissismummo arveli Muorin puistattelevan hapsukoita ja tupsukoita, Velimiestä taas ihmetyttivät jonkun kirstun jykevät kahvat. ’Venemalli’ tuntui molemmista kovin aikansa eläneeltä, vaikka toisaalta olihan Ikimuorikin, aikansa elänyt siis. Viimein päästiin sopimukseen, että annetaan tupsujen olla, kunhan on sirot kahvat. Kiivettiin taas yläkertaan sopimaan jatkotoimenpiteistä.
Ovi kilahti. Sisään astui kepin kanssa kulkeva vanha herra ja tervehti. – Onkos se kamera jo korjattu, tulija kysyi. Alan toimitsija katsoi kysyjää hetken vakaasti ja sanoi sitten kohteliaasti: ”Teidän kameranne ei ole täällä korjattavana.” Tulija mietti hetken vastausta, huomasi sitten ruukut ja pakeni paikalta keppi kolisten. Pissismummo ja Velimies katsoivat toisiinsa ja pitivät pokkaa.
Asioista sovittua Pissismummo ja Velimies astuivat ulos Alan Toimiston kilahtavasta ovesta. Viereisen liikkeen näyteikkunassa näkyi olevan esillä kameroita.
Niin pimeää ei, ettei siihen voi puhjeta kukka, talvista matkaa siunaamaan.
J.M.G. Le Clézio; Alkusoitto; suom.Annikki Suni; Otava 2009
Nobelilla 2008 palkitun ranskalaisen kirjailijan viimeisin suomennettu teos on tavallaan tarina pettymyksestä. Tapahtumat vievät lukijan Pariisiin 1930- ja 40-luvulle. Kirjailija kuvaa tytön kokemusmaailmaa, jossa aika murskaa lapsen unelmat, aikuiset pettävät itseään ja tytölle jää vain mahdollisuus etsiä tiensä ja selviytyä sodan vyöryssä. Kirja on eräänlainen sankaritarina, jonka näyttämömusiikkina soivat boleron rytmit. – Minulle Clézion kuvaama maailma jäi etäiseksi, silti kiinnostavaa luettavaa.
”Bolero ei ole tavanomaista musiikkia. Se on ennustus. Se kertoo raivon ja nälän historian. Sen päätöksen väkivaltaisuutta seuraa hiljaisuus, joka on taintuneille henkiinjääneille kauhea.”
*
Bo Carpelan; Elämä jota elät, Valitut runot 1946-1983; suom. Tuomas Anhava; Otava 1983
Bo Carpelan; Vuodet kuin lehdet; suom. Tuomas Anhava; Otava 1989
Eeva Kilpi; Perhonen ylittää tien; Kootut runot 1972-2000; WSOY 2009 (7.painos)
Olen pannut nämä kaksi runoilijaa tähän yhdessä siksi, että luin niitä rinnakkain. Carpelanin olen kokenut henkiseksi isäkseni, Kilven kootut hankin syksyn alussa ja hänet tunnistin henkiseksi äidikseni. Kummankin runoissa elämän kokonaisuus on väkevästi läsnä. Runot luotaavat syvään muistojen merta, pulpahtelevat kevyesti kuplien pintaan, ilakoivat laineilla ja sukeltavat helmiä syvemmältä.
Carpelanin unenomainen, mietiskelevä ja monikerroksinen tyyli on aistittavissa jo varhaisimmissa runokokoelmissa, joita luin uudestaan. Kokoelmassa Vuodet kuin lehdet kuoleman horisontti on tullut vaivihkaa yhä selvemmin esiin, hyvin pehmeästi, hyvin kauniisti.
”Miten huone pimenee niin nopeasti / niinkö lyhyt on tie jota kuljin niin pitkään / ja näin isäni itsessäni, niin hän istui / ja päivät vaipuivat, ovat poissa.” -Bo Carpelan 1966
Kilven runoissa on karjalaisen evakkotytön ja itkijänaisen sitkeyttä, hilpeää huumoria ja iättömän alkuvoimaista iloa naiseudesta. Herkissä luontorunoissa pilkahtelee erakkosieluinen kirjoittaja, joka mieluiten eläisi yksin metsämökissään kesät talvet.
”Äidin kuoltua / laskeutui vanhuus minun oksalleni / ensin vain kodittomuuttaan, / levähtääkseen, / järkyttyneenä. / Sitten se alkoi viihtyä, / lakkasi ikävöimästä / ja nyt se taitaa jo rakentaa pesää. / Shh. / Itkeekö aamusumussa lapsi? / Vai puu? / Lapsi. Ja puu.” -E.K.
*
Pyhäinpäivän aikaan Pikkuritari oli vaarilassa. Kakkosensa täytettyään hänestä on sukeutunut vallan mukava keskustelukaveri. Ensimmäinen EI-vaihe meni aika nopsaan ohi. Seuraavaa odotellessa on rattoisaa nähdä miten hänen mielessään raksuttavat eteen tulevat uudet asiat ja tilanteet.
Pikkuritari pani merkille, että Vaarilassa poltettiin paljon kynttilöitä. Täällä niitä oli lyhdyissä ikkunan takana, kotona lyhdyt ovat rappusilla. Vaarilan lipastolla oli Vanhan Mummon kuva ja sen edessäkin paloi kynttilä. Tutkittuaan tarkemmin Mummelin laatikoita, Pikkuritari löysi lisää kynttilöitä. ”Tämä pannaan palamaan”, hän ilmoitti määrätietoisesti ja ojensi kynttilälaatikosta löytämänsä punaisen pätkän. Sitten hän istui tyytyväisenä pöydän ääressä syömässä ja katseli kynttiläänsä.
Aina pöydän ääreen istuutuessamme me sytytämme Pikkuritarin punaisen kynttilän. Ja sydämessä läikähtää lämpimästi.
Keskustelimme kuolemasta, ystävätär ja minä. Olen miettinyt onko ihmisillä omaa suhdetta kuolemaan. Luopumisia ja menetyksiä jokainen joutuu kokemaan, niissä kuolema käy ikään kuin vierailulla ja vie mennessään läheisen ihmisen. Täysin vieraan ihmisen kuolema voi koskettaa, jos hän on edustanut jotakin itselle tärkeää asiaa tai liittynyt oman elämän kehitysprosesseihin . Entä ajatus omasta kuolemasta, miten kauaksi se on siirtynyt, aktiivisesti unohdettu?
Kirjoittajaryhmässä, jossa olen mukana, kyselimme mikä vuodenaika kuolema olisi. Monesta se tuntui keväältä, jollekin syksyiseltäkin. Tajusin ajattelevani kuolemaa talvena. Se tuntuu olevan kirkasta, lumenpuhdasta, kylmää. Kasvu on pysähtynyt, maa roudassa. Lopullisena en osaa kuolemaa ajatella niin kuin talvikaan ei ole ikuinen. Kuolema hahmottuu porttina, jonka takana on jotain uutta, toisenlaista. Vesi odottaa ääneti jään alla, silmut odottavat. Uusi elämä odottaa.
Taiteessa kuolema kuvataan joskus mustaviittaisena luurankohahmona. Äsken vietimme pyhäinpäivää, jonka vanhoihin perinteisiin meillä on kuulunut vainajien muistaminen ja käynti haudoilla. Halloweenin vietossa kuolema on nykyään lähes karnevalisoitu luurankorekvisiitalla, josta mieleen tulevat lähinnä kauhuelokuvien lavasteet. Vaikka ’hallow’ merkitsee pyhänä kunnioittamista, on päivän alkuperäinen merkitys markkinavoimien myllyssä jauhautunut.
Kirjallisuudessa tapaa silloin tällöin kuoleman personoituna. Hänen kanssaan käydään keskusteluja, jotka koskevat sitä, mikä elämässä on vielä kesken tai kokonaan elämättä. Yritetään ostaa lisäaikaa, käydä kauppaa. Koetetaan raivoisasti elämään takertumalla estää tai lykätä väistämätöntä. Kuitenkin kuolema toteuttaa vain hänelle määrättyä tehtävää eikä hänellä ole mahdollisuutta kumota tai muuttaa tehtäväksiantoa. Markkina ei kuolemalle mahda.
Assisin pyhä köyhä, Fransisco, nimittää ihmeellisessä Aurinkolaulussaan kuolemaa sisarekseen. ”Ylistäköön sinua, Herrani, sisaremme ruumiillinen kuolema, jota yksikään elävä ei voi välttää. ” Sisar Kuolema, väistämätön, mutta ei pelottava vaan läheinen ja tuttu kuin saman perheen jäsen. Miten tällaisen suhteen kuolemaan saisi, jos ei olisi suhdetta Herraan, elämän antajaan?
Kysyin ystävättäreltä, onko hänellä suhdetta kuolemaan. ”Sitä täytyy miettiä”, hän sanoi.
Simpukka haastoi lapsuusmuistoihin – tässä niitä tulee.
1. Mitä vastasit pienenä kysymykseen ”Mikä sinusta tulee isona? ”
– En muista, olisiko sitä kyselty, mutta hyvin pienestä asti minulla oli haaveena tulla sairaanhoitajaksi. Lapsuuteni parista sairaalareissusta se unelma oli jäänyt itämään. Hoitajat valkoisine pukuineen ja myssyineen olivat kuin enkeleitä pikku tytön mielestä! Haave myös toteutui aikuisena ja jatkohaavekin.
2. Mistä sarjakuvista pidit eniten?
– Hups, en tainnut paljoa katsella sarjakuvia? Kiekua ja Kaikua äidin Kotiliedestä varmaan tavailin, siitä opettelin riimittelyäkin. Jussi Juonio ja Matti Mainio on hauskoina niminä jäänyt mieleen pitkästä ja pätkästä ukkelista kertovassa sarjakuvassa. Veli seuraili tiiviisti Fantomin seikkailuja, tuskin ymmärsin mistä siinä oli kyse, mutta pitihän sitä sitten joskus katsoa veljen kanssa. Aika varhain ennen kouluun menoa opin lukemaan ja sitten satukirjat veivät mennessään.
3. Lempileikkejäsi
– Hoitajaleikeissä nuket olivat potilaina. Usein niillä oli käsi kääreessä, niin kuin minullakin oli ollut sairaalakeikan jälkeen. Vähän isompana leikkelin paperinukkeja lehtien mainoskuvista ja sepittelin hahmoille rakkaustarinoita ja perheitä. Naapurin tyttöjen kanssa leikittiin koulua, usein sain olla opettaja, esikuvana tietysti oli rajattomasti ihailemani ekaluokan ope.
4. Parhaat synttärisi ja miksi?
– Olen kesän lapsi, joten syntymäpäivinä paistoi aina se klassinen lapsuuskesien aurinko. Äiti tuli aamulla lahjapaketin kanssa herättämään laululla. Ei sitä muuten sen kummemmin vietetty, oman perheen kesken syötiin kakkua. (Viisikymmenvuotispäivänäni halusin juhlia ystävien kanssa. Siitäkin jäi aurinkoiset muistot.)
5. Mitä olisit halunnut elämässäsi tehdä, jota et vielä ole tehnyt?
– Olisin halunnut oppia luistelemaan. Nyt taitaa olla liian myöhäistä opetella. Koulussa jouduin aina hiihtäjien sakkiin, kun ei ollut varaa luistimiin. Kaikkea muuta haluamaani olen voinut tehdä ennemmin tai myöhemmin.
6. Ensimmäinen lempiurheilulajisi
– Pidin voimistelusta, lienen ollut aika hyväkin. Oppikoulun toisella luokalla minut valittiin musikaaliesityksen tanssiryhmään, se taisi olla huippuhetkeni siinä lajissa. Aikuisena olen seurannut tiiviisti taitoluistelua sekä tanssiurheilua – ainoat urheilulajit, joista olen intohimoisesti kiinnostunut.
7. Ensimmäinen musiikki-idolisi
– Monet Beatles-sävelmät jäivät korvaan, vaikken niitä kovin aktiivisesti kuunnellutkaan. Ensimmäinen oikea idoli oli vasta kuusitoistavuotiaana, musta laulajatar, kontra-altto Marian Anderson, jonka laulamat liedit, erityisesti Schubertin Ave Maria, sykähdyttivät. Myöhemmin mustia laulajattaria tuli lisää levyhyllyyn: Mahalia Jackson, Ella Fitzgerald, Billie Holiday, Sarah Vaughan, Jessey Norman…
8. Paras joulu- tai muu lahjasi
– Sen joulun muistan, kun alakoululaisena sain tätini neuloman ihanan kaksiosaisen punaisen neulepuvun, jossa oli valkea koristeraita hameen helmassa, puseron hihoissa ja pääntiessä. Kansakoulun neljänneltä luokalta jäi mieleen pikkujouluksi saatu kaunis enkelikiiltokuva ja hiussolki, jotka sain yllättäen kuudesluokkalaiselta pojalta. Pieni runotyttö oli ensimmäinen ja unohtumattomin oma kirjani, sain sen 12-vuotissyntymäpäivänäni. Se ja seuraavat Runotyttö-osat olivat kallein aarteeni ja ovat yhä tallella hyllyssäni.
***
Tämä haaste saattaisi kiinnostaa muitakin blogiystäviä, olkaa hyvä, jos siltä tuntuu, ettekä ole vielä osallistuneet.
Ilahduin syys-lokakuun vaihteessa osuttuani sunnuntain alkuillasta lähetettävään uutukaiskilpailuun Dance. Mikä määrä nuorta energiaa, lahjakkuutta ja taitoa esiintymislavalla räiskyy! Karsintavaiheessa jo kävi ilmi, kuka on lähtenyt ’soitellen sotaan’, kenen taidot ovat vielä nupullaan, kuka luulee itsestään ihan liikoja. Tämä ei ole bilehileiden kauneuskilpailu eikä komistusmaine pelasta, jos ei osaa muuta kuin hiphopkliseitä.
Ohjelman vahvuus on oikea rytmitys ja taitavat koreografit. Palkintokin on tavoittelemisen arvoinen. Juontaja Axl on letkeä tyyppi, jolla on luonteva kontakti kilpailijoihin ja yleisöön. Tuomareiden eläytymiskyky ja taito sanoa kritiikki suoraan, mutta kannustavasti tuntuu hyvältä. Yletön ylisanojen käyttö tosin syö ajoittain kehuilta tehoa. Tänään on loppukilpailu ja pakko se on katsoa. Erot neljän parhaan kesken ovat enää tyyleissä ei niinkään taidoissa.
Tähdeksi ei riitä pelkkä liikunnallinen syntymälahja ja hankittu taito. Tarvitaan intohimoa lajiin, heittäytymiskykyä ja loputonta sitkeyttä. Kilpailutilanteessa pitää löytyä rentoutta, itseluottamusta ja lavakarismaa. Onnistumisen ja epäonnistumisen hetket on kestettävä, että voi hyötyä kritiikistä. Parhaimmat löytyvät niiden joukosta, joilla on tätä kaikkea.
Tanssii tähtien kanssa –ohjelmasta on jo tuoreus kadonnut, se toimii kaavamaisesti kuin konsanaan viihdemessu. Tuomaristo jäykistelee, Vappu hölisee eikä Mikko ole onnistunut välttämään edellisen juontajan luomia kliseitä. On toki mukava, että tanssiammattilaiset, puvustajat, meikkaajat, lavastajat ja orkesteri saavat töitä. Puhelinoperaattorit ainakin nettoavat. Ehkä yleisö ja katsojatkin tulevat viihdytetyksi.
Olenkin silmäillyt näitä ’vanhaintansseja’ lähinnä netistä ja tallenteista, siinähän on se etu, että voi harppoa. Tönköimmät ovat onneksi jo pudonneet. Moni on liian tosissaan, katsojistakin, tämähän on höttöä aikuisviihdettä. Mukakilpailu ehkä edistää voittajan julkkisuraa, mutta toisaalta epäonniset leimautuvat. Tanssillisesti lahjakkain pari erottuu tässäkin jo, mutta soittajien mielen ailahduksia on paha ennustaa.
Pyhäinpäivänä ihmiset muistelevat poismenneitä läheisiään. Ei kuolema taida muistoja pyhittää eivätkä ihmiset vainajina muuttua pyhemmiksi kuin eläessään. Jokaisessa meissä on jotain pyhää, jolle voisi antaa tilaa elämän keskellä.
 Kansalliskirjaston sisäpiha Kirjaston historia alkaa oikeastaan 1640-luvun Turusta, mihin maamme ensimmäinen yliopisto tuolloin perustettiin. Alkuperäisen osan nykyistä Kansalliskirjastoa Helsingissä suunnitteli C. L. Engel ja se valmistui yliopiston kirjastoksi 1840. Professori G. Nyström täydensi arkkitehtoonisesti upeaa taloa lisäosalla, ns. rotundalla, joka valmistui 1901. Kansalliskirjaston käyttöön kunnostetun Fabianian ja alkuperäisen rakennuksen viimeisin peruskorjaushanke kesti viisi vuotta ja tuli valmiiksi 2001. Parastaikaa Yliopistokadun puoleinen julkisivu on paketissa.
”Marraskuussa se vaikuttaa voimakkaimmin. Kun puut kirjastorakennuksen kyljessä ovat mustia ja märkiä ja ruohon vihreä ylhäällä terassilla näyttää katulamppujen valossa räikeältä, silloin eteläsalin korkeat ikkunat hohtavat lämmintä valoa ja kirjahyllyt houkuttelevat Yliopistokatua kulkevaa sisään. Meidän kirjastomme on kovin kaunis.” – Riitta Nikula, taidehistorian professori Helsingin Yliopistossa
Kulttuurinnälkäisten Iäkköleidien marraskuun tapaamisen kohteeksi olimme valinneet Kansalliskirjaston näyttelyineen. Rakennuksen kauneus on jo sinänsä aina vaikuttava elämys. Kupolisalissa on kirjan historiaa ja nykyaikaa monipuolisesti esittelevä näyttely, joka houkutti selailemaan sähköisiä opuksia, tutkimaan vitriinien antiikkikappaleita ja keskustelemaan kirjan tulevaisuutta sähköistyvän informaation maailmassa. Tilan kulttuurihistoriallinen arvokkuus ja modernin kirjan tulevaisuuden näkymät loivat kiehtovan kontrastin.
 Kupolisalin katto-ornamentteja Kiertelimme kaikkialla talossa. Siellä täällä jokunen kaunis antiikkituoli ilahdutti silmää. Lukusalin pöytien ääressä tai rotundan kirjaparvilla lähdeteosten tuntumassa ahertavat tutkijat ja opiskelijat tuovat taloon vaiteliasta elämää. Alhaalla kahvilassa käytiin vilkasta keskustelua pikku pöytien ympärille muodostuneissa seurueissa. Fabianian portaikossa näkee trilobiittien koristamia kivilaattoja ja seinille jätetyt värikerrokset kertovat talon historiasta.
 Rotunda Rotundan puolella on parasta aikaa Disney-keräilijä Pentti Hauhialan lahjoittama kokoelma esillä tammikuun loppuun. Lukiolaisten suosikkikirjojen näyttely kahvilasta Fabianian puolelle johtavan käytävän varrella antaa kuvaa siitä, mitä tulevat akateemiset kansalaiset lukevat. Kaikkiin syksyn vaihtuviin näyttelyihin, konsertteihin ja luentotilaisuuksiin on vapaa pääsy. Kulttuuri kutsuu, ravitsee kaikkia aisteja, kiehtoo ja yllättää.
 Näkymä pihalta Tuomiokirkolle Kolmen miljoonan kirjan ja lehden sekä lukemattomien erilaisten tallenteiden, artikkelien ja julkaisujen koti on vaikuttava paikka, josta voi tuntea kansallista ylpeyttä. ”Vain Suomessa kansalliskirjasto on kaikille avoin tilojen sinfonia, aito kirjojen temppeli.”
|
|
