*

käymme hautausmaalla sytyttämässä kynttilöitä isiemme ja äitiemme muistolle. vien valon viestin myös ystäväni haudalle, koska tuntuu siltä. muistan ja kaipaan.

*

on ihmeen hyvä levätä kotona kynttilänvalossa, kuunnella vanhaa musiikkia ja antaa koko olemuksen rauhoittua viime päivien tapahtumien pyörteen jälkeen.

*

ajattelen vielä jesajan sanoja, jotka kuulin radion jumalanpalveluksesta: teidän murhepäivienne luku on täyttynyt. täyttyvätkö ne koskaan tässä elämässä?

*

Runot

Maria Matinmikko   Värit     Siltala 2017

Kirjoittaja (s. -83) on pohjoissuomalainen fil. maisteri ja kirjallisuusvaikuttaja, joka on julkaissut sekä proosaa että runoa. Runotrilogian Valkoinen, Musta, Värit, kolmas osa heittelehtii pitkistä proosarunoista yhden lauseen frisbee-runoihin. Esikoisesta runontekijä sai Tanssiva Karhu -palkinnon.  – Matinmikon tekstiä on sanottu vaikeaksi. En siis olekaan ainoa, joka ei saanut kiinni tekijän ajatus-, kokemus-, eikä tunnemaailmasta. Ainahan kannattaa lukea runokirja silti, vaikka löytäisi vain pari riviä;

Bambi jatkaa matkaansa, olemme omillamme. Tiedämme, että myrskyn jälkeen puhkeaa se kukka, joka puhkeaa vain myrskyn jälkeen.

*

Matti Kangaskoski   Pääkalloneuvottelut   Teos 2017

Kovasti on kaikkien säätiöiden ja rahastojen tukemana tämäkin runoteos pakerrettu ilmoille. Kangaskoski (s.-83) tekee väitöskirjaa nykyrunoudesta, joten tiennee mihin pyrkii runoillaan ja miten.  – Voi voi. Ei tämä kallojen kolina mitään minulle antanut. Nykyrunous on niin kubistista, ettei siitä saa otetta.

*

Jukka Vieno     Ruttopuiston rakastavaiset   WSOY 2017

Jukka Vieno on monipuolinen, kuusikymppinen kulttuurihahmo, jolla on kosolti meriittejä kirjoittajapiireissä, teatterimaailmassa, myös Aalto-yliopiston kehittäjänä. Vienon viides runokokoelma on viisas ja monisärmäinen; toisaalta lihallisena pursuilevaa proosarunoa, toisaalta herkkiä tunnelmapaloja eri elämäntilanteista.  – Viihdyin Vienon sanataiteen parissa niin hyvin, että harkitsen teoksen hankkimista runohyllystööni. Tämä runoilija ei kikkaile muodoilla, sanat ovat lihaa, verta ja aitoa hengenlentoa.

Puutarha

En tiedä onko tämä englantilainen / puutarha vai ranskalainen. / Vai mielen sekametsä / missä ajatus harhailee? / Täällä on toisenlainen rauha / kuin valon katedraalissa. / Varjo lankeaa polulle/ huomaamatta, huopa / valahtaa nurmelle / nukahtaneen sylistä. / Ehkä olin jo kuollut, kenties vain torkahdin / tämän elämän ajaksi.

*

Romaanit

Eve Hietamies Yösyöttö  Otava 2010

En tiedä, olisinko tarttunut Hietamiehen (s. -64) kirjaan, jos tarinan pohjalta tehdystä elokuvasta ei olisi ollut niin paljon kalabaliikkia mediassa. Elokuva tullee myöhemmin leffakerhoon, joten oli tilaisuus lukea romaani ensin. Kirjailijana tunnettujen äitinsä ja isänsä tytär on luonut oman kirjallisen genrensä, häntä kehutaan nuoremman sukupolven tuntojen tulkiksi. Romaanin tarina ei juutu traagiseen lähtökuvioonsa, äiti jää taustahenkilöksi. Tarina on väkevimmillään kuvatessaan isän ja vauvan selviämistä arjesta. Myös äitiyhteisön solidaarisuus puiston hiekkalaatikon tuntumassa kuvataan värikkäästi ja oivaltavasti unohtamatta Antti Pasasta, joka isänä on tarinan keskushenkilö. Myös lapsen kehitysvaiheiden kuvaus on herkullista. Paavo on valloittava poika!  – Samastumispintaa löytyy sekä äideille, isille että yksinhuoltajille. Isoäiti-ikäiselläkin oli hauskaa kirjan seurassa. Hietamiehen huumori ei revittele, vaan kutittelee salavihkaisesti. Kirjailijan eläytyminen isän tuntoihin on ihailtavan onnistunutta.

*

Jan Kjaerstad  Rakkauden merkit  suom. Veijo Kiuru  WSOY 2003

Norjalainen kirjailija on onnistunut kustantajan kehyskertomuksen myötävaikutuksella kehittelemään mystisyydessään huippuunsa viedyn romaanin, jossa puhutaan rakkaudesta. Kertoja on nainen, joka on kasvanut puolisoaan ikävöivän ja symboleja tutkivan pappansa vaikutuspiirissä. Kertoja etsii elämänsä täydellistä kirjainfonttia rakkaustarinoille ja samalla täydellistä rakkautta. Jossain määrin pakkomielteisen etsinnän keskiössä ovat kirjainsymbolit, tarinat ja musiikki.  – Pidin kirjasta, sen mystiikka on kiehtovaa. Rakkauskuvaukset ovat kauniita ja vahvoja. Tarina päättyy ylilyövän traagiseen kliimaksiin.

*

Marisha Rasi-Koskinen   Eksymisen ja unohtamisen kirja      WSOY 2017

Koulupsykologi ja kirjailija Rasi-Koskinen (s. 1975) kertoo neljännessä romaanissaan kahden lapsen näkökulmasta hajanaisten perheiden ja irrallisiksi jäävien lasten tarinan. Lapsi pakenee fantasiamaailmoihin, kun todellisuus ei tarjoa riittävästi turvallisia rakenteita eikä kiinnittymisen kohteita. Kirjailijan kerrontatyyli on syvästi eläytyvää. Romaani saa pitkin matkaa trillerimäisiä piirteitä. Lasten tarinoiden toisiinsa kietoutuminen paljastuu vasta viimeisillä sivuilla. Kirjailijan kieli on kiehtovan maalailevaa erityisesti lasten ajatusmaailmoja kuvatessaan.  – Taitavaa työtä, tietoisesti etäännyttävä tyyli jättää ahdistavan tunnelman lukijan kannettavaksi. Loppuratkaisu jää niin avonaiseksi, ettei se tarjoa katarsista.    

*

Hannu Väisänen  Esi-isät  Otava 2017

Väisänen on kirjoittanut ja kuvittanut omaan viistoon tyyliinsä tarinoita esi-isien galleriasta. Mitään elämää suurempaa viisautta ei teksti pyri tarjoamaan, manan majoilla haahuillaan ja yhtä ja toista tapahtuu. Väisäsen uutuusteos ei tunnu mahtuvan mihinkään kirjalliseen genreen. Tulee mieleen kalevalamainen tarinakirja, kerronta on muhevaa ja henkilöhahmot seikkailevat oudossa maastossa.  – Pidin kirjasta, erityisesti mehevästi kuvattujen henkilöiden ja vahvan kuvituksen ansiosta. Tämä kannattaa lukea tekstin laineilla surffaten, syvämerkityksiä etsimättä.

*

Linda Boström Knausgård  Tervetuloa Amerikkaan  suom. Petri Stenman  LIKE 2017

Julkisuudessa pitkään paistatelleen miehensä varjoon ainakin Suomessa jäänyt Linda Boström osoittautuu erinomaiseksi kirjailijaksi. Julkaistuista romaaneista on aiemmin suomennettu esikoinen Helioskatastrofi. Taitavasti kirjoitettu, tiivistunnelmainen kertomus tytöstä, joka ei puhu, antaa harvinaisen ehyen lukukokemuksen. Kirjailijan tyyli on minimalistinen. Lauseet liittyvät saumattomasti toisiinsa ja muodostavat ilmaisuvoimaisen jatkumon, jossa ei ole mitään höttöä.  – Nautin kovin lukemastani. Vaikka tarina oli ahdistava, sitä ei ollut ahdistavaa lukea. Se kertoo kirjoittajan verrattomasta taidosta. Kirja on kevyt pidellä, sivuja vajaa sata. Tytön tarinasta kerrotaan kaikki tarpeellinen eikä mitään liikaa.   

***

No niin, remontinhan piti valmistua viime keskiviikkona, sitten torstaina ja perjantaina. Alku oli täsmälleen sovitusti elokuun viidennentoista päivän aamuna. Timo totesi, että tällaista se on remonttiaikataulujen kanssa; jos alkaakin ajallaan, saattaa loppu venähtää, mutta kyllä hän maanantaina saa osuutensa valmiiksi.

Tällä välin tapahtui taas. Lauantaina siivosimme käytössä olleen osan kotia normaalisti, loput remonttitarvikkeista siirrettiin olohuoneesta eteiseen, että olisi tilaa, kun lapset tulevat. Kävimme suihkussa ja varauduimme viettämään kotoisaa iltaa. Hain kylpyhuonemattoa, joka oli laitettu tavarakasaan suihkuseinän suojaksi. Kasasta yksi puupalkki kaatui jalalleni. Sattuipa makeasti, mutta ajattelin, että kyllä se asettuu tovin päästä, kun ei naarmuakaan näy.

Jonkin ajan päästä alkoi kaamea särky, ja jalkaterä turposi sinisenmustaksi limpuksi. Toinen sitoi kylmähauteen jalalle. Mietin, olisiko joku jalkapöydän ohuista luista murtunut, kun ei kärsinyt kävellä. Kaupunkimme terveysasemalla ei ole viikonloppupäivystystä, joten Toinen lähti viemään minua aluesairaalan päivystyspoliklinikalle 11 kilometrin päähän. Perillä Toinen haki pyörätuolin siirtymisiä helpottamaan. Kello 22 odotustila oli täpö täynnä väkeä. Päivystysjonohan ei etene saapumis- vaan kiireellisyysjärjestyksessä. Lapsiasiakkaat ovat etusijalla, ja ambulanssilla tuotaville on oma kaista. Olin varautunut odotukseen kirjan kanssa. Puolenyön tietämillä kyllästyin kirjaan. Porukka oli jo harventunut huomattavasti, koska maahanmuuttajaperheet tulevat aina puoli sukua mukanaan, jos lapsi on kipeä. Kului vielä puoli tuntia, sitten vuoroni tuli. Lääkäri oli tarmokas mies, joka tietysti yritti löytää verenpurkauman sisältä jalkapöydän luita, ja minä uikutin armoa. Röntgeniin sitten. Siellä ei ollut jonoa, joten olimme puolessa tunnissa taas odotusaulassa. Lääkäri totesi kuvista, ettei luita onneksi ollut murtunut. (Eläköön D-vitamiini! Kuuden viikon kipsisaapas tästä vielä olisi puuttunutkin.) Sain hoito-ohjeet, ja hoitaja toi uuden kylmähauteen. Olimme kotona 02:20. Saman tien säätelimme kellot, ja nukuimme kahdeksaan talviaikaa. Esikoinen ja lapset haettiin aikanaan asemalta suoraan ruokapöytään. Vietimme rattoisan iltapäivän yhdessä ja kakkua syötiin jälkkäriksi.

Tänään Timo tuli energisenä, touhusi neljä tuntia, imuroi roskat ja pakkasi kamat autoon keskeneräiset hommat tehtyään. Istuimme viimein luvatuille kakkukahveille. Todettiin, että kiukaan säätöasia oli kesken, ja yksi suihkuliitäntä tihkui, mutta ne eivät ole Timon reviiriä. Olimme tyytyväisiä hänen työnsä tulokseen ja kerroimme sen. Timo sanoi lähtiessään, että tänne on ollut mukava tulla töihin. – Iltapäivällä sähkäri soitti, kuten oli luvannut. Kuultiin, että kiuasfirma lähettää postissa uuden säätimen ja sitten palataan asiaan. Putkimiehestä ei kuulunut pihaustakaan. Sen perään pitää soittaa vielä huomenna. – Aloimme järjestellä tavaroita kaappeihin. Pyykkikasan selvittelyä riittää koko viikoksi. Elämä palailee normaaliin uomaansa. Tsadaa ja fanfaarit!

syksyn viimeiset auringonkukat, juuri ennen lumen tuloa poimitut. sopiva aika hyvästellä kesä siirtämällä ajannäytöt talviaikaan. tosin se sekoittaa nukahtamisrytmin viikoksi, mutta muuten se ei meitä haittaa, kun kaikki aika on omaamme, ei kellojen.

ah, autuutta: eka kertaa kahteen kuukauteen omassa suihkussa oman selänpesijän kanssa! uimahalli meitä on kyllä hyvin palvellut, mutta on pienen ajomatkan takana. ehkä ensi lauantaina päästään jo oman saunan löylyihinkin. pyykinpesukone on jo päässyt vauhtiin ja sillä riittää töitä.

 huomenna tulevat esikoinen ja lapset! tällä kertaa syödään uunilohta – ja se monesti mainittu kakku.

Viimeinen viikko alkaa, Timon työt etenevät, putkimiestä ja sähkömiestä odotellaan. Laatoitukset saumauksineen ovat valmiit. Tiistaina putkimies ja poika tulevat, ahertavat aikansa, niiden jäljiltä pesuhuoneen seinälle ilmestyy ’rättipatteri’ ja siihen johtavat putket sekä pesukoneen liitännät. Timo viimeistelee saunaa. Käymme rautakaupassa valitsemassa hyllyn suihkunurkkaan ja naulakon pyyhkeille. Poikkeamme leipomossa tilaamassa kakun, ja kutsun ohimennen talon rouvat kakkukahveille, kunhan työ valmistuu. Lämmitän eilistä makaronilaatikkoa ja katan pöytää. Yhtäkkiä Timo huutaa Toisen paikalle, on hässäkkää, vesi suljetaan, putkimies soitetaan takaisin, välitilan kattoa otetaan auki uudestaan. Jostain oli valahtanut vesipisara putkea pitkin. Missä vuotaa? Kuuluu puhetta ’ilmakellosta’, jonka tiiviste on prakannut. Toinen hakee isännöitsijän ja taloyhtiön hallituksen puheenjohtajan toteamaan tilanteen. Onneksi Timo huomasi heti, vahinkoa ei ehtinyt tulla.  – Näyttää siltä, että kakkukahvit siirtyvät, tuumin, mutta se nyt on pieni murhe. Putkimies tulee ja menee. Hässäkkä rauhoittuu, kun talo tyhjenee työväestä.

Keskiviikkoaamuna ensimmäisenä oven takana on haraldhirmuisen apuri ja kohta hän itse. Saman tien putkien kilinä ja kalina, laikan kirskuna, kaakelien poraaminen alkaa. Paineentasauskellot siirretään suihkuhuoneen puolelle ja kattoon asennetaan luukku niiden tarkistusta varten. Timokin tulee ja jatkaa eilisestä saunan puolella. Toinen menee vaihtamaan pihalle talvirenkaita autoon. Kun hän tulee sisään puolipäivän välipalalle, Timo on ruokatunnilla ja putkityö jäänyt jatkumaan. Toinen joutuu selittämään apurille, miksei suihkun nurkkahyllyä voi laittaa niin päin kuin poika yrittää. Voi herrantähden, eikö tämä ole koskaan nähnyt nurkkahyllyä, sanon minä. Timo tulee takaisin ja stressaa, että aikataulu venyy ja paukkuu, kun toinen työmaa odottaa jo. Olemme myös ärtyneitä aikatauluasiasta, mutta kun tapahtunut viive ei ole kenenkään syy, pitää vain kestää.

Torstaiyönä satoi ensi lumen. Hiljainen hiutaletanssi jatkui aamulla. Timo tulee kahdeksalta ja jatkaa työtään saunan puolella. Toinen hakee rautakaupasta kiukaaseen kiviä ja valitun korisysteemin pyykkiä varten. Miehet kuuluvat pitävän pientä puhetta suihkun vedensekoittajasta puuttuvasta osasta ja yleisemminkin putkityön tekijöiden osuudesta remontissa. Yhtä ja toista sanomista siitä. Kun Timolla on työrauha, hänen työnsä edistyy ripeästi.

Perjantaina Timo on puoli kahdeksan ovella rimoja käsissään. Naulapyssyn paukkeella alkaa päivä. Timo soittaa sähkömiehelle: missäs viivyt. Kun tämä saapuu, miehet laittavat kiukaan paikalleen, ja sähkäri viimeistelee säädintä, joka on vedetty pesuhuoneen eteistilaan. Ilmenee, että kiukaan säädin ei näytä termostaatin lukemaa, vaikka toimii muuten. – Pitää soittaa kiuasfirmaan ja kysyä mistä kiikastaa. (Sen nyt arvaa, ettei siellä kukaan perjantaina iltapäivällä vastaa.) Pistorasiat ja valokytkimet vielä paikoilleen, ja mies vilahtaa tiehensä. Olen varmuuden vuoksi kattanut kahvikamat pöytään, keitin on ladattu ja kakku jääkaapissa – jos sattuisi jäämään kupillisen verran aikaa… mutta tuskin jää. Timo kantaa tavaroitaan jo autoon ja huokailee, että pitää olla pankissa neljältä. Hän sanoo tulevansa maanantaina viimeistelemään. – Jätän sulle sitten palan kakkua, heitän hyvästiksi. Perun kahvikutsun talon rouvien osaltakin ja tuumin, että palataan asiaan ensi viikolla. Syömme sitten kakun sunnuntaina Esikoisen joukkueen kera. Heti kokeilen pyykkikonetta – ja tsadaa! – sehän toimii ihan nätisti. No, saunomaan ei vielä päästä, mutta suihkua saa käyttää. Kyllä tämä tästä.

Viikko sitten olin leidi T:n kanssa Kiasmassa tutkimassa taiteen nykytilaa.  Kylläpä oli mielenkiintoista. En todellakaan edes yritä ymmärtää,  mitä tällä taiteen nimissä kulkevalla askartelulla halutaan sanoa. Olen useimmat ARSit käynyt katsomassa elämäni aikana ja jotain oleellista ajastaan ne aina viestivät.  Eipä mahdu ajan luovuuden tulos enää kehyksiin. Ajan kuvat elävät, puhuvat, kitisevät ja rämisevät. Mitä halutaan kertoa, sen kertoo kone, joka luo liikkeestään varjoja seinälle. Sitä kuvaa pullon sisään puristettu filigraanifasadien mikrokosmos. Sen huutaa järkyttävän ruma, huoneen täyttävä, jättiläisen sisäelimistöä muistuttava kyhäelmä tai ihmishahmoiset oudosti vääntyneet olennot. Taidetta lähestyvä joutuu katsomaan päättymätöntä itsetarkoituksellista ja sekavaa filmimateriaalia, josta ei aukene mitään näköalaa, ei irtoa mitään hengenravintoa; elokuvaa elämästä, joka ei ala eikä pääty, ei kysy, ei kyseenalaista eikä varsinkaan tarjoa vastauksia. Hirsimökin absoluuttisessa pimeydessä voisi keskustella jossain toisessa todellisuudessa oleilevien tuntemattomien kanssa. Lopulta luulin löytäneeni jotain taidetta muistuttavaa huoneesta, jonka neljä seinää oli kaiverruksin ja hurmaavalla väriloistolla kyllästetty. Leidi T katsoi tarkemmin ja huomasi, että kaiverrus toistui samanlaisena kuin koneella tehty.   – Kun nyt ajattelen näkemääni ja miten sen koin, minua kylmää. Olemmeko ihmisiäkään enää, vai joko tekoäly ja koneet ovat ottaneet taiteemmekin haltuunsa.

Hyvä postimies (The Good Postman)

Suomessa työskentelevän bulgarialaisen Tonislav Hristovin viides dokkari oli leffakerhon syysohjelman kolmas pakolaisaiheinen elokuva. Suomalainen tuottaja oli tekijävieraana ja kertoi yhteistyöstä Hristovin kanssa. Dokumentti on kuvattu Bulgariassa, aidossa Turkin rajalla sijaitsevassa pikku kylässä. Asukkaat elävät yksinkertaista elämäänsä, jota Hristov tallensi filmille. Rajan yli tulee pieniä pakolaisryhmiä öiseen aikaan. Useimmiten ne jatkavat saman tien eteen päin, mutta kylän hyväsydäminen ja lempeä postimies Ivan miettii miten saisi heidät jäämään kylään tekemään töitä, ettei vanhusten kylä kuolisi. Käynnissä olevasta kyläpormestarin vaalista irtoaa tahatonta  komiikkaa, joka keventää kokonaisuutta. Pienestä kylästä avautuu isoja näkymiä Euroopan todellisuuteeen, pienten kylien kuihtumiseen, köyhyyteen ja työttömyyteen.  – Dokumentti on noteerattu elokuvajuhlilla kiitoksin ja palkintoehdokkuuksin. 

perjantai-iltana kuulin Tonin kuolemasta. hän oli nuoruuteni idoli, musikaalisuutensa tähden, koulutoverini rinnakkaisluokalta oppikoulusta. olen jo luovuttanut pois varhaisen kaukorakkauden muistot, mutta Tonin laulut ja musiikki elävät.   

lauantaina olin saattamassa entistä työtoveria. katselin koivunlehtien kultasadeleikkiä syysauringossa kappelin ikkunaseinän takana. kuolema yllättää, jotain jää aina kesken. aikuisten lasten surunkyyneleet voi ymmärtää, mutta lapsen lohduton itku riipaisee, sillä lapsi elää läsnäolosta, ei muistoista.   

illalla vielä sain kuulla murheuutisen veljen minullekin tutun ystäväperheen isän vakavasta sairaudesta. siinä tajusin, että nyt murtuu meidän ikäpolvemme. oman vuoron alituinen miettiminen ei liene tarpeen, mutta hyvä on muistaa, että se tulee.

Kuin kukka lakastuu ja nuoruus haihtuu / niin vaihe vaiheelta kukkii elämämme. / Myös kaikki viisaus ja hyvyys meissä kukoistaa aikansa ja kuihtuu sitten. / Jokaisen kutsun tullen sydän olkoon valmiina jäähyväisiin, uuteen lähtöön…

(Herman Hesse, suom. A-M Raittila)

Valotus

Seisahdan syysviileänä arkiaamuna pihalla. Kaupunki on harvoin hiljainen, nyt se pidättää hengitystä. Taivas on kätkeytynyt ohuenohueen harsopilveen. Puunlatvojen yllä kirkuu tulipunainen aurinko. Silmät säikähtävät. Mitä on tulossa, kun aurinko hehkuu kylmää punaista äänettömässä kaupungissa?

Ei aikaakaan, kun joku tietäväinen ryntää kertomaan, että auringonpuna on kaukaisen tuulen tuomaa metsäpalon tuhkaa ja Saharan hiekkaa.

Antakaa aavistuksille arvoa, sallikaa silmienne kertoa ne tarinat ja sydämenne sävähtää arkiaamun mysteerin edessä.

17.10.2017