Kuopuksen ja Kultasen tyttären syntymäpäivä! Aamupilvien hälvettyä aurinko tuli esiin!
Runot
Anne Hänninen Mustat peilit WSOY 2015
Hännisen (s. 1958) runot löysin jo 1970-luvulla. Tähän mennessä julkaistuja runoteoksia on 16, niissä yksi Valittujen kokoelma, viimeinen on vuodelta 2017. Kuudesti palkittu runoilija Hänninen on. Tyyli muuttuu yhä aforistisemmaksi, mutta tietty syväluotaus ja kuvarikkaus on ollut hänen runoilleen ominaista alusta asti. – Anne Hännisen runoja voi lukea uudestaan ja uudestaan, ne eivät tyhjene. Aforistisuus lähettää lukijan löytöretkille omaan ajatusmaailmaan.
Jos uskot meistä jäävän vain tähtipölyä – / tajuat tähtikirkkaat yöt mutta kaipaat pimeyteen. / Olemme tähtien tuhkaa, menneen kimallusta / se katsoo valoamme. // Taikalyhdyt heijastavat harsokankaalle / valot laatikoiden sisällä. // Liitutaulujen kalkki; kaikkien poisteiden / hämärä. // Heijastetut tarinat, ihmiset – / jotkut tulevat tarinaksi, vain siksi / moni ei jää jäljelle miksikään.
**
Romaanit
V.S. Naipaul Lumotut siemenet suom. Juhani Lindholm Otava 2006 (2004)
Lienen maininnut, että enää harvoin tartun Nobel-palkittujen kirjailijoiden teoksiin, koska moni niistä on osoittautunut eri tavoin pettymykseksi. Trinidadissa 1932 syntyneen ja Iso-Britanniassa asuvan V.S. Naipaulin pitkä kirjailijanura huipentui Nobel-palkintoon v. 2001. Lumotut siemenet on tuolloin palkitun romaanin Elämän kuva jatko-osa. Tarina kertoo Willie Chandranin erikoisia polkuja kulkeneesta elämästä. Lontoon ja Afrikan vuosien jälkeen mies ajautuu terroristiryhmän jäseneksi Intian viidakoihin ja palaa viimein takaisin Lontooseen. – Enpä tiedä tästäkään, jotenkin epämääräinen olo jäi. Päähenkilö edustanee nykyaikaista ihmistyyppiä, joka ei asetu elämäänsä vaan haahuilee etsimässä paikkaansa ja tehtäväänsä.
*
Paolo Cognetti Kahdeksan vuorta suom. Lotta Toivanen Bazar 2017
Milanolainen kirjailija Cognetti osoittautuu loistavaksi tarinankertojaksi, jonka kuudes romaani Kahdeksan vuorta voitti ilmestymisvuonna Italian Premio Strega-palkinnon. Kirja on noussut ilmiöksi maailmalla ja kiinnostaa jo kovasti elokuvan tekijöitä. Tarinan keskiössä ovat vuoret; vuoristossa kesiään viettäneen perheen isän ja pojan suhde sekä naapurinpojan liittyminen perheeseen ja poikien ystävyys. – Pidin kovasti sekä rauhallisesti soljuvasta kerronnasta että herkkävireisestä vuoristoelämän kuvauksesta. Tarinalla on kaunis kaari ja se päättyy hienoon oivallukseen. – Suosittelen!
*
Kate Morton Kaukaiset hetket suom. Natasha Vilokkinen Bazar 2016 (2010)
– Sen verran tästä, että noin sata sivua jaksoin kahlata. Sitten palautin kirjan.
*
Hannu Mäkelä Valo -kertomus rakkaudesta Kirjapaja 2018
Ostin kirjan luottokriitikon esittelystä innostuneena. Kannatti. Maailma on täynnä rakkaustarinoita, useimmat niistä toistavat samaa kaavaa, jo alusta voi aavistaa miten se päättyy. Svetan ja Hannun tarina alkaa rakkaudesta sanoihin. Yhtälöstä tulee vaikea, arkiset realiteetit ovat hankaluuksia tulvillaan. Siihen nähden he löytävät ihmeellisen tyydyttävän yhteyden. Päättyyhän tämäkin tarina, mutta toisin kuin kumpikaan olisi arvannut. Rakkauskertomus on myös eloisaa kuvausta kahden naapurimaan arkielämän erilaisista ehdoista, joihin sopeutuminen koettelee puolin ja toisin. – Mäkelän tyyli kertoa on kauniisti päiväkirjanomainen, lukemattomia eteen nousevia pulmia ratkotaan hyvin käytännöllisesti. Silti tunnelma on rakkaudentäyteinen ja lämpö säilyy vahvana loppuun asti. Koskettava ja todellinen rakkauskertomus.
*
Liza Marklund Paratiisi suom. Outi Knuuttila Otava Seven 2015 (2001)
Ruotsalainen dekkaristi panee tässä toimittaja Annika Bengtzonin pöyhimään säätiötä, jonka toiminta herätti epäilyksiä. Kyseinen säätiö oli ollut yhteydessä maahanmuuttajanaiseen, joka ammuttiin Sergelin torille. Kirjan juoni rakentuu toimittajan henkilökohtaisen elämäntilanteen ympärille. – En ole aiemmin lukenut Liza Marklundia, en ole varsinainen dekkarien ystäväkään, mutta tiennyt kyllä hänen nimensä. Tyyli, jolla Marklund kirjoittaa, ei ole miellyttävää lukea, tekstissä kiroillaan paljon, ja päähenkilö on vaikeuksissa vähän joka suuntaan sekä olosuhdesyistä että omistaan. Lukukokemuksessa ei synny jännitystä – joten taitaa jäädä ainoaksi Liza Marklundin teokseksi, jonka luen.
*
Ritva Hellsten Lea Aviador-kustannus 2018
Hellsten on julkaissut aiemmin yhden omaelämäkerrallisen romaanin Orvot (2014). Lean tarina kertoo naisesta, joka on alusta asti sisäistänyt vahvan tahdon selvitä itse kaikesta mikä eteen tulee. Taustalla on alkoholisti-isä ja poissaoleva äiti. Turvaa löytyi isovanhempien luota. Lean oma elämä aikuisena rakentuu hyvän puolison ja yhteisen työn tuloksena kohtuullisen hyväksi, mutta kahdelle tyttärelleen hän jää sisäisesti vieraaksi ja ankaraksi äidiksi. – Löysin jotain tuttua tuosta selviytymisen eetoksesta, joka naista on ajanut läpi elämän. Myös 1960-luvun nuoruusaika on tuttua sekä myöhemmän iän sisäiset syyllisyydet ja tilinteot äitinä olemisesta. Hellstenin teksti on sujuvaa ja Lean kohtalo kiinnostavan todentuntuisesti rakennettu.
*
Tatiana de Rosnay Mokka suom. Pirkko Biström Bazar 2010
Ranskalais-englantilais-venäläinen Rosnay (s.1961) kirjailija on taitava kirjoittamaan elämyksellisiä menestysromaaneja, joita käännetään ja luetaan. Tarinan keskiössä on ranskalaisenglantilainen perhe, jonka 13-vuotias poika joutuu yliajetuksi suojatiellä, jää henkiin, mutta on koomassa. Ajaja pakeni paikalta. Poliisi yrittää selvittää ajajan henkilöllisyyttä, mikä on työlästä, koska silminnäkijöistä kukaan ei voinut vahvistaa rekisteritunnusta kuin osittain. Kirjailija kuvaa äidin tuntoja herkästi. Tapahtuma traumatisoi perhettä ja puolisoiden suhde rakoilee. Kun äiti päättää lähteä itse etsimään yliajajaa, tarina saa trillerimäisiä piirteitä. Loppuratkaisu yllättää ja helpottaa. – Romaani ottaa mukaansa heti ja tuntuu mukavalta välipalalta painavasisältöisen esseekokoelman luku-urakan keskellä.
***
Tänä syksynä olen päättänyt tutustua tv-ohjelmaan nimeltä Idols. Yhden kauden The Voice of Finlandiakin katselleena ihmettelen nyt, mistä ihmeen ideapajasta näitä teinien ja aikuistenkin useimmiten epärealistisia idoliunelmia ruokkivia ohjelmia oikein sikiää. Ja mikä on ohjelmalla mainosaikaa myyvien tahojen vastuu, kun epäkypsä ja itsekritiikitön nuori ihminen päätyy nolaamaan itsensä kotikatsomon sohvaperunoiden huviksi ja somepilkan kohteeksi. Tuomariston toiminta on ollut pääosin oikeansuuntaista. Mielestäni ei pitäisi kuitenkaan rohkaista lahjatonta hukkaamaan elämäänsä ja aikaansa turhaan. Ohjelmaan vyöryy satamäärin ilmoittautuneita, joissa karsinnankin jälkeen pääsee estradille laulutaidottomia karaokeprinsessoja ja -prinssejä, paino-ongelmaisia, tasapainottomia tai estoisia aikuisia. Todellisia lahjakkuuksia on harvassa ja parhaatkin idoliksi vasta aihioita. Eikä voittajista välttämättä tule todellisia menestyjiä.
Pissismummo on tehnyt havainnon. Ikävuosien kerääntymä aiheuttaa kipakointiherkkyyttä. No, totuuden nimessä on tietty myönnettävä, että ihan pelkästään ikääntymisestä tuo ei johtune. Muitakin syitä saattaa löytyä. Ehken ihmisessä saattaapi olla olemassa semmoinen ominaisuus alun perinkin, mikä unohtuu, koska aiheita kipakointiin on vuosi vuodelta vähemmän. Vaan syksyn ekana koleatuulisena sadepäivänä, Mummolla räpsähti kipakka päälle. Oliko sateella ja pimeäpilvisellä päivälläkään osuutta, vaikea sanoa, mutta kipakka laskeutui äkisti, pani tuhahtelemaan ärtyisästi itsekseen ja loppujen lopuksi poistumaan paikalta.
Mummokuoro! Tämä julmetunmoisen pulinan tyyssija, jonka tarkoitus on kokoontua laulamaan hauskoja ja haikeita lauluja. Eikö ollut helvetillinen kalabaliikki ja kaaos vastassa, kun Mummo tuli viime minuuteilla paikalle. Kuoronjohtaja oli kuulemma taas sairaana ja tilalle oli toimitettu joku onneton opettajaihminen, joka yritti vaientaa mummot huutamalla kalabaliikin yli. – Olette pahempia kuin kolmasluokkalaiset, kiljui tämä. Siinä vaiheessa vielä nauratti.
Harjoitus eteni yleisen mekastuksen ja kilpalaulannan merkeissä. Niin sanottu sijaisjohtaja ei osannut soittaa eikä laulaa, lainaili kuorolaisilta nuotteja ja kyseli millä rytmillä te nyt olette näitä laulaneet. Tietysti porukasta nousivat ne kovaäänisimmät neuvomaan ns. sijaisjohtajaa. Pissismummo tunsi mustanpuhuvan pilven nousevan päänsä päälle. Hivuttautui eteiseen, soitti Poikakaverille, tuletko hakemaan vartin päästä. P.Kaveri sanoi vain: selvä. Vieressä istuvalle kuorokaverille Mummo kuiskasi: taidan tästä lähteä, nähdään joskus.
Myöhemmin Pissismummo kuuli, että lopun harjoitusajasta olivat leikkineet (!) sanaleikkejä ja pantomiimia. Miten se liittyi kuorolauluun, jäi mysteeriksi. P.Mummo tietää tähän ikään, milloin kipakka on sitä lajia, että se kypsyttää tuleillaan olleen päätöksen. Se oli nyt tässä.
Halusin tarkistaa merkinnät viime aikaisista käynneistäni terveyskeskuksessa ja lähetepoliklinikalla Omakannasta. Siellähän ne olivat. Mutta kas. Syyskuun alkupäiviin oli ilmaantunut käynti naapurikaupungin terveysasemalla. Hämmästyneenä avasin tiedoston ja tajusin kohta, että kirjaus oli virhe ja koski jonkun koululaisen käyntiä kouluterveydenhoitajalla.
Kanta.fi kertoo, että virheellisen tiedon voi oikaista vain kyseisen tiedon kirjaaja, Kela ei puutu asiaan mitenkään. Tiedoissaan virheen havainnut joutuu siis itse etsimään käsiinsä kirjaajan. Aprikoin siinä pitääkö soittaa terveysasemalle, joka kerrotaan käyntipaikaksi vai soittaa kyseiseen kouluun ja etsiä kirjaaja puhelimen päähän. Päädyin soittamaan mainitun terveysaseman neuvontaan.
Aikani jonotettuani pääsin selittämään asian. Ensimmäiseksi kysyttiin henkilötunnustani. Ilmoitin, että kerron sen vain henkilölle, joka voi myös korjata virheen. Neuvoja lupasi etsiä vastuuhenkilön, pyysi puhelinnumeroa, johon minulle voi soittaa ja sai sen. Noin tunnin päästä soitti henkilö, joka kertoi olevansa virheellisen kirjauksen tehneen esimies. Hän pahoitteli kovasti harvinaista virhettä ja lupasi huolehtia asian korjaamisesta. – Milloin virheellinen merkintä poistuu, kysyin vielä. – Viikon kuluessa, oli vastaus. Saapa nähdä.
Jäin miettimään tietoyhteiskunnan haavoittuvuutta. Miten on yleensä mahdollista kirjata potilaan tietoja toisella paikkakunnalla asuvan eri nimisen henkilön Omakantaan? Sama nimi tietysti voi olla, mutta eikö sotu-tunnus pitäisi olla jokaisen henkilökohtainen? Tuli mieleen, että myöskään omasta alkuvuoden käynnistäni tietyn poliklinikan lääkärillä ei ole mitään merkintää Omakannassa. Mahtaako joku toinen ihmetellä jossain käyntiä, joka kuuluisi minun tietoihini?
syksy tarjoilee monimuotoisia elämyksiä. värien sinfoniaa, myrskyävän meren pelottavaa voimaa ja tuulen raivokasta kohinaa puissa. tänään paistaa aurinko hellästi. metsässä kulkija ilahtuu rahkasammalvuoteelta nousevista somalakkisista syötäväisistä, saattaa innostua poimimaankin. mitäpä minä muuta, hyräilen lapsuuteni lauluja kotona takkatulen tuntumassa.
Koivunlehti putoaa kuiskausta hiljemmin nurmelle sanottuaan hyvästit kotipuulle. Keväisestä hiirenkorvasta puhkesi uhkean vihreäksi lehdeksi, lopulta syysauringon kultaamaksi, keventyneeksi ja valmiiksi irtoamaan tuuleen. Kuuntele lehteä.
Kukan elämä siemenestä taimeksi. Tehtävänään juoda vettä ja valoa, ottaa voimaa mullasta, kehittää nuput, kukkia aikansa. Kukan varsi kuihtuu ruokittuaan juuria, joissa on mahdollisuus uuteen kasvuun. Kuuntele kukkaa.
Ihminen itkee ja nauraa, huutaa ja mykistyy. Ihminen syö nälkäänsä ja juo janoonsa, kärsii kipua, pelkää, vihaa, loukkaa ja lyö. Ihminen kokee onnen, rakastaa, uskoo, luottaa, pettyy, luottaa taas. Ihminen syntyy, kasvaa, elää, kuolee. Kuuntele ihmistä.
Tässä nyt on eletty syyssateista päivää. Pihat ja kadut lätäköityvät, pilvilautta makaa maiseman yllä ja viimeiset linnut istuvat lähtöaatoksissaan langoilla. Mitä tekee ihminen? Kaivautuu taas menneisiinsä, jatkaa kahden vuoden takaista projektia turhien paperien tuhoamisesta. Nyt kun vielä on kotona takka, jossa tulen voi antaa tuhkata turhiksi käyneet aatokset, kuvat ja sanat.
Eilen oli elämää sykkivä perhetapaaminen Esikoisen Paratiisissa. Tehtiin yhdessä ruokaa ja nautittiin kauniista syyssunnuntaista. Lapsilla oli jossain välissä menonsa, Murulla kaverisynttärit ja Ritaripojalla futisharkat. Sopivasti ehdittiin jakaa aikuisten asioitakin keskenämme. Lopuksi saimme nauttia Murun viulunsoitosta. Kun sitä nykyään harvemmin kuulee, huomaa ihaillen miten taitava voikaan musikaalinen seitsenvuotias jo olla.
Palasimme kotiin kiitollisina ja hyvillä mielin. Ja lähiviikkoina odotellaan Kuopuksen ja Kultasen vauvan syntymää.
♥
taimet kasvavat kukin tahtiaan. uusia nuppuja puhkeaa jo loistavien kukkien joukkoon. on kypsiä hedelmiä ja kypsyviä. puun juurella pudonneet hedelmät odottavat poimijaa. kaikki tapahtuu ajallaan. ei tarvitse kiirehtiä, ei hätäillä. näin on hyvä kuin on.
♥
Herään puoli seitsemältä. On herkkä olo, tyyni, hiukan haikealla tavalla lähes onnellinen. Äiti ja Anna-Maija tulivat taas uniin, äidillä harmaat kiharat pitkin selkää kuin joskus puoli vuosisataa sitten eläessään. Unessa laitoin heille ruokaa ja he söivät vaiteliaana.
Nukuin pitkästä aikaa ehjän yöunen selattuani tallennettuja kahteentoista asti. En mahda mitään persoonalliselle unirytmilleni, jos nukahdan liian aikaisin, yöuni menee kahtia ja on noustava tunniksi aamuyöllä lukemaan, kun joku puoliuninen ajatuskierre ei muuten katkea.
Luen Hannu Mäkelän Valoa. Sen nostamako pehmeän haikea tunnelma on? Kerron Toiselle Hannun ja Svetan rakkaustarinasta, jossa on jotain vääjäämätöntä ja kohtalonomaista. Mikään reaalielämässä ei tue heidän rakkauttaan, suhde elää kaipauksesta ja kaipauksessa, välimatkan ehdoilla, ja yhdessäolon tuokiot ovat aina liian lyhyitä.
Aamut viilenevät. Yksinäinen punarinta käy pihassa, kahahtelee syreenin lehvästössä, juo vesiastiasta. Kolme oravanpoikaa kirmailee aamuvarhaisesta aidalla, vajan katolla, vaahterassa ja tammen oksilla. Tuossa yksi taas viilettää tammenterho suussa etsimään talvieväille hyvää piiloa.