Viime Perjantai-ohjelmassa keskusteltiin rehellisyydestä. Aiheeseen liittyvänä uusioterminä lanseerattiin radikaali rehellisyys. Nuorten juontajien perusolettamus oli, että kaikkihan me valehtelemme enemmän tai vähemmän. Kun mennään termistön hienosäädön puolelle, puhutaan vaikenemisesta, totuuden kaunistelusta tai kiertelystä ja valkoisista valheista. Sellaisessa maailmassa rehellisyys onkin radikaalia.

Radikaali rehellisyys näyttäytyi esimerkkien valossa todella oudolta. Parisuhteessa radikaalirehelliseksi heittäytyvä puoliso ilmaisee todelliset tunteensa toista kohtaan joka tilanteessa hoitaakseen omaa huonoa oloaan. Ennen tuota olisi sanottu itsekkyydeksi. Vaatii nimittäin todellista taitoa esittää asia niin, ettei syyllistä ja vastuuta toista omista oloistaan. Tilanteessa saa helposti aikaan raivokkaan riidan, joka ei paranna kenenkään oloa, päinvastoin.

En todellakaan haluaisi elää maailmassa, jossa jokainen sanoisi mitä sillä hetkellä todella ajattelee. Jos katson oikeudekseni itse olla radikaalin rehellinen, sama oikeus on oltava toisellakin. Itse asiassa sellainen maailma jo onkin, somessa. Epäitsekkyys ja kohteliaisuus eivät taida olla korkeassa kurssissa nykyään, lähimmäisenrakkaudesta puhumattakaan.

syksy korjaa kesän satoa; pellot kypsyttävät viljaa, puutarhat ja metsät marjansa. sade itkee kesän itkemättömät itkut. keltaisin lehdin ja punaisin puut kertovat eletyn hehkun. kohta on riisumisen aika – ja sen hoitaa tuuli. jossakin syvällä juuristossa elämä on sama, voimakas, kasvun tahtoa täysi. tulevat tuuliset päivät, tarvitaan juurten muisti: mikä kasvaa, se myös kuihtuu aikanaan. mikä kypsyy, kypsyy luopumaan. ja Jumala on läsnä kaikessa.

(kirjoitettu lokakuussa 2017)

Tällä viikolla olen saanut käydä jo kahdesti ystävätapaamisessa Stadissa ja sunnuntaina vielä kolmannen kerran, kun pääsemme näkemään, miten Vauva on kotiutunut, ja kuulemaan miten tuoreet vanhemmat ovat päässeet unirytmiin.

Tänään aurinko säteili lämpöisesti pilvettömältä taivaalta. Puistojen puiden ja pensaiden viimeiset lehdet hehkuivat värikylläisinä. Ihmisiä oli perjantain tapaan runsaasti liikkeellä, ehkä myös syyslomalla oli osuutta asiaan.

Istuin ystävän kanssa Kappelin kahvilan kulmahuoneessa. Puhuttiin sairauden ja kuoleman merkityksestä. Palasimme elämään – miten sitä voi keventää, mitä jättää taakse, että saisi tilaa läsnäolevalle hetkelle. Sillä elämä on aina tänään.  

Esikoinen palautti auton, tuoksui metsältä ja näytti rentoutuneelta. Lapset olivat olleet reippaita vaeltajia ja nukkuneet pitkiä unia makuupusseissaan teltassa Kuopukselta lainatuilla pehmoalustoilla. Retkisää oli mitä mainioin, ja yötkin vain sopivan viileitä, ei kylmiä. – Mitä jää mieleen seikkailustamme, kysyi isi palatessa. – Nukuin ensi kertaa kaksi yötä umpimetsässä, tiivisti Muru elämyksensä. Ritaripoikaa taisi jäädä harmittamaan, kun sieniä ei löytynyt, vaikka niitä hartaasti etsittiin.

Mekin olimme muutaman tunnin retkellä lähimetsässä sunnuntaina. Ei sieniä, mutta haapojen helinää tuulessa, lentäviä lehtiä ja auringon kultaamia puita syystaivaan syvään sineen kurkottelemassa. 

elämänvihreytensä luovuttaneet lehdet hehkuvat viime liekeissään. kohta ne käpristyvät ja loimu sammuu. mitä siitä, onhan hehkuttu kerran elämää täysin värein!

Esikoinen poikkesi illalla lainaamassa autoa isältään. Suunnitelmissa oli seikkailuretki lasten kanssa kansallispuistoon syysloman alkajaisiksi. Meiltä löytyi mukaan kaksi makuupussia, teltta ja makuualustat sekä muu tarpeisto oli ennestään. Sääennuste näyttää hyvää niille main, joten toivoa on, ettei routa aja seikkailijoita ennen aikojaan kesken seikkailun kotiin.

Tänään oli meillä talonmiesviikon puuhat, ja huomenna siitä kipeytyneiden lihasten ja nivelten lepopäivä. Palkitsevaa on aherrusta seuraava hyvänmielen fiilis, kun piha saadaan talvikuntoon hyvän sään aikana. Ja leffakerhossa nähtiin illansuussa Oscareilla palkittu La, la Land. Näytöksen alkajaisiksi saimme kuulla vielä extrana seitsemänvuotiaan muusikonalun soittavan filmin teemamelodian viululla. Filmi oli kohtuullisen laadukas, musiikki ja tanssiosuudet viihdyttäviä, vaikka tarina olikin Casablancan toisintoa. Eivät musikaalit ole kuolleet, eikä jazz!

Tänään on jalkahoitolapäivä. Kerran vuodessa yritän muistaa viedä ’liikuttimeni’ ammattihenkilön hoidettaviksi. Normihoito kotona on varpaanvälien voimasuihkutus pari kertaa viikossa ja saunan jälkeen rasvaus. Kynsien leikkaus on selkäongelmaiselle vähän pulmallista, mutta onnistuu tarvittaessa miten kuten. Lähes 50-vuoden kokemuksella ja miellyttävästi jutellen alan yrittäjäveteraani Irma hoiteli jalkani, jopa kehui ihmeen hyvässä kunnossa niiden olevan. Jossain vaiheessa siinä askarrellessaan hän kysyi, minkälaisessa työssä olen ollut, kun hänelle on tullut niin levollinen olo tässä jutellessamme, vaikka aamupäivä oli kamalan kiireinen. Kerroin, mihin hän vain totesi, no ilmankos. Myös minä viihdyin hänen eloisasti polveilevan juttelunsa ääressä. Kahdensuuntaista terapiaa, liikutuksen hetkineen.   

Vauvan ensimmäinen viikko on sisältänyt syntymäshokin ja uusia kokemuksia roppakaupalla. Kohdun turvakehdossa keinunut, napanuoran kautta ravittu ja vaimeista äänistä vain läheisimmät tunnistanut vauva on putkahtanut outoon maailmaan. Sairaalassa heti on monenmoisia käsiä pientä pyörittelemässä, ääniä ympärillä, uusia ihotuntemuksia kapaloista ja vaipoista, pesuista ja voiteista. Ja nälkä!

Kolmas lapsenlapsi on taas yhtä suuri ihme kuin ensimmäiset ovat olleet. Olemme saaneet kuvakimaran vauvan ilmeistä hereillä, kun tummat silmät katsovat tyynesti äidin tai isän kasvoja. Levollisesti nukkuva vauva on äidin ja isän levon hetki myös. Kunnes outo tuntemus rypistää vauvan kasvot ja ilmoille parahtaa hälytysääni. Näitä äännähdyksiä tuore äiti ja isä opettelevat tulkitsemaan. Onko nälkä, kipristääkö massua, vai äidin läheisyyttäkö vain tarvitaan. Kun on tultu vauvan kanssa kotiin, ei lähellä enää ole tietopankkia niin kuin osastolla. On uskallettava luottaa vaistoihinsa, ja tarvittaessa rohjettava kysyä kokeneemmilta. Sitä se arki on.

Virpi Suutari on tullut tutuksi erityisesti laadukkaiden dokkarien tekijänä. Leffakerhossa näimme taannoin filmin Yrittäjä, monella tavalla koskettavan kuvauksen, joka kuljettaa rinnakkain perinnelihaa myyvän Jani Laineen perheen tarinaa, ja Maija Itkosen ja Reetta Kivelän nyhtökaurakeksinnön vauhdikasta kehitystä teolliseksi tuotteeksi ja markkinointia Kiinaan. Dokkarin tekijän täytyy osata nähdä tarkasti, olla herkkä ja poimia hetket sekä luoda luottamus kuvattaviin, jotka eivät näyttele, vaan sallivat kuvaajan tulla mukaan elämänsä aitoon arkeen ja juhlahetkiin. Elokuva tarjoaa myös yllätyksiä, jotka tapahtuvat oikeasti yrittäjäperheelle. Myös päähenkilöiden väsymyksen ja keskinäisen kireyden nyhtökaurayrityksen hektisimmissä vaiheissa annetaan näkyä ja kuulua. Dokumentti tuntuu aidolta ja tuo näkyviin sekä yrittäjyyden karut että palkitsevat puolet. – Virpi Suutari oli filmin jälkeen kerholaisten kysymyksiä varten paikalla ja kertoili myös hauskoja sattumuksia kuvausajalta. Dokkarista on tehty lyhennetty versio televisiota varten. Kunhan se tulee ohjelmaan, kannattaa katsoa. 

Eilen iltapäivällä pääsimme tutustumaan Vauvaan. Uudesta perheenjäsenestä vielä hiukan hämmentyneet vanhemmat toivat hänet synnytysosaston kerroksen kahvilaan isovanhempien ihailtavaksi. Eihän siinä Mummelin silmä kuivana pysynyt, ja Vaarikin hykerteli onnesta, kun sai pienen nyytin syliinsä. Vauvalla oli päiväunet meneillään, joten ihmetteleviä ilmeitä saamme toistaiseksi ihailla kuvista. Niin pienestä se alkaa, ihmisen lapsen elämäntaival. Ja niin pyhä ja täynnä rakkautta on ensi kohtaamisen hetki. Tervetuloa pikkuinen ja enkeleitä matkaan.

Tänään olin ensi kertaa seurakunnan koraalikuoron harjoituksessa. Niin paljon tuttuja siellä oli, että tuli ihan kotiinpaluun tunne. Heli-kanttorilla on taito luoda myönteinen ilmapiiri ja kaikin puolin homma hallussa. Naisäänet soivat hyvin yhteen ja laulu on puhdasta; miehiä voisi olla enemmän, erityisesti juurevia bassoja kaivattaisiin. Yritän totutella vaihteeksi alttostemmaan, sopraanoja kun on aina eniten. Tästä se lähtee, uusi laulupolku.