Meillä on onni saada vuodesta toiseen joitakin itse tehtyjä joulukortteja. Tässä eräs ristipistotaiturin taidonnäyte. Siitä näkee, että tekijä on nähnyt vaivaa ja uhrannut aikaa joulutervehdyksen saajia ajatellen. Ystäväpariskunta tietää meidän arvostavan sekä luontoa että käsin tekemisen taitoja. Luovuuttaan voi käyttää ystävien iloksi monin tavoin, joku osaa piirtää, toinen maalata, runon riimittely onnistuu yhdeltä, joulukoristeen askartelu toiselta. Luomupartainen ja joviaali pappa voi käväistä lapsiperheessä joulupukin viransijaisena. Laulu- ja soittotaitoinen voi ilahduttaa naapurin yksinäistä mummoa joululaululla.

Hyvä kasvaa jakamalla.

Yksi adventin enkeleistä pujahti taivaallisesta orkesterista omille teilleen. Hän muisti kaukaisen maan, jonka ihmisillä on juuri tänään erityinen päivä. He juhlivat maansa itsenäisyyttä siniristilipuin, paraatein, soihtukulkuein ja tanssiaisin. Kansassa on monenmoista juhlijaa, mutta enkeli halusi rohkaista ihmisiä iloitsemaan maansa rauhasta ja hyvinvoinnista levottomassa maailmassa ja pitämään huolta kauniista maastaan ja toinen toisestaan. Hän oli varta vasten salaa opetellut soittamaan maan kansalaisten sydänsävelet. Ja niin kaikuu avaruudessa enkelitorven vienoin soinnuin finlandiahymni.

Tänään muistelen vanhempieni sukupolvea, joka joutui kokemaan nuoruudessaan sodan kauhut puolustaessaan isänmaata ja kansan itsenäisyyttä vieraan vallan uhan alla. Ja toivon sydämestäni, että lastemme ja lastenlastemme sukupolvi saisi elää rauhassa ja vapaudessa.

Maisema, jossa näkee kauas, tekee silmille ja sydämelle hyvää. Lapsuusmaalla rakastin kiivetä metsästä kohoavalle korkealle kalliolle, jonka juurella kimalteli järvi ja järven takana loputon metsä, minun kaukametsäni. Ennen perheen aikaa tein lomalla matkoja Lappiin, vain kiivetäkseni tunturille kokemaan avaruuden huikaisevan elämyksen. Sitten löysin aavan meren avaruuden. Miten tyyni on horisontti, miten vapaa rannaton vesi. Haaveilin taas tunturivaelluksista eläkevuosien koittaessa. Se jäi unelmaksi. Unissa ja muistoissa vielä voi kokea jotain siitä rajattomasta vapaudesta.

Kortin myötä tervehdin blogimaailman sielunsiskoa, jonka kuvien myötä pääsen yhä uudestaan katsomaan kauas – sekä kaikkia teitä, jotka tunnette kaipauksen avariin maisemiin.

Lempieläimeni on ilman muuta lintu. Ei ole väliä värillä tai äänellä kunhan on pikkulintu. Kadehdin hiukan heitä, jotka tunnistavat lajit ääntelystä (obs! kaikkien  lintujen tuottama ääni ei ole laulua). Toisaalta onko se tunnistaminenkaan nyt niin tärkeää, emmehän tunne kaikkia ihmisiäkään, joiden kanssa vaihdamme muutaman sanan säästä kauppareissulla. Kauniisti laulavan linnun kohtaaminen on samalla tavalla sykähdyttävä kokemus kuin upeaäänisen laulajan kuunteleminen konsertissa tai levyltä.

Tämän kortin myötä erityinen tervehdys ystävälle, joka asuu metsän laidassa – sekä kaikille lukijoille, jotka ymmärtävät lintujen puhetta ja nauttivat laulusta.

Niin hartaasti kuin pääkaupunkiseudun asukkaista monet odottavatkin kunnon talvea lumineen, yhä tavallisemmaksi täällä näyttää käyvän säätyyppi, jota voisi kutsua kevyttalveksi. Syyskausi pitenee, pitkään mennään nollan vaiheilla ja paljon on pimeitä päiviä. Sama meno on Pohjanlahden rannikkoseuduillakin. Tuntuu ihanalta ajatella, että ainakin pohjoisessa ja itäisessä kotimaassa vielä saadaan kokea oikeaakin talvea. Vuodenajat ovat elämän rikkautta monessa mielessä.

Tämä ihana revontulikortti tuokoon lämpimän tervehdyksen erityisesti pohjoiseen asettuneelle ystäväpariskunnalle – ja muistuttakoon meitä muitakin, että työvuosien mentyä voi tehdä isojakin elämänmuutoksia, ja toteuttaa haaveitaan. 

Maamme kirkkoihin kokoontuu tänään runsaslukuinen seurakunta laulamaan hoosiannaa. Perheemme viettää tätä adventtia Vauvan nimijuhlan merkeissä. Pääkaupunkiseudulla tuodaan kristilliselle kasteelle nykyään alle puolet syntyneistä vauvoista, vaikka toinen vanhemmista kuuluisi yhä kirkkoon. Näin kertovat tilastot. Kaunis ja juhlava perinne murenee hiljalleen. Uskon, että Jumala on läsnä nimenantojuhlassa lasta, vanhempia, isovanhempia ja kummeja siunaten, sillä Jumala on ehtoja asettamaton rakkaus.

Muistan kuopuksemme kastejuhlan silloisen helsinkiläisen kotikirkkomme pikku kappelissa. Juhlapäivä oli loppiainen, huurteinen pakkaspäivä. Synnytyksestä oli tuolloin vajaa kolme viikkoa, mutta halusin pitää lasta itse sylissä toimituksen ajan. Kummit olivat ympärillä siunaamassa tuohukset käsissään ja isovanhemmat taustalla. Alkupuheen aikana väsähdin yllättäen. oli istahdettava läheiselle tuolille poika sylissä, kunnes kastehetki koitti. Kaikki sujui ihan hyvin, mutta ymmärsin tämän kokemuksen kautta, miksi perinteen mukaan kummi pitää lasta kastetoimituksessa. 

aatto on ennen jotakin odotettua, johon sisältyy perinteitä ja ennen kokematonta iloa. adventti aloittaa joulupolkuni. joulun odotukseen liittyy itse kullakin ihan omia asioita, minulle on tärkeää muistuttaa itseäni ja muita kanssakulkijoita valosta, jota aina jossain muodossa on myös keskellä pimeää.

kutsun sinut blogin joulupolulle katselemaan viime vuonna saapuneita joulukorttejani.  joulupolun kuvat muistuttavat toiveista, kaipauksesta, muistoista, sadusta ja arkirealismista, luonnon ja pyhyyden voimalatauksesta. vamos!

Runot

Shiwu  Kaivoin lammen kuuta varten  Ajatuksia vuorilta  suom. Miika Pölkki  Art House 2018

Kirjoittaja on buddhalainen erakkomunkki. Yksinkertaisen elämän kauneus, vuorten läsnäolo ja vaitiolon viisaus henkivät teksteissä.  – Runoutta voi juoda kuin lammesta heijastuvan kuun valoa.

*

Proosa

Ingmar Bergman, Maria von Rosen  Kolme päiväkirjaa   suom. Marita Salminen  LIKE 2005

Teos perustuu kolmen henkilön autenttisiin päiväkirjamerkintöihin ajalta, jolloin Ingmarin rakastetun puolison Ingridin pitkälliset vatsavaivat paljastuvat tutkimuksissa syöväksi. Merkinnöt ovat lyhyitä, mutta antavat hyvän kuvan kunkin prosesseista sairauden ja hoitojen kestäessä. Ingrid itkee paljon ja vastustaa viimeiseen asti totuuden myöntämistä itselleen. Ingmar käy omaa taisteluaan ja äitiinsä syvästi kiinnittynyt tytär Maria omaansa.  –   Teos on vaikuttava kuvaus, miten fataali sairaus muuttaa ihmistä, sekä potilasta että läheisiä. Lainatessani kirjan en tajunnut, mistä on kysymys. Lukukokemus marraskuun hämärien päivien ja iltojen tunnelmassa oli sitten erityisen intensiivinen ja ryyditti omia kuolemamietteitä.

*

Raimo J. Kinnunen  Elämänpinna  Tmi Athanor 2017

Kinnunen on 1931 syntynyt vapaa kirjailija, aiemmin opettajana ja sivukirjaston hoitajana toiminut. Wikipedia kertoo hänen kirjoittaneen runoja, parikymmentä romaania, kuunnelmia, näytelmäkäsikirjoituksia. Valtion kirjallisuuspalkinnon Kinnunen sai 1962. Hän perusti 1994 oman kustantamon kirjoilleen.  – Tämä omaelämäkerralliselta vaikuttava 144-sivuinen romaani on kyllä pikemminkin hajanainen juttukokoelma, jonka rakenne on löyhä, ja tarina hyppelehtii. Lauseet ovat osittain ilmaisultaan epämääräisen oloisia. Ehkä kirjailijan luovuusaika alkaa mennä mailleen.

*

Aki Ollikainen  Pastoraali  Siltala 2018

Ollikaisen eleetön kirjoitustyyli on viehättänyt minua ensimmäisestä romaanista Nälkävuosi. Pastoraali etenee verkkaan, puhuu lampaista ja niiden hoitajista. Vähitellen uhat nousevat suden muodossa tyynen elämänmuodon pintaa rikkomaan. Ollikainen osoittaa kylmäävin juonenkääntein, ettei ihmisen elämä ole hänen omassa hallussaan eikä lampaankaan elämä hoitajansa.  – Tiivis tarina, lyhyin luvuin. Lukija saa enemmän kuin pienesti kerrottu antaa ymmärtää.

*

Mari Mörö  Hajavalo  Teos 2018

Mari Mörö on ollut minulta jotenkin unohduksissa Finlandia-ehdokkaana olleesta, myöhemmin Runeberg-palkitusta opuksesta Kiltin yön lahjat lähtien. Wikipedia kertoo, että hän on puuhaillut monenmoista kirjallisella saralla, asuukin vain osa-aikaisesti Suomessa. Tuore romaani kuvailee rinnakkain nuoren sukupolven vastausta tulevaisuusdystopioihin ja menneiden aikojen Sointula-utopian raunioita.  – Vaikka ymmärsin romaanin idean, en oikein jaksanut kiinnostua tyylistä, jolla rinnakkaiskuvausta toteutettiin. Henkilöt jäivät etäisiksi. Teoksen kustantaman romaanin erityisen kauniin ja paljon puhuvan ulkoasun suunnitteli Elina Warsta.  

*

Markku Pääskynen  Hyvä ihminen  Tammi 2018

Pääskynen on -73 syntynyt kirjailija, usein palkinnoin huomioitu ja kahdesti Finlandia-palkintoehdokkaana ollut. Hyvä ihminen on hänen yhdeksäs romaaninsa. Pääskysen tyyli on persoonallinen ja tarinan kuljetus juoheaa. Romaanin päähenkilö on erikoinen persoona, jota muut luonnehtivat naisen ja miehen välimuodoksi. Hän kykenee kuitenkin rakastamaan naista, jonka kanssa saa pojan, mutta sitten nainen jättää hänet. Miehen ajatusradat alkavat oudosti hajoilla. Päätöslause: ”Lähden ja suljen oven. Seison käytävällä, lukittujen ovien ulkopuolella. Aika pysähtyy, käytävä pyörii ja koko maailma sen mukana. Minusta tuntuu kuin olisin seissyt tässä koko ikäni. Kukaan ei näe minua. Kukaan ei auta minua. Kukaan ei tunne minua.” 

– Jouduin ristiriitaisten tunteiden valtaan tarinaa lukiessa. Toisaalta kirjailijan kieli on paikoin todella hyvää ja nautittavaa, toisaalta kuvaukset päähenkilön persoonan hajoilusta ovat niin kirskuvan tosia kuin tapahtumat olisivat omakohtaisesti koettuja. Poikkeuksellisesti päädyin tutkimaan, mitä kirjallisuuskriitikot ovat sanoneet kirjailijasta. Sama ristiriita tuntuu monia vaivanneen. Lisäksi kirjailijan yksityiselämän käänteet luovat vaikutelman epävakaasta persoonallisuudesta. Vaan niinpä usein on, että nerouden ja hulluuden raja on kuin veteen piirretty. 

***     

Etsiydyin aamulenkillä metsäpolulle, jota harvemmin kuljen. Ylitin laakean kallion, jolla on havupuita ja irtolohkareita. Kivien tiheä hiljaisuus; niiden ohuenohuella lumella kuorrutetut, sammalen kirjomat hahmot koko painollaan kalliolla leväten. Jykevästi paikoillaan, olleet ehkä jääkaudelta asti. Ei ole myrskyä, joka muuttaisi lohkareen paikkaa.

Kalliolla kasvaa myös vanhoja puita, jotka ovat löytäneet juurilleen sadevesikolot juodakseen, kestäneet kuumat kesähelteet ja pakkastalvien vihurit karulla asuinpaikallaan. Puu kukoistaa, jatkaa elämän ketjua siemenillään, tarjoaa linnuille suojaa, väsyy aikanaan, kaatuu paikalleen ja ruokkii maatuessaan hyönteisten ja kuoriaisten legioonat.

¤

miten painavaa onkaan poissaoleva valo, kimallusraskasta

miten hengähdyksen kevyttä, läpikuultavaa läsnäollen

vain silmäluomien läpi voi katsoa

laajentaa kaikki huokoset vastaanottimiksi

antaa ajatusten vaeltaa valtoiminaan valossa, valossa

mutta miten kestää pimeys

¤