Runot

Sinikka Huusko   Suolaruusu   Kulttuurivihkot 2019

1962 syntynyt Sinikka Huusko on opiskellut Kriittisessä korkeakoulussa runoutta. Suolaruusu on hänen esikoisjulkaisunsa. Kirja sisältää teemarunoa, Vladimir Nabokovin Lolita-romaanin pohjalta itsenäiseksi kasvava seksuaalisesti hyväksikäytetyn lapsen maailman herkkä kuvaus.   – Runojen aihepiiri on siinä määrin ristiriitaisia tunteita herättävä, että pitäytyminen samassa teemassa tekee lukukokemuksesta raskaan. Sinänsä Huuskon runokieli on kaunista ja monitasoistakin.

”No minä pyydän kovasti anteeksi mutta puolustuksekseni sanon tämän: Kun tuuli tulee, niin tuli leviää. Niin se vain on. Siinä voi sitten tapahtua mitä hyvänsä ikävää. Puut mustuvat nopeammin kuin kuolleet, laululintuset lakkaavat, mehiläinen voi rusentaa pikkuruisen kukan urahdellen alleen, ja kaiken yllä kuu kuin sokea avuton puoliso vain jatkaa hymyilemistään vaikka roihu miltei ylettää sen kellastuneen yöpuvun liepeisiin. Niin, kaikensorttista ikävää puhumattakaan väärinkäsityksistä voi tapahtua, eli joitakin asioita voisi painaa villaisella, sillä niin se vain on pojat: Kun tuuli tulee, niin tuli leviää. ”

*

Romaanit

Malin Lindroth   Vanhapiika   suom. Hannimari Heino   Atena 2019

”Tahattomasti yksinäisen tarina”, jonka tekijä on palkittu ruotsalainen kirjailija ja kulttuurijournalisti. ”Oman elämänkokemuksensa voimin Malin Lindroth valtaa solvausta muistuttavan vanhapiika-sanan ja pesee siitä pois häpeän”, luonnehtii kustantaja teosta.  – Luulin oikeasti, että vanhapiika-käsite on jo kuollut ja kuopattu vapaan seksin aikakaudella, vaan eipä näy olevan. Joillekin sana edustaa mitä ilmeisimmin yhä jollakin tavalla vajaata ja muita huonompaa elämäntapaa – tai jopa kohtaloa. Lindrothin teksti kieriskelee yksinäisyyden, häpeän, vaille jäämisen ja huonommuuden tunteissa oikein olan takaa. Tulee tunne, että vanhapiikuus taitaa olla yksilön sisäisen maailman muinaisjäänne.

*

Lucia Berlin   Siivoojan käsikirja   suom. Kristiina Drews   Aula & Co  2018

Novellisti Lucia Berlin kirjoittaa lyhyitä, värikkäitä kertomuksia oman erityisen elämäntarinansa lähtökohdista ja kokemuksista.   – Tämä on lukijaystävällistä tekstiä, ensinnäkin siksi, että tarinat liikkuvat toisella puolella maapalloa ja niin toisenlaisissa kulttuureissa, joihin ei sukella samaistumiseen asti. Toisekseen Lucia Berlin on sujuva kirjoittaja ja varsin eläväisiä kuvia ja tapahtumia luova. Lukija surffaa erikoisten kertomusten laineilla ja nauttii vauhdin hurmasta.

*

Päivi Laakso   Sääskenpyytäjät   suom. Outi Menna    LIKE 2019 (2016)

Laakso on 1967 syntynyt suomalainen kuvataiteilija ja kirjailija, joka asuu Oslossa ja kirjoittaa norjaksi. Edellinen romaani Parantola on julkaistu suomeksi 2004. Tarina on autofiktiivinen pohjoisen meänkielisellä alueella asuvasta äidistä ja isästä, joilla on ulkomailla asuva Päivi-niminen tytär. Romaanin kieli on erikoisen ilmaisuvoimaista, äidin ja isän vuorovaikutuksen kuvaus on suorastaan herkullinen.   – Pohjoiset ihmiset ja heidän persoonansa alkuvoimaisuus on romaanin erityinen ansio. Päivi Laakso osaa etäännyttämisen, joka antaa tarinalle vielä lisää vahvuutta. Kiinnostava kirja!

*

Juha Siro   Yllämme kaartuva taivas   LIKE 2019

Vuoden 1998 esikoisromaanista lukien yhdestoista Juha Siron julkaisu on 1930-luvun Saksan fasismin nousuvuosista ja sodan melskeistä kiinnostavasti leikattu tulevaisuuteen romaani. Siron sotakuvaus ei mässäile keskitysleireillä eikä rintamasodan raakuuksilla, mutta paljastaa, etteivät kaikki saksalaisetkaan höyrähtäneet Hitlerin yli-ihmisrodun aatemaailmaan. Hento rakkaustarina, jolta sota leikkaa siivet sekä juuret on koskettavasti kuvattu ja tulevaisuuskuva jättää paljon auki.    –   Juha Siro on runsaasti palkittu, myös runoistaan. Hänen kielensä on kaunista ja romaanin rakenne huolella punnittu. Pidin tästä, vaikka en olekaan sotakuvausten ystävä. Sirolla on oma näkökulma.           

*

Joni Pyysalo   Alaska   novelleja   WSOY 2016

Neljän runoteoksen jälkeen Pyysalo ryhtyi proosaan. Tässäpä taas yksi sukupolvensa (s.1974) tulkki, akateeminen turkulaiseliitin kehuma kirjailija. En osaisi sanoa, onko Alaska varsinaisesti romaani, ehkä mieluummin kahden rinnakkain kulkevan tarinan modernia proosaroiskintaa. Kaksi outoa eläjää ajautuu toistensa taajuuksille, kytkeytyy yksiin hetkeksi ja hajoaa sitten atomeiksi.   – Jo kuudenkymmenen sivun jälkeen tunsin siinä määrin vastenmielisyyttä, että keskeytin lukemisen. On kyllä sairasta, ajattelin. Sitten etsin joitakin kriitikkoarvioita, joissa kehuttiin Pyysaloa kovasti. Päätin yrittää vielä. Palan kerrallaan tarinoita pureskeltuani, noin puolessa välissä kirjaa aloin saada ideasta kiinni. Pyysalon stereotarinalle löytyi logiikka. Dramaattinen loppu oikeastaan vaati tuon pureskelun ollakseen aito. – Silti mietin, miten nämä nykykirjailijoiden tarinat ovat usein niin synkkiä, jopa vastenmielisiä. Kuka haluaa lukea jatkuvaa tajunnanvirtaa lasten  pahoinpitelystä ja  hyväksikäytöstä, seksuaalisista perversioista ja itsetuhoisista ihmisistä? Positiivista on Pyysalon elävä, vahva ja vivahteikas kieli.

*

Marja Björk   Lainaa vain   LIKE 2016

Helsinkiläinen 1958 syntynyt Björk kuvaa kuudennessa romaanissaan oikeustiedettä opiskelevan naisen suistumista alkuperäisestä elämänsuunnitelmastaan miehen vuoksi. Lyhyellä onnella on hintansa. Tarina sijoittuu 1990-luvun laman aikaan.   – Björkin suorasukainen tyyli on romaanin aiheeseen liittyen tarpeeksi voimakas kuvaamaan päähenkilönaisen elämän kuvioita. Puhuttelevaa ja mukaansa tempaavaa luettavaa. 

*

Fredrik Backman   Kiekkokaupunki    suom. Riie Heikkilä   Otava Seven 2017 (2016)

”Riipaiseva kertomus, joka ei jätä ketään kylmäksi”. On pieni kaupunki, jossa kaikki tuntevat toisensa ja jossa juurikaan muuta ei voi harrastaa kuin jääkiekkoa. Syntyy suuri unelma jääkiekkokaupungista, jonka pojat ja poikien perheet alkavat elää jääkiekkounelmaa. Kunnes unelma särkyy.   – Tartuin kirjaan, koska pidän jääkiekkopelin katselemisesta. Backman osaa kuvata äärimmäisin nyanssein mitä huipulle pääseminen vaatii ja mitä se antaa. Terävästi kirjailija eläytyy myös pienen paikkakunnan ihmissuhdeongelmiin ja kiekkoyhteisön sisäisiin hierarkioihin. Kirja on jännittävä ja pitää imussaan alusta loppuun.

*

Lucinda Riley   Enkelipuu   suom. Hilkka Pekkanen   Bazar 2018 (2015)

Irlantilainen 1967 syntynyt Riley kuuluu sarjaan viihteellisten kartanoromaanien kirjoittajat, joiden tuotoksia käännetään kymmenille kielille ja myydään miljoonittain. Romaani on sukupolvikertomus, jossa  tapahtumat sijoittuvat Walesiin, Lontooseen ja Hollywoodiin. Juonenkäänteitä riittää, on menestyneitä ja omituisia persoonia, on täyttymätöntä rakkautta ja taloudellisista syistä solmittuja liittoja. Kartano on henkilöiden elämän keskipiste. Kamalin kääntein etenevä tarina ohjataan huolella likipitäen onnelliseen loppuun.         – Muistin elokuussa, etten ole tänä kesänä ostanut yhtään pokkaria ja tempaisin tämän jostain alekorista.  Myönnän, että ostopäätökseen vaikutti kirjailijan irlantilaisuus, mutta kyllä vanha kunnon Maeve Binchy tämän voittaa kertojana. Rileyn tarinassa on synkkiä ja uhkaavia sävyjä, jopa siihen mittaan, että epätodellisuus alkaa häiritä lukijaa. Jotain pakonomaista loppuratkaisussakin on.  

***

Toinen sanoi aamulehden hakumatkallaan aistineensa syksyn tuoksua ensi kertaa tämän vuoden kierrossa. Vaikeaa on tarkemmin määritellä mistä kaikesta syystuoksu koostuu, mutta kyllä sen tunnistaa. Siinä on viileyttä, hyvästelyä, haikeutta, kiitollisuutta, kypsyvää ja maatuvaa. – Lapsuusmaalla siihen liittyi kypsyvän puutarhasadon ja viljanpuinnin vahvat tuoksut. Odotin aina malttamattomasti koulun alkua, uusien asioiden kiehtovaa oppimista, tovereiden ja opettajan tapaamista kesän jälkeen. – Mitä odotan nyt? Metsäkävelyjä. Solahtamista harrastuksiin, piireihin ja tapahtumiin, jotka on voinut itse valita. Aikuislasten, lastenlasten ja ystävien tapaamisia. Vuodenaikojen värittämää kahdenkeskistä arkea.

Pyrähdimme eilen illansuussa kotiseudullamme sijaitsevaan kassisen musiikin ystävien pyhiinvaelluskohteeseen, Ainolaan. Luonnontilaisella metsäkumpareella mäntyjen keskellä on tuo persoonallinen vanha talo, jonka alapuolisella, aurinkoisella rinteellä kukkii Aino Sibeliuksen perustama puutarha nykyasussaan. Siellä hymyävät ihanasti syvänsiniset ukonhatut, punaiset ja valkoiset syysleimut, heleänsiniset ruiskaunokit, juhlavat gladiolukset ja dahliat, herkät kosmoskukat, hehkuvat ruusut ja tuoksuvat omenat. Vanhojen juurevien mäntyjen latvukset kohoavat kohti taivaanlakea pyörryttäviin korkeuksiin. Puutarhan penkillä istuja voi kuunnella rauhassa silmät kiinni tuulen ääniä, mäntyjen havinaa, haapojen helinää, heinikon kahinaa. Talon päädystä löytyy vielä villiintynyt kukkamaa, herkkiä hajuherneitä, ruiskukkia, muutama myöhäinen unikko. Eteläpuolisella alarinteellä sijaitsee kansallissäveltäjämme Jean Sibeliuksen ja Aino-puolisonsa leposija.

Ilta-aurinko valaisi Ainolan kodikasta pientä salia, jonka täytti otollinen yleisö. Meille tutuiksi ja rakkaiksi tulleet Trio La Rue -muusikot Virva-pianisti ja Susanna-viulisti meditoivat Sibeliuksen harvoin kuultua, varhaista pianotrioa sekä kuusiosaista, slaavilaissävytteistä Dvorakin pianotrioa sellisti-Esikoisemme kanssa. Siinä syntyi hetkiä, joita harvoin elämässä kokee. Kun kaikki on täydellisesti kohdallaan: musiikki, soittajien tulkinta, yleisön vire ja paikan atmosfääri.

Lähdettiin Toisen lapsuusmaille. Tavanomaisesti ensin Eevan Kukasta jotain, ja siitä haudalle. Putsattiin kivi, istutettiin syyskukka verenpisaran viereen, korjattiin tuulen pudottamat risut. Muisteltiin heitä hyvällä. Viivähdettiin hetki penkillä kappelin takana. Kaunista ja rauhallista.

Kaupungin keskusta-alueella on kolme hautausmaata. Silloin, kun Toisen kotipaikka oli vielä itsenäinen kauppala, sille oli perustettu oma hautausmaa, jonne on keskustasta reilusti matkaa. Se on metsän keskellä, kaunis kappelikin. Kiviä harvakseltaan, osa haudoista unohdettuja ja nurmettuneita, mutta myös hyvin hoidettuja ja runsain kukin muistettuja.

Toinen esitteli koulun, josta pääsi ylioppilaaksi. Kotitalon kävimme kuvaamassa, siellä appivanhemmat asuivat vielä, kun minä heihin tutustuin. Halusin nähdä tehtaan sairaalan, jossa 9-vuotiaana olen kerran yöpynyt pienen risaleikkauksen jälkeen, ylihoitaja oli isän lapsuustuttuja. Enpä tiennyt, että tulevan puolisoni äiti oli siellä töissä. Talo oli rapistunut ja tyhjillään. Viereen on vuosien saatossa noussut mahtava tehtaan pääkonttori.

Etsimme vielä talon, jossa asuin muutaman kuukauden talouskoulusyksyn jälkeen. Sekin talo oli autio, piha kasvoi pitkää heinää, ulkorakennus oli nyykähtämässä sijoilleen. Tontti taloineen oli unohtunut viereisen uuden kisapuiston kupeeseen, ei kai kiinnostanut ketään enää.

Mietin miten jännittävästi menneisyytemme ovat toisiaan sivunneet. Se tuttuusko meitä piti yhdessä läpi routavuosienkin näille lempeän iltavalon kunnaille asti.

Ehdotuksia kuolinilmoituksiksi

1.

Viimeiset pisarat lasissa.

Mikä päihdyttävä juoma.

Ei mitään väljähtynyttä,

ei ripettä, tiristystä.

Väkevä, ehtymätön siemaus.

Maljasi, elämä!

2.

Olen hirmuisen väsynyt.

Olen kuoleman väsynyt.

Seis.

Olen ihanasti väsynyt.

Olen elävästi väsynyt.

Nukahdan hetkeksi,

herään kohta.

Nähdään.

*Tämä täyteys, tämä paino 2011 (2006-2010)

Iltamieliala

Avartuu.

Ilta niin kuin huokaus

vitkaan kiirii yli maan.

Tummuu puu,

riisuu värit oksiltaan.

On kuin jossain sois ja sois –

Orpo laulu harhailee.

On kuin sanat tutut ois:

”varjo vain –

unen varjo vain”

Loittonee. Hiljenee.

Kaiken, kaiken, minkä sain,

annan pois.

*Lasimaalaus 1946

Melkein

Tiesitkö? Tiesit. Tuskin tiesit mitään.

Vain tummaan kähertyvään tukkaan tuuli

tai valo tuli, melkein kosketus.

Ja ohi katsoin jo ja sormenpäissä

ei hermot värähtäneetkään.

Syvälle mielen peilityyneen pintaan

vain koostui, melkein koostui

kivun kuvajainen.

* Asumattomiin 1963

Prologi seuraavaan

Olen ehkä väsynyt

mutten kyllääntymistä tai syksyäni

vaan koska asiat ovat käyneet ylitiheiksi.

Jokainen huokoinen kohta imaisee hetkessä itsensä täyteen.

Mihin minä merkitykseltäni pääsen.

Kaikki on kannettava, höyhenessä linnut,

tuulenvirissä myrskyt, suudelmassa erot ja intohimot.

Miten kuvittelin kulkevani tämän elämän halki

kevyesti ja irti, takertumatta.

Kaksiulotteinen revähtää syvyydeksi,

kolminen uumoilee neljättä.

Esine on näyttämö jolla kaikki tapahtuu yhtä aikaa.

Jonakin päivänä

olen kokonaan olemassa.

*Varokaa putoilevia enkeleitä 1977

Hän sanoi, minä sanoin

Lasket lapsen sylistäsi ja se kulkee tielle

isänsä hahmona,

katoaa mutkaan.

Maisema jähmettyy kuvakseen, selaat albumia:

Murole, Nilivaara, Pyhitty, Pyhitty,

elämän hakkuuaukeat.

Mikä ilo kun vuodet keskittyvät

mullaksi joka kasvaa uusia puita.

Tule rakkaani tähän metsään,

kävellään

täysivaltaisin askelin.

*Ruusujen sota 1988

. . .

Meissä istuu edelleen:

tiukat asennot, itsepäiset muistot.

Lahoamaton toivo.

*

. . .

Muistot pölisevät ikkunasta ikkunaan,

ilma tiheänä elämää.

Valo on rikkaampi kuin koskaan.

*

. . .

Meissä on jatkuva metsä.

Ei sankareiden metsä.

Hyvin hiljainen laulu.

Sen kuulee kuitenkin.

*

. . .

Kesä, silmät kiinni. Vajoaminen

ikiaikaisiin kesiin, kesien kerroksiin.

Entisiin, tuleviin.

Tämä hetki. Juuri tämä.

*

. . .

Naiset kuihtuvat hitaasti, minussakin

on vielä terälehtiä jäljellä.

Kosketa varoen, kosketa rohkeasti,

kyllä ne kestävät vielä yhden myrskyn

*

Nyt verhoudutaan paljauteen.

Sinä itseesi.

Minä itseeni.

*

. . .

Ei muuta yhdistävää kuin rakkaus,

rakkauden ripe, kaluttu luu.

Puhdistunut.

*Katkelmia kokoelmasta Kimeä metsä 2002

Päivät pilveilevät ja päätyvät lempeään iltavaloon, yöt pyrkivät syksyisiksi jo. Tasaiseen elämäämme tulee pieniä rytmihäiriöitä, jotka heijastuvat uniin. Valvon taas aamuyöllä, täytän sudokun, ristikon ja krypton. Neljän jälkeen kömmin takaisin vuoteelle ja yhdeksältä herään, kun Toinen silittää poskea. 

Kummallista miten hyvältä tuntuu tietää lomalaisten palanneen töihinsä ja lasten kouluunsa. Hyvämielessä on perusvireenä eläkeläisen vapaudentunne, myös iloa oman voinnin kohtuullisuudesta. On kipuilevia päiviä ja tasaisempia. Pahinta on valvoa yöllä säryn kanssa kahdestaan. Se on ikävä kaveri.

Päivän mittaan ehdin miettiä omiani, jutella Toisen kanssa kaiken maailman asioista. Mielessä käy aikuispojat, kumpikin omissa töissään. Isommat lapsenlapset ovat koulussaan ja nuorimmainen äidin hoidossa kotona. Tädin hoitorintamalla on hetken rauhallista. Omat viikko-ohjelmat eivät ole vielä alkaneet.

On kanervien aika.

Toinen kävi postitarkastuksella Tädin kotiosoitteessa. Viemäriputkien ’sukitus’ oli saatu valmiiksi, ja vessa sekä keittiö olivat jo käyttökunnossa. Guineanliisa oli kuollut ikäväänsä ja veden puutteeseen. Jollei se enää tokene vesikylvystä, lienee parasta viedä Tädille uusi, sillä hän on ollut kukasta kovin kiinnostunut ja sanonut kastelevansa sitä joka aamu. On niin vähän asioita, joista hän enää jaksaa innostua. Vaikka kotiin voisi jo palata, tuntuisi hyvältä, että toinenkin kuntoutuslomaviikko tulisi käytettyä. Siksi emme mainosta remontin valmistumista Tädille, eikä liioin hoitokotiin. Samalla puolittaiset huolivapaamme jatkuisivat vielä toisen viikon. Toinen joutui myös etsimään Tädin laatikoista kellarikomeron avainta isännöitsijätoimiston pyynnöstä viemäriputken remppaajia varten. Verkkokomero on täynnä nyssäköitä, on sukset ja polkupyöräkin. Onneksi remonttimiehet lupasivat raivata röykkiöt viemärin päältä pois.

Pitäisi pyytää E:n kaupungin kotihoidolta siivousapua Tädille. Huoneisto siivottiin ennen kuin Täti palautettiin sairaalasta kotihoitoon kesäkuussa. Ajattelin kysyä, kuuluuko kotihoitoon jatkossakin joskus siivousta. Omahoitajan töihin se ei ymmärrettävästi kuulu. Kun nyt ensin onnistuisi saamaan jonkun vastaamaan puhelimeen jossakin lukuisista annetuista numeroista.

Kävimme Tätiä tapaamassa siinä hoitokodissa, johon omahoitaja oli hänet eilen aamulla saattanut putkiremontin ajaksi.  Täti oli vielä hiukan sekaisin tästä manööveristä, kyseli missä hän on ja kuka ja miksi hänet sinne toi. Toisaalta hän oli tyytyväinen hoitoon ja etenkin ruokaan. Sanoi nukkuneensakin yön yhtä hyvin kuin kotona.

Olin viikko sitten maanantaina peruuttanut veteraanikuntoutusjakson ja tiedottanut kaikille asiaan liittyville tahoille, että emme saa Tätiä suostumaan lähtöön. Sinnikäs veteraaniasioiden palveluohjaaja Jaana sanoi vielä pitävänsä paikan varattuna ja yrittävänsä saada Tädin kuitenkin lähtemään. Keskiviikkona hän soitti, että kotihoitajan kanssa on nyt sovittu, että tämä saattaa Tädin maanantaina (eilen) kuntoutuspaikkaan. Ällistyksemme oli kyllä melkoinen, sillä emme tosiasiassa uskoneet Tädin muuttavan mieltään. Ilmeisesti häneltä ei enää kysytty lähteekö hän, vaan kerrottiin vain, että hänet viedään. Siihen me emme kyenneet.

Vastaava hoitaja kehotti meitä pitämään huolivapaata, Täti on tallessa heillä ja saa fyysistä kuntoutusta kahden viikon ajan. Osaisikohan sitä pitää, huolivapaata. Tuntuu edelleen todella ihmeeltä, että kotihoitaja sai Tädin pään käännettyä.