Uudenvuodenpäivänä hyrisin itsekseni läpi kaikki virsikirjamme (1986) uudenvuodenpäivän virret. Tuttuja keskiaikaisia sävelmiä Saksasta, ns. toisintosävelmiä eri alueilta Suomesta, yksi englantilaisperäinen. Ihmettelin sanoituksia, hain hakemalla tulevaisuuden ja toivon sanoja ennen kuin löysin, kolmesta virrestä nämä: ”Me Herran nimeen luotamme, myös uuteen vuoteen kantaa se. Sen suojaan jäämme toivossa, et hylkää meitä, Jumala” (V. 38:5). ”Tielläsi riemuitsemme autuuden toivosta” (V.39:5). ”Kaiken ahdistuksemme, pettymyksen, katkeruuden Jeesukselle annamme, hän tuo meille toivon uuden…” (V. 41:5). – Ihmeen paljon on toivon sijaan sanoitettu tilintekoa menneistä, katumisen tuntoja ja haikeutta ajan kulumisesta.

                           Seuraavaksi sukelsin loppiaisvirsien maisemiin. Loppiaisen idea on vanhastaan jouluajan päätös, mutta hengelliseen tarustoon kuuluvat ’ne kolme itäisen maan viisasta miestä’, jotka etsiytyivät tähden johdattamina Betlehemiin lahjoineen ja löysivät ennustusten mukaan lapsen seimessä. Virsikirjan viisi loppiaisvirttä eivät juurikaan ’kolmesta kuninkaasta’ piittaa, aihe mainitaan ohimennen virressä 46 (”lailla idän viisaiden”) ja toisen säkeistön verran virressä 45. Sen sijaan tähti Jeesuksen vertauskuvana on virsissä tärkeässä osassa, tietä näyttävänä ja Jumalan luo johdattavana valona. Ortodoksit viettävät loppiaisena epifaniaa, Jeesuksen kasteen muistojuhlaa. Kaste mainitaan myös virressä 43 kristityn lahjana (”katsoit minuun kasteessa, valaisit taivaan valolla, soit lahjan ihmeellisen”).

Katso, pysähdy näkemään. Huomaa, mikä on toisin. Ihmettele, älä arvota.

Kuule, pysähdy, viivy. Mitä kuulet. Huokauksia. Naurahtelua. Nyyhkettä. Kauan vaiettuja sanoja. Äänetöntä huutoa.

Kosketa. Vaatimatta. Kipua tuottamatta. Lämpimästi. Rohkene ottaa syliin, jos sitä tarvitaan.

Kiitä elämästä. Ilosta ja surusta. Valosta ja pimeästä. Rakkaudesta, joka on voima, ei tunne.

Riitta Jalonen   Tanssikaa!   Tammi 2019

Hämeenlinnalainen Riitta Jalonen (s. 1954) on laadukkaimpia kirjailijoitamme. Julkaisuja on runsaasti, myös palkintoja (Finlandia Junior, Runeberg-palkinto). Edellinen kiitetty romaani Kirkkaus oli ehdokkaana Runeberg-palkinnon saajaksi. Tanssikaa! on Jalosen kolmastoista romaani. Romaanin päähenkilö on nainen, joka elää kuuden kuolleen enon ja oman äitinsä kipeiden muistojen kantajana.   – ”Viiltävän kaunis romaani taakoista, jotka siirtyvät sukupolvelta toiselle”. Rankoista muistoista kertova romaani on kirjoitettu ilmavasti ja kuljettaa kauniilla kielellä kerrottua tarinaa niin, että lukukokemus ei ole raskas. Jalosen lauseet ovat taidetta.

*

Anja Erämaja   Imuri   WSOY 2019

Helsinkiläinen, Turun saaristosta kotoisin oleva Anja Erämaja on julkaissut lähinnä runoja. Imuri on hänen ensimmäinen romaaninsa. Tyyli on aforistista tajunnanvirtaa ja sisarusten keskustelunpätkiä äidin kuolinvuoteen tuntumassa.   – Ihan tällaista ei ole suomalaisten kirjailijoiden teoksissa tullut vastaan. Kirjoittavan naisen ajatuksenjuoksu on sinänsä kiinnostavaa, mutta olisi ehkä ainoana tyylikeinona puuduttava pitemmän päälle. Tässä se kuitenkin toimii ja tutustuttaa hienosti erään naisen sisäiseen maailmaan ja äitimuistoihin. Pidin kirjasta.

*

Jussi Nikkilä   Näyttelijä   Tammi 2019

Näyttelijä Jussi Nikkilä kirjoitti romaanin näyttelijästä, joka ryhtyi kirjailijaksi, kun ei saanut riittävästi töitä omassa ammatissaan. Romaani valottaa yksityisen miehen ahdistusta miehenä, puolisona, isänä, satunnaisten töiden varassa sinnittelevänä näyttelijänä. Tarina on vahva ja sen vahvuus kaipaisi myös katarttista loppua, mutta Nikkilä jättää kaiken auki.  – Näin riipaisevaa tilitystä en ole aikoihin lukenut. Oikeastaan ei kiinnosta niinkään miten paljon näyttelijä Jussi Nikkilä on pannut näyttelijä Viktorin tarinaan itseään ja omia kokemuksiaan, enemmänkin miten näin vereslihaisesta avautumisesta yleensä selviää. Paikoin teksti on huiman terävää ja analyyttisesti oivaltavaa ja rikasta, mutta heikkoutena koin jossain määrin anaalivaiheeseen juuttuneen miehen retoriikan.  

*

Eve Hietamies   Hammaskeiju   Otava 2017

Eve Hietamieheltä olen lukenut hänen kolme viimeisintä romaaniaan, ne Antti ja Paavo Pasasesta kertovat. Muutakin on, kuusi aiemmin julkaistua. Pitääpä lukea nekin. Hietamies, kahden kirjailijan tytär, on nimittäin sujuva ja oikeasti hauska kirjoittaja (ainakin kolmen viimeisen romaanin perusteella). Olen riittävästi ahdistuneita nykykirjailijoita lukenut, arvostan sitä, että Hammaskeiju sai minut nauramaan ja suorastaan hykertelemään hyvämielestä. Voisiko olla kyse samastumispinnasta, meillä on aikoinaan ollut kaksi poikalasta, vaikka yksinhuoltajia ei ole oltukaan.  

*

Helena Petäistö  Ranska, Macron ja minä  Otava 2017

Ranskalaistunut toimittaja Petäistö kävi puhumassa taannoin helsinkiläiselle eläkeläisyleisölle EU-asioista ja myi samalla kahta kirjaansa. Tämä teos kuvailee seikkaperäisesti ja eloisasti Ranskan poliittista lähihistoriaa, ranskalaista demokratiakäsitystä ja erityisesti viimeisten presidentinvaalien suurta yllätysvoittajaa Emmanuel Macronia.   – Petäistön kieli on paikoin hiukan alatyylistä, hän mm. kutsuu ranskalaisia läpi teoksen ’ranskiksiksi’, mikä särähtää lukijan korvaan. Pitkään MTV:n Pariisin kirjeenvaihtajana olleen Petäistön tiedot ja tuntuma aiheestaan sekä yleisemminkin ranskalaisesta elämänmenosta ovat pääosin luotettavaa ja hauskaa luettavaa.

*

Sofia Lundberg  Punainen osoitekirja  suom. Tuula Kojo  Otava 2018

Tukholmassa asuva toimittaja Sofia Lundberg (s. 1974) on kirjoittanut ensimmäisen romaaninsa. Mielenkiintoiseen muotoon sovitettu tarina kertoo poikkeuksellisen naisen kohtalonkäänteistä ja rakkaustarinoista. Romaania on mainostettu ’vuoden koskettavimpana’.  – No, olihan ainakin kohtalonkäänteitä kerrakseen. Viihdyttävää lukea. Päähenkilön toistama elämänohje kelpaa kelle tahansa tieksi menestykseen.

”Toivon sinulle kaikkea tarpeeksi. Tarpeeksi aurinkoa valaisemaan päiväsi, tarpeeksi sadetta, jotta osaisit arvostaa aurinkoa, tarpeeksi iloa ravitsemaan sieluasi, tarpeeksi tuskaa, jotta osaisit arvostaa elämän pieniä iloja, ja tarpeeksi kohtaamisia, jotta aina silloin tällöin osaisit jättää myös jäähyväiset.”

***

Lausahdin tapanin perhepäivällisellä, että huoneeni kirjakaapin ylätasolla on vuosikaudet lepäillyt kaksitoistakielinen kitara, joka odottelee soittajaa. Ostin sen itselleni vuonna 1971 Musiikki Fazerilta ja se maksoi vähän yli 400 markkaa. En ole soitellut aktiivisesti kymmeniin vuosiin. 70-luvulla viimeksi esiinnyin pienimuotoisissa seurakunnan tai joidenkin yhdistysten pippaloissa joululaulu-, gospel- tai hepreankielisten israelilaislaulujen ohjelmalla. Jokainen kitaraa soittanut tietää, että otekäden sormet joutuvat koville kuuden muovikielenkin kanssa, puhumattakaan kahdestatoista metallikielestä.

Aterialla viihdyttiin tuntikaupalla. Puhe kierteli kunkin jouluperinteissä, muistoissa tai käsillä olevan joulun tunnelmissa, joulumusiikissakin. Esikoisen kanssa jatkoimme Bachin jouluoratoriokokemuksen kirvoittamaa pohdintaa kontrapunktista. Pikkufriidu Tähtisilmä kiersi sylistä toiseen tutkimassa mitä herkkuja kunkin lautaselle oli kerätty. Hän oli saanut pensasmustikoita tuopissa, kun toiset joivat alkuglögejään. Marjoihin ihastuneena hän sitten poimi kunkin hedelmäsalaatti-jälkiruokamaljan pinnalta kaikki isot mustikat.

Pikkufriidun nukkumattiaika alkoi olla käsillä ja kun Kuopuksen porukalle oli vilkutettu, Esikoinen kurotti kitaran kaapin päältä. Aikansa sitä viriteltyään hän innostui säestämään joululauluja. Kyllä sellistillä on sen verran parkkiintuneet sormenpäät, tuumittiin, mutta ennen kuin kaikki mieleiset joululaulut oli säestetty, oli hänenkin pakko tunnustaa, että työstä käy. Kitaran kopasta jäi soittajan polvelle paksu harmaa pölykerros, joka kirvoitti makeat naurut. Että eipä ole täällä panostettu kaapinpäällisten joulusiivoukseen.   

Talossa viipyy vasta leivotun vehnäsen ihana tuoksu keittiön tuntumassa, kolmannessa huoneessa taas tuoksahtelee hyasintti. Siitä on aika kauan, kun olen leiponut pullia, oli oikein mukavaa verestää taitoja vanhan mielipuuhan parissa.
Puoliyön paikkeilla Toinen askaroi pienen kinkun uuniin ja säätää paistomittarin avulla uunin lämpöä sopivaksi. Hänen juttunsa on myös hakea ajoissa kuusi ja laittaa se jalkaan. Ensimmäistä kertaa siihen laitetaan nyt myös pienivaloiset lednauhat. Yli neljäkymmentä yhteistä kotona vietettyä joulua kuusessamme ovat palaneet aidot kuusenkynttilät. Tänä vuonna ei isoista kaupoista enää niitä löytynyt, olisi pitänyt tilata netin kautta Havilta.

Jouluaattoaamun vastainen yö on ihanin siksi, että kaikki on juuri tapahtumaisillaan. Olemme kahden aaton ja joulupäivän, on suloinen musiikintäyteinen rauha. Tapaninpäivänä syödään yhdessä perheväen kanssa. Elämä lahjoitti meille kaksi uljasta poikaa, heidän rakkaansa ja lastenlapset, jotka ovat sydämemme onnelliset tähdet.

Kun nyt joka tapauksessa olimme asioilla kaupungilla, ehdotin Toiselle, että paluumatkalla poikkeaisimme Pasilan uuteen ostoparatiisiin Mall of Triplaan. Parkkihalli tarjosi kaksi tuntia ilmaista pysäköintiä joulunalusviikolla. Tilaa oli kaikissa kerroksissa, paikka oikein kumahteli tyhjyyttään. Kiireisimmät olivat jo käyneet ihmettelemässä paikkaa avajaistungosessa eikä arkena keskellä päivää edes joutilasta väkeä ollut täyttämään valtavia käytäviä. Eniten näkyi keltatakkisia rakennustyömiehiä, joiden hommat kompleksissa olivat vielä kesken.

Äimistelimme keskellä entistä Pasilan asemahallia, mihin täällä voisi mennä kahville. Nykymuotinen kauppakeskus kun ei tarjoa paikkoja viihtymiseen, kahvia saa kymmenistä paikoista, joihin ei voi istahtaa. Ihmisen oletetaan ostavan kahvinsa pikapikaa kannelliseen pahvimukiin ja hörppivän mennessään. – En suostu tuommoiseen, nurisin parhaillaan Toiselle, kun kuulin takaani iloisen moin. Esikoinen se siihen tupsahti matkalla työpaikalleen. Junat vaihtosuuntaan seisoivat, koska jotain ikävää oli raiteilla sattunut.

Yhden paikan sentään löysimme, jossa oli muutamia pikku pöytiä ja oikeat tuolit. Saatiin juoda kahvit kupista ja syödä välipalaleivät lautaselta. Tarkoitus ilmiselvästi on, että ihmiset poikkeavat ostoksille eivätkä juutu turisemaan turhia kahvikupin hinnalla. Maailma muuttuu ympärillä, mutta mummelit ja vaarit eivät pysy tai haluakaan pysyä karusellissa mukana. – Tämä on nyt nähty, sanoin minäkin.

Kaksi peräkkäistä tilaisuutta laulaa Kauneimpia joululauluja oli kirkossamme eilen. Molemmissa kirkko oli aivan täynnä. Kansainvälisen työn pappimme Chris Montgomery juonsi tilanteet hienosti lämpimään tyyliinsä, huumorillakin maustaen. Pitempiä puheita ei kaivattu, ihmisethän tulivat laulamaan. Heli-kanttori oli ’helisemässä’ säestäessään vuoroin uruilla ja pianolla ja luotsatessaan kuoroa. Myös kuorolaisia ilta koetteli, kuoropenkeissä kun ei ole selkätukea.

Onneksi juontaja oli valinnut lauluvihkosta osin eri lauluja kumpaankin tilaisuuteen. Kuoro toimi esilaulajana sekä esitti kolme omaa numeroa. Tilaisuuden edetessä huomasi kuinka laulu avaa sydämet ja ihmiset laulaessaan saivat kosketuksen omiin joulumuistoihinsa. Näin nuoren naisen istuvan joukossa ja pyyhkivän silmiään Sylvian joululaulun ja Jouluyö, juhlayön aikana. Rukoilin mielessäni hänelle ja kaikille joulurauhaa sydämeen ja lämpimiä ja onnellisia hetkiä Vapahtajan syntymäjuhlan viettoon.