Tonttupoika Touhukas hätkähti pahasti hereille huomatessaan, että joulukuu on jo alkanut. Ei kyllä tunnu yhtään joulukuulta, hän mietti itsekseen. Eiliset lumetkin olivat jo taas tipo tiessään. Kaikki tuntui jotenkin erilaiselta kuin ennen. Hiljaista oli kylillä, ei juuri ketään missään. Touhukas päätti käydä kyselemässä joulukuun fiilistä Kettu-ystävältään, jolla yleensä oli aina oikeat fiilikset oikeaan aikaan. Pelkkä ystävän viisas ja rauhallinen katse oli usein ennenkin auttanut Tontun raiteilleen.
Historia huokuu Pyhän ristin kirkon alttariosan lasimaalauksessa, jonka aiheena on Kristuksen kirkastuminen, upeassa urkufasadissa ja kattomaalauksissa. Kirkko on alunperin fransiskaaniluostarin kirkko 1500-luvulta. Seurakunnan esittelysivulta ei käy ilmi, milloin urut on laitettu. Maalaukset on nekin varmaan uusittu aikojen saatossa.
Jumalanpalveluksen striimaus tarjosi pari kolme tuhruista näkymää, joista yhdessä mm. oli pääosassa piano, nuottitelineet ja mikrofoni. Kolme naista, joista pari lienee ollut pappia, hoitivat tekstipuolen, neljän nuoren naisen hoitaessa musiikkiosuudet. Kuvakulma oli valittu niin, että seinälle maalattu laskostettu verho vangitsi rumuudellaan katseen, hienot kattomaalaukset ja alttari-ikkunan upea lasimaalaus jäivät sivuosaan.
Adventtisunnuntain teema on Kuninkaasi tulee nöyränä. Evankeliumi kertoo Jeesuksen lähettäneen pari opetuslasta edellään kylään hakemaan aasinvarsaa, jolla hän voisi ratsastaa Jesuralemiin. Nuori naispastori aloitti saarnansa joulunodotukseen kuuluvilla kliseillä. Piparien ja torttujen ynnä muut leipomiset, kortit ja muu joulutouhu mössöytyi taikinaksi, jossa viivyttiin niin, että kaikki mielenkiinto ehti kadota. Haloo, adventus sentään vasta! Kännykkäni kilahti ja sinnehän sitä lipsuttiin. Kun muutaman minuutin kuluttua palattiin palveluksen pariin, pappi oli jo päässyt leipomaan tekstiä. Vaan mikä oli puhujan message adventtikansalle? Ei meille kummallekaan selvinnyt. Oliko sitä? Urut pauhasivat täysillä Hoosiannaa ja lauluryhmä kilpaili urkujen kanssa kumpi ensiksi ehtii maaliin. Siinä vaiheessa lipsuimme toisen kerran paikalta ja palasimme taas Lapsuuskirkkoni sivustolle, jonka valoisassa ja tyynessä tunnelmassa kirkkoherra lopetteli saarnaa ja aloitti messuliturgiaa. Ehtoollisen jaon ajan kuoro lauloi, siellä veljeni bassostemmassa. Sinne me jäimme, kunnes dronella kuvattu avara, sumuinen järvimaisema päätti kauniisti lähetyksen.
On eroja striimauksen tasossa. On eroja evankeliumitekstin ja sunnuntain teeman avaamisessa kuulijoille. On aika huikeita eroja. Seikkailuahan tämä on – ja korona pitää huolen siitä, että seikkailu jatkuu.
Kertomus parisuhdeväkivallasta eräässä
vanhoillislestadiolaisessa perheessä sisältää paitsi perhekohtaisen tarinan
myös pohdintaa ja analyysia väkivallan dynamiikasta sekä
vanhoillislestadiolaisen uskonyhteisön suhtautumisesta perheen sisäisiin
ongelmiin ja puolison väkivaltaisuuteen. Lidman kirjoittaa tietokirjaotteella,
mutta antaa kirjoittavan perheenäidin kokemuksille ja ajatuksille paljon tilaa
mietinnän pohjana. – Tämä kirja on
äärimmäisen tarpeellinen, sillä perheväkivalta ei uskonyhteisöissäkään ole
kovin harvinaista, siitä ei vain puhuta julkisesti. Kaikki julkisuus, joka ei
ole sensaatiohakuista, on omiaan herättämään yhteisön sisäistä keskustelua ja
toimintatapojen sekä asenteiden muuttumista parempaan suuntaan. Kirja ei ole
raskaslukuinen aiheestaan huolimatta, sillä perheenäidin avoimuus ja
analysointikyky tuo todentunnun ja kokemuksellisuuden tiedepohjaiseen
keskusteluun.
*
Katja Kaukonen
Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan
WSOY 2020
Tamperelaisen, palkinnoin huomioidun
kirjailijan viides romaani sijoittuu Seilin saarelle. Kyseisen saaren tarina on
todenperäinen, sinne vietiin aikoinaan eristyksiin mielisairaaksi todettuja ja
irtolaisnaisia. Romaani kuvailee yhteisöllisyyttä ja potilaiden hoitoa sekä
henkilökunnan toimia ja elämää eristettynä yhteiskunnasta. ”Kauniilla ja
runollisella kielellä Kaukonen luotaa hulluuden määrittelemisen käytäntöjä ja
aikojen yli säilyvää ihmisenä olemisen vaikeutta.” – Tarinassa ei tapahdu paljon, mutta
kirjailija sukeltaa naisten ja heidän hoitajiensa kokemus- ja elämysmaailmaan,
maalaa herkin ja vahvoin värein kuvaa elämästä saarella, ”jonne linnut lentävät
kuolemaan” ja ihmiset unohdetaan. Pidin kirjasta.
*
Maija Asunta-Johnston Punapukuisen naisen talo WSOY 2003
Olen lukenut kirjailijan myöhemmistä romaaneista
v. 2010 julkaistun Verkkorakkautta varttuneille. Siitä jäi mieleen kevyt,
juoheva tyyli, jolla tarinaa kuljetetaan. Punapukuisen naisen talo on
viehättävä romaani, jossa ei ole suuria suruja eikä dramaattisia
juonenkäänteitä. Tarina alkaa, kun Wienissä asuva suomalainen nainen ostaa
pitkään etsittyään vanhan talon villiintyneine puutarhoineen sadan kilometrin
päästä, Unkarin puolelta. Talo muuttaa hänen elämänsä. Alkaa viikonloppujen
loputon työmaa talon kunnostuksessa ja puutarhan raivaamisessa ja myös vähä
vähältä tutustuminen unkarilaisen maalaiskylän tapakulttuuriin ja
naapureihin. – Maijan loputon työmaa
yllättää hänet itsensä ja lukijankin. Miten voi yksin naisena selvitä
valtavasta urakasta! Kyllä voi! Selviämisen salaisuus on innokkaasti apuaan
tarjoava naapurusto ja heidän osaava verkostonsa sekä Maijan ystäväpariskunnat,
jotka ottavat osaa kohennukseen. Valtavan työmäärän tarjoama onnentunne maksaa
moninkertaisesti takaisin nähdyn vaivan. Minua viehättivät myös vanhat laulut,
joilla on sijansa tarinassa.
*
Johanna Laitila Lilium regale
Gummerus 2020
Laitila on lähtöisin Rovaniemeltä ja
kirjoittaa tässä esikoisromaanissaan lahjakkaasti ja aistivoimaisesti kieltä
(myös meänkieltä) käyttäen väkevää tarinaa sodanjälkeisen, tuhotun Lapin uudelleensyntymisestä
ja sen ihmisten elämästä. Päähenkilö Else on ollut perheensä mukana Ruotsin
puolella sotaa paossa ja siellä saanut kosketuksen kaltaiseensa tyttöön. Suhde
Ingaan katkeaa traagisesti Elsen kotimaahan palatessa. Naiseksi varttunut Else
alkaa jo suunnitella avioliittoa, kunnes tapaa Irinan ja löytää oikean
seksuaalisen laatunsa. – Laitilan
vahva, alkuvoimainen kieli ihastuttaa. Tulee mieleen toinenkin lappilainen
lahjakkuus, Katja Kettu. Jotain samaa heidän tyylissään on. Laitila on
kirjoittanut jo toisenkin romaanin, nimeltään Synty, joka täytyy etsiä
luettavaksi kirjastosta.
*
Jill Santopolo
Kun sanat eivät riitä suom. Inka Parpola Otava 2019
Tempaisin tämän kirjastomme eteisaulan
pokkarihyllystä kummemmin aiheeseen perehtymättä. Kustantaja markkinoi kirjaa
näin: ”Sydämeenkäyvä romanttinen romaani surusta, rakkaudesta ja itsensä
löytämisestä.” – Olipa ihana lukea vaihteeksi
tällaista inhimillisiä rakkauskiemuroita tarjoavaa yläluokkaista newyorkilaiselämää.
Siitä on jo liian kauan, kun olen tämän lajin pokkareihin kajonnut. Yleensä ne
ovat viihdyttäviä ja keventävät modernin, usein myös raskaan ’oikean’
kirjallisuuden lukemisen lomassa. Pelkästään tämän lajin lukeminen ei
kuitenkaan ruoki riittävästi ajatusmaailmaa eikä tarjoa älyllisiä
haasteita.
*
Pirkko Vekkeli, Ismo Loivamaa Ann Selin Minerva
2020
”Ihminen, nainen, johtaja – Henkilökuva”. Kukapa ei tietäisi Ann Seliniä, onhan hän niin kauan ollut ammattiyhdistysliikkeen vahva keulakuva. Itse en ainakaan hänen persoonastaan mitään tiennyt ennen tätä oivallista ja rehellistä henkilökuvaa, jonka tekeminen on ollut tarpeen. Mikä nainen! Keskikoulupohjalta helsinkiläislähiön ’kertsin’ kasvatti ohjautui jo varhain liikeliiton töihin ja osoittautui ripeäksi, rohkeaksi ja nopeaoppiseksi mihin tahansa työhön tarttui. Kirja antaa ’Anista’ monipuolisen ja rehellisen kuvan naisena, jossa oli ainesta PAMin johtoon ja aina kansainvälisiin luottamustehtäviin asti. Myös vakavat sairastumiset hän voitti sitkeydellään, huumorintajullaan ja elämänuskollaan. – Tämä kirja kannattaa lukea, se on viisaan ja valoisan naisen ansaittu monumentti.
*
Laura Lähteenmäki Sitten alkoi sade WSOY 2020
Kirjailija on syntynyt 1973 ja kirjoittanut
lasten ja nuorten kirjoja sekä kolme aikuisten romaania, tässä viimeisin.
Romaanin keskushenkilöitä ovat Paula, jonka mies on kuollut ja hän itse on
jäämässä eläkkeelle psykologin työstä. Paulan tytär Elina ja tämän lapset Soma
ja Simo, ex-vävy Kaspar, tämän uusi nuori avokki Moona, Elinan uusi miesystävä
Ilari, Paulan entinen sydänystävä Eeva ja uusi naapuri Sonja, jonka kanssa
Paula ystävystyy. Tapahtumiin liittyy espanjalainen turistikaupunki, jossa Eeva
asuu ja poimii kadulta paperittoman pakolaistytön turvakseen ja avukseen. Lähteenmäki
punoo tarinaa ihmissuhteiden varaan ja niiden kuvaamisessa onkin hänen
vahvuutensa. – Romaani alkaa
verkkaisesti, mutta vauhtiin päästyä ottaa mukaansa. Erityisen vereslihaisesti
kirjailija kuvaa äidin ja tyttären suhdetta, ja molempien parisuhteita.
Yllätyksiä ja paljastuvia salaisuuksia riittää. Kyllä, antoisa kirja!
*
Mary Higgins Clark Niin kuluu
aika suom. Sirpa Parviainen Tammi
Bon 2017 (2016)
Trilleri
keskittyy kuvaamaan oikeuskäsittelyä, jossa syytettynä on alzheimerin tautia
sairastaneen lääkärin leski. Nuori ja kaunis leski on tietenkin syytön miehensä
murhaan, mutta todistellaan ainoaksi, jolla oli mahdollisuus murhaan. Syyttäjä
perustaa todisteensa niin hatariin väittämiin, että oikeita ja hyvin tehtyjä
rikoselokuvia nähnyt osaa vain äimistellä. Sivujuonena on vauvana
adoptiovanhemmille myydyn toimittajaneitosen biologisen äidin etsiminen.
Viimeisillä sivuilla tietysti todellinen murhaaja paljastaa itsensä, leski
vapautetaan syytteestä, menee yhteen nuoruuden rakastettunsa kanssa ja
toimittaja löytää biologiset vanhempansa. – Hohhoijaa.
*
Helmi Kekkonen
Vieraat Siltala 2016
Milleniaalien sukupolven kirjailijan Helmi Kekkosen (s.1982) kolmas romaani on sillä tavalla poikkeuksellinen romaaniksi, että runsaan henkilögallerian ihmiset saavat kukin oman tarinansa. Äidit ja tyttäret, puolisot ja monet henkilöt liittyvät toisiinsa, tarinoilla on jokin kosketuskohta. Näin romaani ei ole jatkuvajuoninen eikä etsi katarsista kärsimysten kautta, tarinat ikään kuin jäävät meneilleen, kun lukija sulkee kirjan. – Kekkosen kieli on selkeää ja tarinoiden juoksutus joutuisaa. Niin taidokasta työtä kirjailija tekee, että lukija vaikuttuu, mutta myös huokaa helpotuksesta, kun kirja päättyy. Ihmisten kohtalot ja elämät ovat raskasta ja vaikeaa. Vain Alva äiti ja hänen pikku poikansa Toivo tuovat valoa ja iloa tähän suhteiden suomaisemaan.
Olemme aikoinaan katsoneet The Crown-sarjan kolme kautta mielenkiinnolla Netflixiltä ja kun siitä nyt on tullut neljäs kausi, oli taas palattava brittikuninkaallisten pariin, semminkin kun sarja on osoittautunut laadukkaasti tehdyksi ja pääosin faktoihin perustuvaksi. Täytyy sanoa, että kuninkaallisten elämä näyttäytyy melko kammottavassa valossa ei-brittiläisin silmin katsottuna. Sarjan perusteella voisi perheelle sivuhenkilöineen antaa myös nimen Turha joukko.
Viimeksi katsomissamme jaksoissa oli missiona löytää prinssi Charlesille tulevan kuningattaren kriteerit täyttävä puoliso. Sellaiseksi ei kelvannut toisen miehen vaimo Camilla, joka oli jo pitkään hoitanut myös prinssin naisystävän sivuvirkaa. Löytyi Lady Diana, nuori, sievä, ujo ja sopivasta suvusta. Prinssin mielenkiinto hiveli kokematonta neitoa, joka oli tosin reilusti sulhaskandidaattiaan nuorempi. Kihlaus julkistettiin ja hovi alkoi valmistella hääjuhlaa. Ei siinä mitään morsiamelta kysytty, hän tuskin sulhastaan näki, sillä hänet oli eristetty kuninkaallisen palatsin uumeniin opiskelemaan hovietikettiä oman isoäitinsä johdolla. Julmaa kohtelua. Ei ihme, että neito masentui ja hänelle puhkesi syömishäiriö.
Kuninkaallinen jäykistely, jota omalla tavallaan jatkoi pääministeriksi noussut Margaret Thatcher, on kyllä piinallista katsottavaa. Harva siinä joukossa roolistaan nauttii, ainakin kuninkaallisen perheen jäsenten omaehtoiset rakkaussuhteet järjestään uhrattiin tietyn tasovaatimuksen alttarille kuin olisi haluttu varmistaa, ettei kukaan vain ole onnellinen. Kuningatar näyttäytyy ainoana, joka sentään yrittää parhaansa. Se paras vain niin velvollisuudentäyteinen kuin olla voi. Äitinäkin.
Kyllä tämä kannattaa katsoa, herää paljon ajatuksia inhimillisen elämän monimuotoisuudesta.
Yhdellä kännykkäkameralla (?) kuvattu jumalanpalvelus pani keskittymään tiukasti aiheeseen. Kuva jäi suttuiseksi, mutta äänitys toimi hyvin. Palveluksen toimitti Leena-kirkkoherra (?). Vapaaehtoinen tekstinlukijakin mainittiin, mutta poikkeuksellisen kauniilla intonaatiolla laulava ja soittava kanttori (Salla) muistui kirkkoherran mieleen mainita vasta kesken alkuliturgian. Muutenkin papilla oli tapa levottomasti selailla koko ajan papereitaan ja vihkosiaan välillä hiuksiaankin sukien. Olisiko valmistautuminen jäänyt vähän viime tippaan. Kuvakulma kirkosta oli semmoinen, että liturgiaa ja saarnaa näyttivät kuuntelevan etuosan tyhjät penkit. Ehtoolliselle ilmaantui taaempaa kuitenkin runsaasti seurakuntalaisia. Alttaritaulun aiheena on ristiinnaulitseminen
Tuomiosunnuntain, myös Kristuksen kuninkuuden sunnuntaiksi kutsutun pyhäpäivän teksti on yksi dramaattisimmista Jeesuksen opetuksista. Se löytyy Matteuksen evankeliumin 25. luvusta otsikolla Viimeinen tuomio (jak.31-46). Kysymys ei ole vertauksesta, vaan suorasta viestistä ”Kun Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan”. Saarnassa nostettiin esille mielenkiintoisia kysymyksiä, mm. miksi hyvää tietämättään tehneet palkitaan, mutta niitä, jotka jättivät hyvää tekemättä, rangaistaan. Tuomion peruste ei siis ollut hyvän tai pahan tekeminen sinänsä, vaan asenne kärsiviä ja avun tarpeessa olevia kohdattaessa tai auttamismahdollisuuden ohittaminen. Saarnaaja puhui myös armahtavasta Jumalasta. Rankaiseva ja tuomitseva Jumala onkin vaikeasti ymmärrettävä ihmisiään rakastavan ja armahtavan Jumalan ominaisuutena. Mieleen jäi korostamaton lause saarnasta, jossa puhuja totesi erilaisten ihmisten yhdessä olevan Jumalan kuva. – Puheen tyyli oli eläväinen ja vapaa, saarnaa ei luettu paperista sisälukuesityksenä.
Tämäkin striimattu jumalanpalvelus vahvisti kuvaa naisistuvasta kirkosta: naiskanttorit ja naispapit varsin usein toimittavat jumalanpalveluksia naisvoittoisille ja ikääntyville seurakunnille Suomen Siionissa. Piispojen joukossa naisia on Helsingin Irjan jäätyä eläkkeelle vain Kaisa Espoon hiippakunnassa.
Aamun lehti tarjosi masentavia uutisia, ja ikkunamaisema näytti sateiselta. Jalkaa ja selkää särki eilistä enemmän. Pandemiatilannekuvassa Eurooppa hehkui tulipunaisena ja meillä vaaditaan rajasulkujen avaamista. Ja sitten tämä: Isä surmasi neljän kuukauden ikäisen tyttövauvansa. Ammattini vuoksi olen tottunut perhetragedioiden kohdalla jäähdyttämään omia tunnekuohuja. Uutisotsikko on vain otsikko. Mehän emme tiedä mitä siellä taustalla on tapahtunut, yleensä tilanne on hyvin monisyinen. Tässäkin: ketä muita osallisia on ollut? missä oli äiti? vanhempien suhteen tila? perheen taloustilanne? mustasukkaisuus? – Olen jo etääntynyt ammatillisesta suhtautumisesta, tiedän sen siitä, että itkin luettuani uutisen. Se on ainakin varmaa, että vauva ei ollut syyllinen.
Pilvetkin itkevät. Jos ne alkavat jäähdyttää tunteitaan, saamme lumihiutaletanssin ja maisema valostuu. Aina voi toivoa.
Sattuipa niin, että Outokummun seurakunnan sunnuntain messu alkoi Merja-papin alkusanoilla. Tekstejä luettaessa aloin ihmetellä, että eikö tämä uskon ja epäuskon teema ollut jo lokakuussa. Toinen tutki asiaa ja huomasi napanneensa jo menneen messun striimauksen. Oikea sunnuntai löytyi kyllä sitten vaivatta ja äänessä olikin sitten vasta valittu kirkkoherra Satu, joka myös saarnasi Valvomisen sunnuntain teemasta. Virret esilauloi Pauli, jonka vilpittömän harras laulutyyli puhutteli. Kanttoria ei näytetty eikä urkuja. Kirkon ilme on lähes karu. Alttaritaulun paikalla on yksinkertainen puuristi.
Satu-pappi aloitti saarnansa kysymällä kaksi kysymystä kokoontuneelta kirkkoväeltä: kuinka moni täällä olevista on tai on ollut työssä Outokummun kaivosyhtiöllä? – Noin puolet. – Kuinka monen perheenjäsen, sukulainen, naapuri tai tuttava on ollut tai on kaivoksella työssä? – Melkein kaikkien. Tämä seikka yhdistää seurakuntalaisia ja sen huomioon ottaminen auttaa varmaan uutta kirkkoherraa orientoitumaan työssään. – Ajattelen katsoessani, että meilläkin on paikkakunnalla tuttu perhe, jonka isä teki työnsä kaivoksen insinöörinä.
Valvomisen kehoitus koski aikoinaan opetuslapsia Getsemanessa, jossa Jeesus tarvitsi heidän tukeaan edessä olevan kärsimystien tuskiin valmistautuessaan. Meitä tämän päivän ihmisiä ei kehoteta valvomaan fyysisesti, on tarkoitus valvoa ajan merkkejä, pysyä hengellisesti ja henkisesti hereillä sen suhteen, mitä maailmassa tapahtuu. Valvominen on tärkeää sitenkin, ettemme sulje silmiämme todellisuudelta ja vetäydy vastuusta. Rukoustamme tarvitaan, että yhteisistä asioista päättävät tekisivät oikeita ratkaisuja.
Karu totuus sekin, että uusi, kaikinpuolin lahjakas ja taitava kirkkoherra lauloi messun vuorotervehdykset ihan ikiomassa sävellajissaan. Suosittelisin sanallista vuorotervehdystä, johon seurakunta vastaa laulaen.
Ne on ihan omanvärisiään, himmeänharmaata, kanervan lilaa, maaruskaa, kirkasraitaisia, vähän vielä pihlajanmarjaisia ja ruusunkiulukkaisia. Mietinnöissä käväisee iloisia kesämuistoja, menneen kevään ankeuttakin, jonka pyrkii unohtamaan kaikin keinoin. Edessä päin tuntuu olevan vain hajanaisia, epäselviä ja vähän ahdistavia mielikuvia joulusta. Sen pitemmälle ei.
Ei tule oikein selvää viestiä niiltä, jotka työkseen tietää, että kiihtyykö vielä vai leviääkö jo. Tuttua korona-arkea mennään. Kaupassa ja kirjastossa käydään, molemmissa maskisuojus naamalla. Näköyhteyttä yksittäin ja pikku perheiden kesken omiin rakkaisiin. Ystävät puhelinsoiton päässä. Kaikki muu elämä luettuna, kuunneltuna ja katseltuna.
Marraskuussa on kuitenkin se hyvä puoli, että halutessaan voi antautua pitkiinkin ajatusketjuihin. Nauttia mietintöjensä kirjoittamisesta muistiin, kynällä tai näppäillen. Tarkastella ajatusryppäitään matkan päästä, tuumia ja tutkailla. Niin, ja käydä metsässä viisastumassa, jos kykenee. Hengitellä syvään maansävyisiä tuoksuja ja tuulta.
Kuukausimäärin, viikko viikolta kiihtyvästi on media esitellyt, kaivellut, ruotinut ja aanaillut Yhdysvaltain presidentinvaalien etenemistä ja tulosvaihtoehtojen vaikutuksia sekä liittovaltiossa että maailmalla. Tulos on valmis, voittajan puheet on pidetty, ja maailmalla laajasti tunnustettu vaalien voittaja sekä huokaistu helpotuksesta. Vaan mitäs tämä häviölle jäänyt osapuoli? Sen sijaan, että toteaisi tilanteen, toivottaisi kohteliaasti onnea voittajalle ja alkaisi lähtölaskentansa historiaan – tämä onneton takertuu ovenpieliin, kaivautuu poteroonsa, josta näkee vain harhakuvia siitä, miten väärin kaikki on mennyt. Lakimiehet töihin, amerikantapaan, edessä on päättymätön jono oikeusjuttuja siellä sun täällä. Ja sillä välin virallisesti valittu ryhtyy raivaamaan yhdenmiehen menneen utopian raunioita ja korjaamaan tuhon jälkiä.
Henkilökohtaisesti minua ei liikuta tuo jälkinäytelmä, mutta ymmärrän sen merkityksen eri osapuolille. Eniten olen matkan varrella järkyttynyt dokumenttipätkästä, jonka satuin näkemään televisiosta. Siinä amerikkalainen (musta) lahkolaispastori avustajineen siunasi donald trumpia ja kiitti jumalaa, joka on hänessä lähettänyt uuden messiaan, joka pelastaa amerikan ja koko maailman.
Perniö kuuluu Salon seurakuntaan. Suomessa on kaikkiaan kuusi Pyhälle Laurentiukselle omistettua vanhaa luterilaista kirkkoa sekä yksi rauniokirkko ja yksi kappeli. Perniön keskiaikaista kirkkoa on restauroitu viimeksi 1960-luvulla. Alttaritaulu on 1700-luvulta. Jumalanpalveluksen striimaus katkeili useaan otteeseen, josta syystä kirkon sisätilasta sai hyvin kapean kuvan, mm. uruista ei saanut mitään käsitystä, liekö ollut jokin korjausmanööveri meneillään. Maria-kanttorin soittoa ja Niina Karhulahden herkästi ja kauniisti soivaa laulua kuvattiin, mutta tausta oli kummallisen sekava. Seurakunnan sivuilta löytyneessä urkuparven kuvassa urkupillit olivat kyllä kauniissa järjestyksessä. Totisenoloinen aluepappi Johannes (jolla oli kultaiset korvarenkaat) piti lyhimmän koskaan kuulemani saarnan Anteeksiantamuksen sunnuntain teemasta, toivotti lopuksi kaikille hyvää isänpäivää ja kiitti Maria-vaimoaan (joka siis toimi kanttorina) jostain henkilökohtaisesta, joka ilmeisesti liittyi isänpäivään ja anteeksiantamukseen. Koko palvelus oli ohi 35 minuutissa.
Oli oikein kotoisaa seurata naakkapariskuntaa, joka istuskeli tyynesti kirkkomaalla vanhan puun oksalla lähekkäin. Kiitos kuvaajalle, että huomasi linnut ja näytti – kaikille noin viidelle katsojalle.