Anne Brunila Johanna Venho Kuka olisi uskonut Muistikuvia Tammi 2020
Suomen harvoja menestyneitä ja vahvoja naisia tämä Anne Brunila. Elämänkertomus pitää sisällään onnellisen lapsuuden, monialaisten opintojen ja työhistorian aina tohtorintutkintoon asti. Elettyä on myös erityisellä tavalla alkanut rakkaustarina tasapainottomaksi osoittautuneen miehen kanssa parisuhteessa, joka päättyi miehen vankilatuomioon ja itsemurhaan. Lapsen sairastuminen ja vammautuminen on vaativan työn ohessa pitänyt Brunilaa tiukoilla. Nuoruudessaan omaksumansa buddhalaisen elämänfilosofian myötä Brunila kertoo jaksaneensa ja kasvaneensa ihmisenä. Jätettyään huippuvirkansa Fortumilla ja lukuiset isojen firmojen hallituspaikat Brunila on omistautunut opiskelemaan tiibetiläistä viisautta ja harrastamaan meditaatiota. – Erityisen ihmisen erityinen elämänpolku jättää hiljaiseksi.
*
Saara Turunen Järjettömiä asioita Tammi 2021
Kirjailija, dramaturgi Saara Turunen on kiinnostava ja omaääninen tuttavuus. ’Omaääninen’ voi tässä yhteydessä tarkoittaa omaelämänkerrallista tapaa kertoa tarina. Teemana on kuvata teatteritaidetta opiskelevan ja apurahalla elävän nuoren naisen suhdetta mieheen, jonka hän tapaa Kataloniassa opiskelijavaihdossa. Romaani on selkeäsanainen ja tarkoin havainnoiva kertomus miten suhde vierasmaalaiseen mieheen syntyy, miten nainen jää siihen kiinni, pyristelee eroon ja takertuu uudestaan. Miehestäkään ei ole lopettamaan edestakaisin soutavaa suhdetta, jonka osapuolet elävät kumpikin kotimaassaan omaa elämäänsä, johon jää kuulumaan tämä liimapaperisuhde. – Periaatteessa lukijana hermostun ihmiseen, joka ei pysty päättämään mitä tekisi. Suhde on monella tavalla ’järjetön’ ja mahdoton, mutta koska kumpikin ovat – eri syistä ja eri historioista johtuen – takertuvaa tyyppiä ei ratkaisua tule. Toisaalta tarina on rehellisyydessään ja lakonisuudessaan moderni ja raikas. Kirjoittaja puhuu minämuodossa ja teksti soljuu itsestäänselvän sujuvasti ja kronologisesti niin kuin juttelu. Kyllä, pidin kirjasta.
*
Joel Haahtela Hengittämisen taito Otava 2020
Helsinkiläinen lääkäri-kirjailija Joel Haahtela (s.1972) on osoittautunut luotettavaksi ja antoisaksi vaativallekin lukijalle. Uusin kirja on ”Lumoava tarina isästä ja pojasta, tuulisesta saaresta ja anteeksiannosta.” – Haahtelan olen tunnistanut jonkinlaiseksi ’sielunveljeksi’, niin riipaisevan tuttuja, samanäänisiä ja -sävyisiä ovat kokemukset ja havainnot, joita hän kirjaa. Tämän kirjan halusin luettuani omaksi!
*
Robert Seethaler Kokonainen elämä suom. Raimo Salminen AULA & CO 2020
”Hienosyinen ja elegantti romaani, jossa yhden miehen elämä avaa näkymän koko Eurooppaa muuttaneeseen vuosisataan.” – Olen esitellyt tämän kirjan lokakuussa 2020. Halusin lukea sen uudelleen. Olen edelleen samaa mieltä: romaani on timantti. Niin vähäeleinen elämä ja niin täynnä merkitystä.
*
Jhumpa Lahiri Missä milloinkin suom. Helinä Kangas Tammi 2020 (2018)
Britanniassa syntynyt, juuriltaan intialainen Lahiri kirjoittaa kuohkeita tunnelmakuvia yksinäisen naisen arkipäivistä, kohdatuista ihmisistä, ympäröivän elämän havainnoista. Kirjailija on palkittu mm. Pulitzerin kirjallisuuspalkinnolla, New Yorkerin esikoiskirjapalkinnolla. – Pidin kirjailijan tarkkanäköisistä ja elävistä kuvauksista. Tämä ei ole varsinainen romaani, pikemminkin yksinelävän naisen teräviä havaintoja elämästä.
*
Tiina Rajamäki Alisa Teos 2020
1977 syntynyt helsinkiläinen Tiina Rajamäki on julkaissut aiemmin novellikokoelman. Tässä siis romaani, joka kertoo nuorten muusikkonaisten suhteista toisiinsa ja vanhempiinsa. Mitään tavanomaista ei romaanin ihmissuhdeverkosto tarjoa, kiinnostavaa kylläkin. – Klassisen musiikin opiskelijoiden ja taiteilijoiden elämästä on tosi vähän tarinoita. Tässä on yksi ja antoisa sellainen. Klassinen musiikki kuuluu erottamattomana osana omaan elämääni, ehkä juuri siksi iloitsin tästä romaanista, joka paljastaa senkin, miten yksinäisiä esittävät taiteilijat usein omassa elämässään ovat. Romaanina Alisa on ehkä hieman raakile, mutta aihepiiriltään ehdottoman kiinnostava.
*
Terhi Kokkonen Rajamaa Otava 2020
Muusikko ja teatterikorkeakoulussa dramaturgiaa sekä Aalto-yliopistossa elokuvataidetta opiskeleva Kokkonen (s. 1974) on prosaistina ensikertalainen. Romaani on rakennettu toisiinsa löyhästi liittyvien ihmisten kohtaamisiin matkalla onnettomuuteen joutuneeseen pariskunnan kanssa. – Tottumattomuus pitkän proosan kirjoittamiseen lienee syynä keskittymisongelmiin tarinassa. Kirjoittaja on laventanut tarinaa liian monella sivuhenkilöllä päähenkilöjen kustannuksella, jolloin tarinan fokus hajoaa. Jotenkin syntyy vaikutelma, että kirjoittaja ei pidä henkilöistään. Siitä seuraa, että lukijakaan ei syty heidän kohtaloistaan.
*
Annu Haho Mitä kärsimys opettaa elämästä? Tuuma 2020
Annu Haho on terveystieteen tohtori ja kokenut hoitoalan kouluttaja. ”Kirja pohjautuu haastattelututkimukseen, johon osallistui parantumattomasti sairaita henkilöitä.” Kirjassa pohditaan elämän merkityksellisyyttä, kuolevan mielessä pyöriviä kysymyksiä ja kärsimystä osana elämää. – Syvällinen kirja, joka tukee elämän ja kuoleman kysymyksiä pohtivaa potilasta sekä omaisia ja hoitajia.
*
Maria Shriver Olen ajatellut… suom. Taija Kuula Viisas elämä 2020
Mielekkään elämän havaintoja, rukouksia ja meditaatioita. – Lyhyitä, helposti sulavia elämänviisaustekstejä, joita voi lueskella vaikka illalla viimeksi ennen nukahtamista.
*
Rani Manicka Jasmiinin tuoksu suom. Helene Bützow Otavan SSKK 2003 (2002)
Uskomaton sukutarina, joka alkaa Ceylonilta. Perheen Lakshmi-tytär annetaan malesialaisen miehen vaimoksi 15-vuotiaana. Sukupolvelta toiselle siirtyvät suvun perinteet ja salaisuudet, peritty kauneus ja rumuus, kirous ja siunaus, rikkaus ja köyhyys, voima ja heikkous. – Tarina on seikkailu länsimaalaiselle täysin vieraassa ja oudossa itämaisessa kulttuurissa, jota hallitsevat ikiaikaiset perinteet, esi-isien henget ja hindujumalat.
Pilvinen päivä tämä palmusunnuntai. Ei houkuta rämpimään jäisen metsätien takaisille pajukoille kissoja hakemaan. Koska remontin vuoksi huusholli on ulkoisesti mullin mallin, mihin niitä voisi asetellakaan.
Istuin tuolissani tunnin radiokirkkoa kuunnellen. Mietin taas mihin kirkko, johon olen lapsuudesta läpi nuoruuteni ja työikäni syvällisesti kuulunut, on menossa. Mitä on tämä alituinen pianon kilinä ja rumpujen kumina, mitä nämä rämpytyslaulut, joiden sanoista ei kukaan selvää saa? Kuulisipa useammin urkujen rauhallisen huminan tutun virren taustana ja semmoisessa tempossa, johon ehtisi mukaan. Mitä on tämä vimmainen kohdennus, tänäänkin taas rippikoululaisia ajatellen kaikki tehtiin? Voisiko radiokirkon seurakuntaa palvella vähän laajemmalla spektrillä? Saattoi jäädä moni muukin radion ääressä sanan ja virren ruisleipää kaipaamaan.
Kun itseään siistinä pitävä ihminen joutuu siirtelemään paikoilleen juurtuneita huonekaluja seinien ja ikkunoiden luota kauemmas remontin tieltä, paljastuu joka viikko imuroidun ja siistityn kodin todellisuus julmasti kuin tiskirätti päin naamaa. Mitä onkaan pianon takana? Patterin ja seinän välissä? Tasolla, jolta musiikkilaitteet on nostettu turvaan vaatehuoneeseen? Kirjahyllyjen päällä, jonne kurkistaakseen täytyy nousta rappustuolille? Sängyn alla, jossa pitää majaa pesulasta tuotu putipuhdas matto?
Ei tarvitse olla himosiisti ihminen tai pölyallergikko, silti tuo huonekalujen takainen, alainen ja yläinen maailma nostaa inhon väreitä. Sitkeänharmaata pölymattoa tasoilla. Pikkulapsen nyrkin kokoisia höytyväpalleroita, joiden räkäänsä kirnuavan naurun melkein näkee ja kuulee. Sormenpäätestin masentava vihje asiaintilasta sielläkin, missä ei silmä mitään havaitse.
Olen aavistanut tämän, mutta torjunut tietoisuudestani. Mitä se kertoo minusta?
Olemme kuin kaksi kohmeista kilpikonnaa, jotka parina päivänä viikosta kömpivät ulos kolostaan ja häikäistyneenä kevään kirkkaudesta suunnistavat hankkimaan ruokaa ruumiille ja sielulle kasvosuojus kilpenämme. Kotikolopäivät ovat yhtä ikkunasta katselua, ja ulkoilu jää usein kulkuun pihan poikki postilaatikolle tai roskisvajaan. Näiltäkö kadehdittavilta olennoilta pitäisi vielä ulkona liikkuminenkin kieltää, kun eivät muutenkaan uskalla jäisille lenkkipoluille. Antaisivat jo meidän olla rauhassa!
Tänään oli asioita, Toisella apteekkiin ja minulla kirjastoon. Muutama pääsiäiskorttikin odotti postilaatikkoon viemistä. Vihdoinkin ovat alkaneet lumen sulamisviikot, niitä jo on odoteltu. Linnut tirskuvat pihassa ja touhuavat lintulaudalla. Hyvinvoiva kiiltävänharmaaturkkinen oravakin on käynyt verottamassa pähkinä- ja siementarjoilua.
Tähän todellisuuteen tulee vielä tieto: Esikoinen on saanut kuumeetta oireita, käynyt testissä ja todettu viruspositiiviseksi. Siinä meni nyt monen perheen pääsiäislomasuunnitelmat uusiksi, kun oppilaat ovat altistuneet ja työtovereista osa. Karanteeni on päällä siellä ja täällä.
Yhteiskunta on suljettu. Jos se jostain kohtaa olisi jäänyt raolleen, se kohta tukitaan oitis. Nyt olisi vielä aikaa ja mahdollisuus päästä neljän seinän vankilasta nelipyöräisellä ajoneuvolla johonkin suuntaan vaikka päiväksi, ettei apatia iskisi. Onko missään yhtään ruokapaikkaa, joka olisi auki keskipäivällä? Koska autolla, ei tarvittaisi yhtään prosenttia ruokajuomassa, mutta evään syönti jollain parkkipaikalla ei houkuta eikä kannonnokassa tarkene.
Meidän kahden eläkeläisen murheet ovat pieniä muruja ainakin niinä päivinä kun perussairaudet ovat kutakuinkin tasapainossa eikä kipuja tunnu. Ne, jotka saivat tartunnan, sairastavat hiljaa kotonaan tai makaavat teholla koomassa avaruuspukuisen henkilökunnan käänneltävänä elleivät sitten ole jo krematorion tuhkapurkissa. Suurimmat murheet näyttävätkin olevan nuorilla ja terveillä, joiden biletys on kielletty. Parku on kova, pitää oikein kokoontua mieltä osoittamaan. Vapaus! Baarit auki! Meillä on oikeus pitää hauskaa!
Olen aikuisena pitänyt Marianpäivää erityisenä juhlapyhänä kirkkovuodessa. Lapsuudessani en kuullut mainintaakaan niin, että olisi mieleen jäänyt jotain pyhäkoulusta tai rippikouluajoilta. Mariaan liittyy nuoruudessani eräs käänteentekevä kokemus pienessä eteläisen Italian katolisessa kirkossa. Ehkä se on taustana. Kotonani Marianpäivä on sitten näkynyt esimerkiksi siinä, että ikoninurkkauksessa on usein ollut tuoksuva valkea lilja, joka on yksi Mariaa symboloivista kukka-aiheista. Olen sekä saanut että hankkinut Maria-ikoneita, ortodoksiseen tyyliin maalattuja ja katolisia.
Luterilaisen kirkkomme Maria-kuva on melko yksiulotteinen ja vähäverinen. Tänäänkään en kuullut yhtään tuoretta ajatusta Mariasta radiojumalanpalveluksen saarnassa. Tyydyttiin kertaamaan tekstin tapahtumia vapaamuotoisesti ja puhuttiin Mariasta Jumalan erityisenä valittuna ja osaansa suostuneena nuorena juutalaisena naisena. Maria joutui todistamaan poikansa julmaa kuolemaa ristillä, mutta tuli myös ensimmäisten joukossa tyhjälle haudalle. Uskoiko hän poikansa Jumalan pojaksi, uskoiko kuoleman merkitykseen ja ylösnousemukseen kolmantena päivänä. Jos uskoi, hän oli myös ensimmäinen Jeesukseen uskova nainen ihmisten joukossa. Miksi juuri Maria on usein (katolisten) naisten ilmestyksien keskushenkilö.
Monen lumettoman tai vähälumisen talven jälkeen saimme taivaalta täksi talveksi aidan puoliväliin ulottuvan hangen pienelle kotipihallemme. Eihän siihen raaskinut heti lapioida polkua, selkäkin oli kipeä ja jalkaa särki öisin. Ihanan pehmeä ja valkoinen lumipeitto sai olla rauhassa pitkään. Sen alla voi kuvitella kevätkukkasipulien onnellisena nukkuvan.
Vaan talvi oikutteli, tuli lauhaa, lumi vettyi ja tiivistyi päivällä ja yöpakkasessa taas kovettui. Pihalumella saattoi pian kävellä kuin lapsena hankiaispellolla. Oli tiedossa, että ikkunoita uusitaan keväämmällä. Sitä varten piti saada polku pihan poikki portille. Jäähakkuri olisi, mutta kun se jäi sinne vajaan, jonka oven edessä jumitti jähmeä kinos. Kevyt muovinen lumilapio ei mahtanut hangelle yhtään mitään.
Piti kaivaa vajan oven edustaa sen verran, että sai ulos alumiinisen lapion ja jäähakkurin. Hakattiin polkua vuorotellen parina päivänä, kunnes päästiin pihaportille asti. Ihana ylläri odotti portin takana: kaupungin aura-auton toimittama jäälohkareiden valli. Se on vielä hakattava pois edestä. Olin saanut fysioterapeutin ohjelmalla selän kuntoon. Siinäpä nyt koeteltiin kestääkö nikamat, nivelet ja lihakset poikkeustalven haasteita.
Bo Carpelan (1926-2011) oli lähes vuosisataisihminen. Hänen ensimmäinen runoteoksensa julkaistiin 1946 jo filosofian ylioppilaana. Filosofian tohtoriksi väitelleen Carpelanin elämänmittainen kirjailijanura kulki kirjallisuusarvostelijana, taiteilijaprofessorina ja apulaiskirjastonjohtajana toiminnan kanssa rinnan. Ruotsinkielisenä hän teki myös käännöksiä suomesta ruotsiksi. Hänen laaja kirjallinen tuotantonsa (runoja, proosaa, lastenkirjallisuutta) on myös runsaasti palkittua, mm. Finlandia-kirjallisuuspalkinnon hän sai kahdesti. Minulle Carpelan oli ennen muuta runoilija ja hienovireinen filosofi. Erityisesti hänen vanhuuden runonsa ovat täynnä syvää, tyyntyneen ihmisen viisautta. Kirjailijan elämäntyö on siitä kiitollista, että se jää elämään.
Kesän varjot, Bo Carpelan, suom. Oili Suominen, Otava, 2005
Kesän varjot on kutkuttavan erilainen lukukokemus. Teksti on oikeastaan runoa, eräällä tavalla aineetonta kuin usvaa, josta ei synny selkeitä mielikuvia, mutta jonka aistii väkevimmin tunnelmina. Kaikki tapahtuu ei-ajassa kuin veteen putoavan pisaran matkaan lähettämin sisäkkäisin kehin, joissa muistot lipuvat äänettömästi kuin vene sumussa. Kirjan maailma hulmuaa harsomaisena, läpinäkyvänä ja ihmiset liikahtelevat siinä kuin varjo-olennot. Tarinan henkilöillä ei ole ikää eikä hahmoa, osa on jo vainajien heimoa. Suhteet alkavat lopusta, etenevät alkuun ja palaavat takaisin. Ilmapiirissä tuntuu kesän himmeä tuoksu ja on kuin kaukaa kuuluisi vaimeita ukkosen jyrähdyksiä. Luettuaan ei osaa sanoa täsmällisesti mistä kirja kertoi, kuka oikeastaan oli kokija, päähenkilö. On vain kuin olisi saanut paljon sellaista, mikä on vasta tulossa tietoisuuteen, uudestaan tai ensi kertaa – ollut kauan sitten, unohtunut, välähtää esiin hetkeksi.
(Kolmas Huone 12.1.2006)
Kysy onko tieto kärsimyksestä
mahdollinen ilman kärsimystä, käden
liikkeet tomua? Kuka minussa
vastaa kun vastaus sammuu kuin
liekki tuulessa; minä vain ajaudun
kohti varmuutta, raskasta kuin ääni
joka hamuilee silmääni.
Se sulkee suuni pimeällä kädellään.
*Valitut runot 1946-83
Miten huone pimenee niin nopeasti,
niinkö lyhyt on tie, jota kuljin niin pitkään
ja näin isän itsessäni, niin hän istui
ja päivät vaipuvat, ovat poissa.
1966
Syksy on minun vuodenaikani.
Selkeät päivät, ja hämäränharmaat,
vettä valuvat tiet,
lauha utu.
Eivät vaadi mitään, eivät lupaa liikoja.
Silti: lehdiltä, joita poltetaan, nousee ruumiin haju,
heinistä mätänemisen,
savesta jään,
suurissa tuulissa on käärinliinojen ja purjeitten
tyhjyys.
Kaikki kuollut, kaikki sammuva, kaikki rauha:
niin kuin varjo
tai kiiltäväksi hiottu kivi yli kesäkuun päivien?
Lähde, 1973
Nuorempana minä etsin vastauksia kysymyksiin.
Yksi vastaus oli hiljaisuus, jos kuuntelin,
kuulin kun kävi tuuli, kävi ovi.
Ihmisiä tuli ja meni, tuntematon
ilahdutti minua, unohtui nopeasti,
sekä ilo että yllätys, totunnaiset.
Nyt olen alkanut puhua itsekseni
kuin tahtoisin oppia tuntemaan tämän joka puhuu
ja niin hatarasti kuuntelee, ajatuksissaan.
Jotkut sanat painautuivat minuun kiinni
kuin etsien suojaa, joltakin jota oli
liian vaikea nähdä. Kirjoitin muistiin.
Tämän ne minulle opettivat, sanat joita tuli:
jäähyväiset ovat osana kaikessa mikä elää
ja, kun olen voimakkaimmin uneksinut,
kotiinpaluu.
Vuodet kuin lehdet, 1989
Jos vain, rajalla,
saisin mukaani kirkkaasti piirtyvän
todenmukaisen kuvan toisesta maasta,
vuoresta, metsästä, hänestä, joka hymyillen
käy vastaan, niin kuin kaikki
olisi hakeutunut tähän kotiintuloon.
Gramina, 2010
Jos vaikka vuoret minuun vajoaisivat,
ja puiden varjoon peittyisivät
tuomen tuoksu ja lämpimien päivien hunajaa
ympäröivä lehmuksen leikki, mehiläisten
laulu ja kesäkuun kirkkaus – jos kaikki tämä
muuttuisi yöksi, katseeni kuitenkin hakisi
taivaanholvia ja ruohoa,
sydän hakisi runon kirkasta tähteä
ja sanoja, jotka jokaisen aamunsarastuksen hiljaisuudessa
kantavat kaipauksen hohdetta
ja tavoitetta voittaa kuolema
kutsuen: tulkoon valo.
Yötä vasten, 2013
Neljännen paastosunnuntain teema on Elämän leipä. Jeesus avaa oudon jyrkällä ja brutaalilla tavalla merkitystään päivän evankeliumissa Johanneksen mukaan: ”Minä olen elävä leipä, joka on tullut taivaasta. Leipä, jonka minä annan on minun ruumiini. Sillä, joka syö minun lihani ja juo minun vereni, on ikuinen elämä. Niinkuin minä saan elämäni Isältä, niin saa minulta elämän se, joka minua syö. Leipä, joka tuli alas taivaasta on toisenlaista kuin se ruoka, jota isänne söivät: he ovat kuolleet, mutta se joka syö tätä leipää, elää ikuisesti.” (Joh. 6: 48-58)
Ei ihme että Kapernaumin synagoogan sanankuulijat ällistyivät, ärsyyntyivät väittelemään Jeesuksen henkilöstä kesken kaiken. Tuollaista puhetta! Kuka tuo on olevinaan! Jopa elämänmittaisen uskontaipaleen kulkenut nykykristitty, raamattunsa lukenut ja virsikirjansa veisannut, sananselityksillä marinoitu ja ehtoollisen salaisuuteen joka messussa uudelleen vihkiytynyt, hätkähtää Jeesuksen sanoja. Miten hän noin raa’asti puhuu…
Elämän leipä. Leikatessani ruisleivästä palan aterialle, ajattelen: tämäkin on elämän leipää. Kiitän kaikesta fyysisesti välttämättömästä ja kaikista hyvistä lahjoista, joita elämä antaa. Ajattelen avatessani raamatun, virsikirjan tai postillan: tämäkin on elämän leipää, josta sieluni ja henkeni saa ravintoa ja hyviä lahjoja. Ymmärrän Jeesuksen antavan itsensä kokonaan ihmiskunnalle elämäksi, armon sinetiksi ikuisuutta varten. Lahja on annettu, on kysymys vastaanottamisesta.
Kiitos elämän leivästä.
kaupunki hengittää
tarmokkaita askeleita katusoralla
ti-ty, tsirp-tsirp, piis-piis ja muita muunnoksia
tip tip tip ja humahdus
|
|
