Kirjailija Leo Tolstoi, jonka omia sekä muilta koottuja ajatuksia olen seurannut vuoden alusta, tuli jo eläessään tunnetuksi teosofishenkisistä mielipiteistään. Hän korosti rauhantahtoisuutta ja hyvyyteen pyrkimistä, arvosteli voimakkaasti omistamista yleensä ja maan omistamista eritoten, oli vakaumuksellinen eläinsuojelija ja vegetaristi.
”Olisi anteeksiantamatonta jatkaa lihan syömistä, jos se olisi välttämätöntä tai jos siihen olisi jokin syy. Mutta sellaista syytä ei ole, lihan käyttäminen ravinnoksi on vain paha tapa, jota meidän aikanamme ei voi mitenkään puolustella.” -Tolstoi
”Ellemme olisi tapojemme sokeita orjia, ei meistä yksikään voisi hyväksyä sitä, että valtava määrä eläimiä tapetaan ravinnoksemme joka päivä. Näin siitäkin huolimatta, että antelias maa tuottaa syötäväksemme mitä erilaisimpia aarteita.” -Bernard de Mandeville
Kasvisruokavalio joillakin maitotuotteilla ja kalalla täydennettynä oli työvuosina minun juttuni. Se perustui pragmaattisiin tosiasioihin: kasvisvaihtoehto oli tarjolla työpaikkaruokailussa ja lihan välttäminen poisti nivelkivut. En ole minkäänlaisten ehdottomuuksien kannalla sinänsä, kannattaa kuunnella omaa elimistöään ruuan suhteen. Nykyään, kun kasvisruoka pitäisi itselle erikseen tehdä, ruokavalio on muuttunut sekalaisemmaksi. Nivelvaivat tuntuvat aina lihaa syötyäni.
Leivonnaisten tarjonta kaupoissa on paisunut ja muuttunut. Oletteko huomanneet, että hyllyt notkuvat nykyään tahmatäytteillä ja sokerikuorrutuksilla houkuttavaa kahvileipää? Yksinkertaista vehnäpullaa saa hakea. Ei ihme, että ihmisten painoindeksit kohoavat humisten ja kakkostyyppi vaanii nurkan takana.
Ärsyynnyn ajoittain myymälässäpaistovillitykseen. Lämmintä leipää yritetään pitää myyntivalttina, mutta ei osata pakastetta paistaa. Milloin leipä on lässähtänyt, milloin sisältö puolikypsää tai kerrassaan mautonta. Rapeakuorisen patongin joskus saatuaan voi ihmetellä ääneen. Leipomon myymälä on ainoa, josta saa kunnon leipää.
Mitäpä tässä marisen. Ihminen on mitä syö ja syö siihen mitä puuttuu. Kaupan hyllyjen täytekama hyllyy meissä tyhjyytemme täytteenä.
Kaupunki oli kaunis ja rauhallinen aamupäivällä, työpaikoilleen kiiruhtaneet olivat jo vieneet tungoksen mukanaan. Kadulla sai edetä väistelemättä, tulematta tönityksi. Puistossa korjattiin lehtiä, puhallettiin ja imuroitiin, koneet pärisivät tarmokkaasti.
Kävelin tavaratalon läpi hitaasti syysmuotia silmäillen. Tavaraa oli runsaasti, samoin myyjiä, asiakkaita vain kourallinen. Myyntipöytiä ja tankoja peiteltiin pinkinpunaisella muovilla. Tajusin äkkiä, miksi oli tyhjää, odoteltiin huomenna alkavaa kolmen päivän ostoryntäystä: erikoistarjousten perässä juoksevia asiakkaita.
Seminaarissa oli tuttujakin viime keväältä: ohjaaja ja yksi osanottaja. Muut olivat iäkkäämpiä; ilmeisen intohimoisia lukijoita me kaikki. Esittäytymiskierroksen jälkeen aloitimme kylmiltään runoanalyysillä. Runo oli upea kokonaisuus ja analyysi avasi siitä uusia tasoja. Kommenteista tajusin, miten kukin kokee lukemansa eri tavoin, oman elämysmaailmansa läpi. Teksti oli Eeva-Liisa Mannerin Talvi.
Tavaratalon nurkalla oli mies polvistuneena kadulle, edessään kuppi. Asema-aukiolla nainen ojensi vaaleanpunaista ruusua. Kuljin kummankin ohi pysähtymättä. Hetken mietin miten paljon maailmassakin on pinnanalaisia tasoja, hyväksikäyttöä, kätkettyjä tarkoituksia, valheita.
Pilviä kerroksittain, harmaata alinna, valoisia ja utuisia ylempänä ja kaiken takaa pilkahteli sininen. Katselin miten viereinen raidepari kulki mukana ja maisema juoksi vastaan. Vähän ennen kotiasemaa juna sujahti sumuiseen sadepilveen. Asemalla odottelin, kunnes kuuro meni ohi. Elämä tuntui hyvältä.
Sarjassa kuolemattomia yritysideoita löysi Pissismummo tässä yhtenä päivänä alueaviisista jutun, jossa haikailtiin rokkivanhainkotia. No jopas, innostui mummo. Kyseinen hoiva-alan uusioidea perustuisi sille varsin nerokkaalle oletukselle, että kaikki eivät ole samanlaisia vanhanakaan. Jos on erityislapsille erityisryhmiä ja -luokkia päiväkodeissa ja kouluissa, miksei erityisvanhoillekin olisi omia mestoja?
Pissismummo on ehdottomasti täpinöissään. Tämähän menee ihan innovaation puolelle. Ukkokoti jo on, vaan entäs Äijäparatiisi? Siellä saisi olla miten tykkää. Kukaan ei määräilisi, voisi käryttää tupakkia mielin määrin yöt päivät ja tietysti järjestää yhteisiä hillujaisia muinaisen kieltolain kumoamisen kunniaksi. Ei kiusattaisi vanhaa ihmistä terveysruualla ja rokki soisi aamusta iltaan kuurojen volyymilla.
Onkos joku ajatellut perustaa vanhainkoti-ikäisille mummopissiksille omaa häiriköintimestaa? Äijäparatiisin naapuriin tietysti, hähää. Ja hoitajiksi palkattaisiin ehdottoman tasapuolisesti nuoria miehiä ja naisia – ei mitään täti-ikäisiä, joiden kauhistelu ja kaakatus närästäisi mummopissiksiä. Jo vain olisi lystiä seurailla hoitsuporukan keskinäisiä suhteita ja lyödä vetoa syntyykö pareja.
Että silleen. Ettäkö ihminen ei miksikään muutu elämän polkua tallatessaan. Että minkä nuorena, sen vanhana. Saattaapi olla noin tai olla olemattaki, Pissismummo rohkenee eppäillä.
aurinkoinen polku, mahdollisuus
tutustua varjoihin
Kasvien geenimanipulaatio puhuttaa. Ruokayliherkkyyttä on paitsi allergiaperäisesti myös siinä mielessä, että osa ihmisistä hermostuu kaikesta uudesta tiedosta, mikä liittyy ruokaan. Miten kaupan hyllyjen välissä kärryään työntelevä ollenkaan selviytyy viikottaisesta urakastaan? Ateriatarpeiden taustojen ja sisältöjen selvitys on kimurantti juttu, siihen tarvitaan tietämystä, viitseliäisyyttä ja usein myös suurennuslasi.
Jos tykkää syödä possupaistia, on mietittävä mitä possu on syönyt ennen paistiksi pääsyään. Millä konstilla broileri on päätynyt noin pulleaksi? Maito näyttää puhtaan valkoiselta, mutta mitä söi lehmä, joka vedestä ja apeaineksista maidon kehräsi. Mistä ostaja tietää, minkälaisessa mullassa ja millä lannoitteilla kotimainenkaan porkkana kasvoi. Herkullisen hedelmän taustojen selvitys tyssää usein alkuperämaan nimeen.
Hyvin varustetussa ruokatavarakaupassa ei taida nykyään olla montakaan artikkelia, jota voisi sanoa alkuperäiseksi ruoka-aineeksi. Eri tavoin säilöttyä, pakattua, käsiteltyä, puoliksi tai kokonaan valmista on hyllyt kenollaan. Kaupan mielestä ostaja haluaa ruoanlaiton olevan helppoa ja nopeaa. Arjen tuiskeessa ei ehdi tuoteselosteita lueskella. Hyväuskoista porukkaa ollaan, jos ei koskaan käy mielessä, mitä tulee syötyä.
Olen sillä tavalla ikävä ihminen kaupan kannalta, että kyselen naturellia ja luomua. Miksi tyytyä kammottavanvärisissä marinadeissa uiskenteleviin lihapaloihin, kun voi yhä saada -usein erikseen kysymällä- lihaa sellaisenaan, valmistaa ja maustaa itse mieleisekseen? Luomutuotteita on ihan kohtuullisesti tarjolla, mutta kauppias ei tietysti tykkää, nehän eivät säily yhtä kauan kuin erilaisilla lisäaineilla kyllästetyt.
Lienee melko mahdoton tietää miten kaukana kasvien geenimanipulaation tiellä jo ollaan. Iät ajat on tosin kehitetty ravintokasvien ominaisuuksia, sitä on vain kutsuttu jalostukseksi. Kasvien geenit eivät todistetusti siirry ihmiseen eikä eläimeen, ongelma on eettinen. Syöjän kannalta lannoitteet, kasvinsuojelumyrkyt ja lisäaineet ovat joka tapauksessa vaarallisempia.
Joo’o. Mitä tänään syötäisiin.
Niin sinä sanoit, eron hetkillä. Elämä on tässä ja näin. Me elämän kolhimat ja uuvuttamat, salaisia surujamme itkeneet ja muutoksen kivuissa kulkeneet olimme löytäneen toisissamme valoisat kasvot ja ymmärryksen pilkahduksia.
Sinä kerroit ne karheat kantapääsi ja minä, että anna ne joskus toisen syliin ja lämpimiin käsiin. Ei meidän tarvitse olla vain hoivaamassa, voimme antautua myös ottamaan vastaan. Elämä hengittää sisään ja ulos. Tässä. Näin.
Ei voi olla totta! Siinä se on! Ihan kiljahdin ilosta yhtenä päivänä kesken arkisten puuhien varsinaisen löydön osuttua kohdalle. Ja nyt on kyllä ihan pakko kertoa vähän taustaa, muuten ei lukija riemastustani ymmärrä.
Pieni ekaluokkalainen oli saanut opettajalta tehtäväksi lausua kevätjuhlassa ulkoa runollisen kertomuksen lukukirjasta. Ensimmäinen esiintyminen koulussa oli tytöstä yhtä aikaa hurjan jännittävää ja huippuihanaa. Teksti oli nopeasti opittu ja tyttö laususkeli sitä ulkoa puoliääneen keväisillä koulumatkoillaan.
” Oli varhainen kevätaamu, kun äitini käteen nojaten astuin kotini ovesta ulos. Tunsin sadat tuoksut: maan tuoksut, yrttien tuoksut, kuivan puunkin kummat tuoksut. Kuulin tuhannet äänet: metsän äänet, ilman äänet, ruohonkorren huojunnankin vienot äänet. Pysähdyin ja kohotin pienet käteni ihastellen ilmaan. Silloin metsän siimeksestä sävel helähtää. ”Kukkuu, , kukkuu!” maa ja metsä ympärilläni kajahti. Tartuin kiihkeästi äitini käteen: ”Lintu! Se lintu anna minulle, äiti!” ”Hiljaa, lapsi” minun äitini kuiskasi. ”Lue kukunnat – ne ovat elämäsi kultaiset vuodet!” Vaikenin ja laskin: yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi…Ah, jo minulta pienoiselta luvut loppuivat ja yhä kukkui kultainen käkeni. ”Kukkuu, kukkuu, kukkuu, kukkuu” käkeni kanssa kilvan metsään huhuin. ”Kukkuu, kukkuu, kukkuu, kukkuu” maa, metsä, ilma kaikkialta vastaan kaikui. ”
Yhtään en muista miten esitys meni, mutta tarinan muistan, sanasta sanaan. Aikuisvuosina haeskelin tekstiä vanhoista lukukirjoista divareista, turhaan. Ajatella, että se oli odottanut löytämistä omassa hyllyssämme vuosikymmenet, Linnankosken Koottujen kakkososassa.
Hoitohenkilöstö on noussut mediassa esiin kahdestakin syystä. Ammattiliitot ovat takertuneet vaalilupauksiin ja vaativat oikeutetusti kohennusta jäsenistönsä palkkoihin. Hoitajien joukossa on myös muutamia, jotka ovat rikostutkinnassa. Tilanne on hätkähdyttänyt valvontaviranomaiset, potilaiden omaiset ja yleisön ikävästi hereille.
Viimeinen uutinen kertoi, että hoitajapula on paikoin vanhusten hoidossa jo sitä luokkaa, että omaisia on kutsuttava hätiin. Omaisten turvin selvitään hoitolaitoksissa viikonloput monin paikoin. Puhutaan hoivapääomasta ja hoitoreservistä, omaisten ja vapaaehtoisten käyttämisestä vanhusten ja vammaisten hoitoon.
Saavatko hoitajat katetta lupauksille? Eivät taida uskoa siihen työtaisteluun valmistautumisesta päätellen. Lakko tuottaa sekä taloudellisesti että inhimillisesti enemmän vahinkoa kuin hyötyä, mutta keinot tavoitteen saavuttamiseen ovat vähissä, kun lupauksien lunastajista on pulaa joka taholla. Lakko on petettyjen oikeutettu huuto.
Keskustelussa hoidon tasosta on puhuttu soveltuvuustestien palauttamisesta alalle hakeutuvien seulontaan. Kuulun siihen hoitajapolveen, joka on testattu kahdesti, perus- sekä erikoistumiskoulutukseen hakeutuessa. Testausalan professori Markku Ojasen mielestä intensiivinen koulutus karsii sopimattomat matkan varrella testiä paremmin.
Lähdettiin arveluttavaan suuntaan, kun lähihoitajakoulutusta alettiin pitää työvoimapoliittisena toimenpiteenä. Alalle joutui ihmisiä, joiden motivaatio ja mielenterveys ei kestä työn paineessa. Virheellistä linjaa jatketaan, kun tuodaan tänne väkeä, jonka koulutustasoa ja soveltuvuutta ei ole meikäläisin kriteerein varmistettu.
Hoidon taso ei näillä toimilla pysy eikä parane. Potilaat ja omaisetkin on petetty.
Olimme pianokonsertissa paikkakunnan parhaassa musiikkisalissa. Kaupunkimme on kulttuuriasioissa hiukan epätoivoisessa raossa: pääkaupungin runsas ja laadukas musiikkitarjonta on puolen tunnin matkan päässä. Harvoin tänne saadaan taitajia, jotka ylittäisivät sen mystisen tunnettuusrajan, millä salit täytetään.
Pianisti Raija Kerppo on toki musiikkiväelle tuttu, joskaan ei ihan äsken Maj Lindiään voittanut. Ohjelmistokin oli mitä parhain: Mozartin tuttu Rondo alussa, Ravelia ja Chopinin hieno h-mollisonaatti. Soitto oli upeaa kuultavaa. Mutta Mozartin adagiossa jo kuulijan korva erotti äänen, joka ei kuulunut joukkoon, pieni vingahdus pedaalista.
Pianisti yritti itse väliajalla korjata tilannetta, turhaan. Sonaatissa sinänsä erinomaisen Steinway-flyygelin pedaali piipitti jo kuin pesästään pudonnut poikanen. Kuulimme väliajalla, että virittäjä oli hikoillut ennakkoon ongelman kanssa tunnin ja saanutkin sivuäänen pois. Konserttitilanteessa se palasi paikoilleen loppua kohti yltyvänä.
Tuli mieleen eräs konsertti toisaalla. Keskiraskaan sarjan pianisti sai soittoonsa huomoristista lisämaustetta narisevasta tuolista. Entäpä se ikimuistoinen konsertti, jossa tulenpunaiseen, pörheään iltapukuun sonnustautuneen diivasopraanon aarioita kuunneltiin lihapullan tuoksussa. Salin ilmastointi kun oli kämähtänyt ja talon keittiösiivestä kantautui pikantti lisämauste kulttuuriseen soppaan.
Jos toivoa saa, niin musiikkia ilman lisämausteita, kiitos.
Tosia sanoja ei hälinältä kuule,
on mentävä syrjään, kuunneltava kauempaa.
Mihin kääntyä, kun tuulee kovaa vastaan?
Parasta kumartua, kääntää kasvot myötäiseen.
Matalalla maa on kaunis.
|
|
