Torstaimummolassa purettiin tänään viime kerralla tehtyjä ’aarrekarttoja’. Kukin oli siis liimaillut umpimähkäisesti lehdistä leikkelemiään kuvia isolle piirustusarkille. Tekovaihe viime torstaina oli sekin mielenkiintoinen, mutta tänään kukin raotteli kuvista kertoessaan eilistä, huomista ja tätä päiväänsä.
Katselin ’karttaani’, jonka tein silloin hyvin nopeasti välillä toisia autellen. Keskialueella on kolminaisuusikoni, kirjapino, ilmapallo, kaunis teekuppi ja tanssiva pari, vasemmalla meri ja majakkasaari, oikealla metsäinen vuorimaisema ja vielä kesäinen kuva juhlivasta väestä rannalla.
Jollakin mummeleista arkilla oli vain muutama pieni kuva kuin kertomassa niistä harvoista asioista, jotka elämässä enää ovat tärkeitä. Toisessa paperissa oli pelkkää unelmaa, mahdollisimman kaukaista omasta arkitodellisuudesta. Eräs arkki oli ruokakuvia täynnä ja toisen alakulmassa oli hautausmaa.
Olen tehnyt eri vaiheissani vastaavia aarrekarttoja ja tallettanut ne. Jonakin päivänä otan ne kaikki esille ja katson miten aika on elämäni kuvaa muuttanut.
Viime vuosisadalla Saara Finni kirjoitti traagisen raportin äitinsä viimeisistä vaiheista vanhainkodissa. Kirjan nimeksi hän antoi Suruvaippa (Gummerus, 1981). Tosikertomus herätti ilmestyessään laajalti kauhistelua ja puolustelua, mutta myös arvokasta pohdintaa vanhusten laitoshoidon käytännöistä. Ehkä jokin jossakin oikeasti muuttuikin paremmaksi.
Tämän ajan ’suruvaippakirja’ lienee Tarja Tallqvistin ja Elina Simosen Kuka vierelles jää (Otava, 2007). Monta muuta hyvää kirjaa, tutkimusraporttia ja optimistista innovaatiokehitelmää on vanhusaiheesta julkaistu. Johtavatko ne mihinkään? Kuka tarttuu toimeen? Miksi tässä maassa nykyään määritellään vanhustenhoidon arvot euroina?
Voimalan keskustelu pysäytti. Tuoreen vanhusasiavaltuutetun kokemus, tausta ja näkemykset herättivät toivoa. Kysyä sopii, mitkä ovat hänen mahdollisuutensa ja valtuutensa vaikuttaa kehitykseen tulevaisuudessa, kun vanhusten suhteellinen määrä väestöstä kasvaa vuosi vuodelta ja samaan aikaan kuntien talousnäkymät vaikeutuvat.
Toimittajalta jäi kyllä tarkentamatta, että 65-vuotta täyttänyt ei ole vielä vanhus eikä tarvitse puheena olleen kaltaista hoivaa todennäköisesti pitkään aikaan. Vanhuudenhoivan tarve alkaa kasvaa selkeästi vasta 80 ikävuoden jälkeen. Teknologiset vempaimet voivat helpottaa arjen sujumista, mutta ihmisen kosketusta, rakkautta ja hoivaa ne eivät koskaan korvaa.
Vanhuustutkija kysyi: miksi vanhuksille ei järjestetä sitä apua, mitä he eniten toivovat, puhtautta ja ihmisarvoista hoivaa? Kysymys nostetaan taas esiin ensi vaalien alla – ja unohtuu, kun oma paikka vallan keskiössä varmistuu.
YLE:n Kotikatsomoa pidetään tarjonnaltaan kohtuullisen laadukkaana foorumina television katsojalle. Eilen alkanut uusi draamasarja jätti hämmentyneen olon. Harvoin tarjolla – mitään uutta, tekee mieli jatkaa.
Asumalähiöelämän peruskliseet tarjottiin kertarysäyksellä. Koko aloitusjakson kuvaavin otos oli huonosti lämmitetty kalasoppa humalassa riehujan ryntäillä. Ei lupaa hyvää, jos on tutkittava trailereita ja roolijakoja, että pysyy selvillä, kuka on kenenkin kanssa missä suhteissa.
Ilahduttaviakin roolitöitä pilkahteli siellä täällä. Kari-Pekka Toivonen neuroottisena ortopedina näyttäisi olevan eräs keskushenkilöistä ja onnistui roolissaan uskottavasti. Sisarusparista Ellaa esittävä Anna-Leena Uotila oli ihana ilopilkku.
Täytyyhän tätä tietysti katsoa, silloin harvoin kun tarjolla on. Näyttelijäryhmä toimii kuin mikä tahansa tiimi: sen työssä on lämmittelyvaihe, kehitysvaihe ja huippu. Jos ei kolmannessakaan jaksossa kahdestatoista homma ala toimia, tuskin toimikaan.
Vuoden viimeisenä ja pimeimpänä perjantai-iltana Lapsuusmaalla käydessä veli kantoi eteeni sairaalasta tulleen kirjeen. Äidin tutkimustulosten mukana oleva diagnoosi oli karua luettavaa. Ei se yllättänyt, katsoimme vain hiljaa toisiimme. Näinkö siis -?
Pitkän hiljaisuuden jälkeen pohdimme miten tämä äidille kerrotaan. Sovimme, että toistaiseksi puhutaan lisätutkimuksista leikkausta varten. Lauantaina menimme yhdessä Toisen kanssa äitiä tapaamaan palvelutaloon ja kerroin näin. Äiti kysyi vain rauhallisesti: milloin.
Veli vei äidin aluesairaalaan ilmoitettuna päivänä. Valmistelevien tutkimusten jälkeen soitin osaston ylilääkärille. Kävimme perusteellisen keskustelun tilanteesta ja hoitovaihtoehdoista. Lääkäri sanoi keskustelleensa äidin kanssa. Äiti tuntuu ymmärtävän tilanteen, mutta ei haluaisi leikkausta.
Veli haki äidin kotiin. Kun soitin, äiti kertoi, että oli sairaalassa ja lääkäri selitti mikä hänellä on, mutta hän ei halunnut leikkausta. Minä kysyin ymmärtääkö hän, että sairaus on vakava ja muut hoitovaihtoehdot eivät käy. – Kyllä mie ymmärrän, mie olen valmis.
Päättymisen lahja: huomisen ilo syntyy menneeltä vapautuvaan tilaan
Maagista rummutusta pimeässä, sitten valo paljastaa kuuden tanssijan ryhmän, joka on jo liikkeessä. Konemainen rytmi sävelkulkuja vailla, vaihtuvien valojen leikki ja nuorten vartaloiden energinen liike näyttämöllä vangitsee katsomoon täydellisen hiljaisuuden. Tanssin hurmos tempaa mukaansa, liike lumoaa.
Etteikö ruumiin kielellä voisi kertoa tarinoita! Molemmat esitykset loihtivat väkeviä tunteita, energian palo ihan hengästytti katsoa. Äärimmilleen trimmatut nuoret kehot jo kiiltelivät hikipisaroista, mutta liike jatkui tauotta, sykki rytmissä. Toisessa esityksessä tajusin hämmästyen: silmätkin voivat tanssia!
Helsingin Kaupunginteatterin tanssiryhmä Studio Elsan lavalla oli meille molemmille uusi kokemus. Saimme liput joululahjaksi Esikoiselta ja Nuorikolta. Lämpiössä me ja muutama ikäisemme olimme rastalettisten, muotitietoisten ja anorektisen hoikkien nuorten joukossa pikkuisen eri planeetalta, se meitä nauratti.
Tällä kertaa esitysten jälkidebattiin oli kutsuttu tanssin ammattilainen Marco Bjurström ja näyttelijäveteraani Birgitta Ulfsson. Ensimmäisen esityksen koreografi Simo Kellokumpu oli paikalla avaamassa ajatuksiaan. Yleisö kuunteli, mutta vaikea oli sanallistaa kokemusta tai rohjeta kysyä ääneen – niinpä vuorovaikutusta ei juuri syntynyt kuin paikalle pyydettyjen kesken. Olisi tehnyt mieli kysyä, miksi Simo K:n luomissa kuvioissa oli niin vähän iloa ja niin paljon ahdistunutta ja tuskaista, kouristuksenomaista liikettä. Toinen, norjalaisen naiskoreografin teos oli pehmeämpi, kuuntelevampi.
Iloisena, virkistyneenä ja energisenä uudesta kokemuksesta poistuimme Kallion tuulisille kaduille. – ”Sairaan hyviä tanssijoita”, kuten Marco B. totesi.
Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittaja kun jotain kirkosta sanoo, onhan se luettava. Niinpä jäin taannoin tutkimaan Antti Blåfieldin merkintöjä. Ensin toimittaja kertoo, että ev.lut. kirkosta erosi viime vuonna ennätysmäärä ihmisiä. Sitten hän toteaa, että kirkkoon liittyneitä myös oli ennätysmäärä ja siunatuksi lopuksi: kirkkoon kuuluu edelleen 81,7 prosenttia väestöstä. (HS 5.1.2008)
Eroamisen syitä pohtiessaan Blåfield tukeutuu lehdessä aiemmin julkaistuihin kirjailija Jarkko Tontin ajatuksiin. Raamattu mainitaan fantasiakirjallisuuteen kuuluvaksi, katolista kirkkoa tölväistään perhearvojen korostuksista. Fundamentalismin ennustetaan vahvistuvan ja valtaavan vähitellen ev.lut. kirkon, jossa sen jälkeen ei olekaan sijaa muille kuin uskossaan vahvoille ja totuudestaan varmoille. Blåfield päätyy lausumaan: ”kirkko on menettänyt otettaan suomalaisten kotien arjesta”.
Odotin kiinnostuneena, miten Kotimaa-lehdessä tulkitaan tilastoja. Pääkirjoitus on otsikoitu: ”Nuoret etsivät autuutta ilman kirkkoa”. Päätoimittaja Olof Melin toistelee Blåfieldin näkemyksiä, oikeastaan mitään kirkollisen päälehden omaa tulkintaa tilastosta ei löydy. Laimeasti lääkkeeksi tarjotaan uudentyyppisiä seurakuntamalleja.
Näinä aikoina uskontojen opettamat arvot eivät ole yhteiskunnassa yhteisesti hyväksyttyjen ja lailla suojeltujen oikeuksien kanssa kaikin osin ristiriidattomia. Moniarvoisuus toisaalta ja arvotyhjiö toisaalta hajottavat yhtenäistä uskonperintöä. Maallikon on vaikea tietää, milloin on kyse opista ja milloin sen tulkinnasta, kun joku lausuu kirkosta tai sen nimissä jotain. Ongelma on sama tilastojen suhteen.
Kirkkomme elää monenlaisten paineiden alla. Suurin murhe ei ole 0,7 {b195221a10a1fd9fb3a5b01a51efd600d33662cb52de181d4366fdfbbc3c5b7a} suhteellinen jäsenkato, isompi lovi syntyy, jos konservatiiviset ääriryhmät ajautuvat irti kirkosta. Railo on jo syntynyt ja laajenee. *
PS. 11.1.-08 Tuoreessa Suomen Kuvalehden numerossa (2/08) on piispa Samuel Salmen (Oulun hpk) haastattelu samasta aiheesta. Siinä selkeihin kysymyksiin saa selkeitä vastauksia.
Jostain lapsuusmuistojen syövereistä putkahti mieleen heti herättyä huoneeni aamuhämärässä: ”…siunaa äitiä ja isää, heille elinpäivää lisää..” Ehkä vanhan virren aikaisessa maailmassa isän ja äidin elinpäivien määrä on ollut monilapsisissa perheissä hartaan rukouksen paikka.
Ikääntyvän aikuisen mieleen juolahtaneena virrensäe tuntuu absurdilta. Isäni on ollut poissa kohta seitsemän vuotta. Hän sai elää täyden elämän ja lähti hiljaa aikansa tultua täyteen 86 vuoden iässä. En olisi osannut toivoa hänelle enempää. Äiti on jo 93 eikä elinpäivien lisä ole hänen toiveissaan, pikemminkin päinvastoin.
Verkossa tarjolla olleen elinpäiväennusteen mukaan saattaisin elää isääni vanhemmaksi, mutta kuolisin äitiäni nuorempana. Ajatus tuntui ensin hiukan oudolta. Ennuste on ylimalkainen, laskelmassa ei noteerata jo koettuja kolhuja eikä alitajuisia unelmia. Se perustuu elämäntapa-arvioon ja geeniperimään.
En tiedä, mitä lapsemme isälleen ja äidilleen toivovat. He osaavat elää ilman meitäkin, mutta tuntuu hyvältä voida vielä olla tarpeellinen jollain tavalla. Me osaamme elää ilman heitäkin, mutta saattaa tulla aika, jolloin he ovat meille tarpeellisempia kuin me nyt heille.
Iäkkörouvainyhdistys Kirja & Kahvi saapasti kulttuurinnälkä kurnien Meilahden Taidemuseoon, jossa oleman piti ja olikin Vuoden Nuoren Taiteilijan näyttely. Vaalea hulmuhiuksinen taiteilija Hans-Christian Berg selosti aulan videoesittelyssä taiteellisten pyrkimystensä lähtökohtia. Näyttelyn teokset toimivat juuri nuoren taiteilijan tarkoittamalla tavalla: herättivät ihmettelyä, uteliaisuutta ja lapsenomaista leikinhalua.
Terästä, akryyliä, valot, värit, heijastukset, välke. On aina kiehtovaa yrittää sukeltaa nuoren taiteilijan mielikuvamaailmaan, siihen ideasampoon, josta kumpuaa aihe ja työstettynä lopulta valmis teos. Mitä ikinä luova ihminen ajattelikin, vastaanottaja, katsoja näkee taiteessa kokemusmaailmansa heijastukset ja reagoi usein itselleenkin yllättävästi. Yhteinen taidekokemus antaa lisäksi erilaisia impulsseja kuin yksin, hiljaa katsottu.
Näyttelyn vaikutelmat sulateltiin läheisen Villa Angelican uskomattoman runsaassa ja yksityiskohtia rönsyilevässä salissa kahvin ja teen kera. Kahvilan interiööri oli mainio kontrasti modernille taiteelle – alueen kaunis talviasuinen luonto rauhallisena taustanaan.
Lienen joskus ohuesti sivunnut seinien sisäistä sivuaihetta, Toisen tapaa mököttää ajoittain. Ja todennut, että siitä selviää helpoiten, kun antaa olla. Taannoin Toinen tuli Kuopuksen luota sen hämmästyttävän tiedon kera, että pojan huushollin kaksi kania mököttävät.
Nythän on niin, että muutto on ihmisen lapselle kova koetus, varsinkin muutto vuokrakämpästä omaan, joka pitää rempata mieleisekseen. On sullottava kahden keräämä asumistarpeisto laatikoihin, kärrättävä uuteen osoitteeseen ja purettava laatikoista uuteen asentoon.
Muutto pitää ahkerana, on siivottava edellisen asujan jäljet ja sitten vielä omat jäljet, ettei entinen vuokraisäntä lähetä laskua perään. Muutto tapahtui joulun aluspäivinä ja jouluksi nuoripari poistui sekasorron keskeltä äitiensä huomaan kanit evästettyään. Hyvähän ihmisen lasten on.
No, onko ihme, että kanit mököttävät. Ne on lupaa kysymättä tuupattu uppo-outoon huusholliin, joka on vielä kuin tsunamin jäljiltä. Ihmisen lapset eivät ole ehtineet sylittää, rapsuttaa ja silitellä. On työnnetty uutta salaatinkerää ja täytetty vesikuppia ja taas riennetty tapettikauppaan.
Nyt pitäisi tietää, miten mököttävä kani lepytetään. Annetaanko olla ja katsotaan miten kauan kaninpokka pitää. Ryhdytäänkö lahjomaan karvapalleroita erikoisherkuilla ja löperöimään liikkumisreviirin kanssa. Remontti ahistaa ja kanit vain mököttävät. Mokomat.
Kanien anoppi kävi loppiaisiltana niille pitämässä puhuttelua ja selittämässä tilannetta. Mitäs se auttoi. Häkin nurkasta vain mulkoilivat korviaan lopsauttamatta eivätkä edes emäntänsä houkuttelusta tulleet yksiöstään ulos. Tehokasta huomionhakua tuo mökötys.
|
|
