Tämä syväily on minua, että nytkin mietin, onko elämässä ylimalkaan sattumanvaraisia asioita. Miksi kirjoitan juuri tästä, juuri nyt. Kuinka paljon haastevastaukseen vaikuttaa kysyjän persoona. En tunne haastajaani muuten kuin blogitekstien kautta, mutta luotan tuntumaan. Voin antaa ajatusten virrata.
*
Sattumoisin kello on täsmälleen 15 juuri nyt. Äitini on kertonut, että olen syntynyt keskiviikkona iltapäivällä. Maalla oli sydänkesä, juhannus juhlittu, alettiin heinäntekoa. Oma Kuopuslapseni syntyi jouluviikon maanantaina iltapäivällä 31 vuotta myöhemmin. Esikoisen syntymähetki oli ollut syksyisenä keskiyönä, päivämäärä oli vaihtumaisillaan. Pojanpoika syntyi syysaamuna seitsemää vaille seitsemän. Sattumanvaraista, ehkä.
*
Pöydälläni on tällä hetkellä kolme kuvaa, joita kirjoitellessa katselen. Pinturicchion Madonna Adorante on Rooman matkalta 2005 ostetussa taidekalenterissa. Ballerina Eun-Ji Ha Prisessa Ruususen hahmossa tanssii kaunista koreografiaa satubaletissa, josta nautin loppiaisena. Niin ja kolmantena, elämäni kirkasvalo, pojanpojan hymykuva. Sattumanvaraista, tuskin.
*
Miten minusta tuli tämmöinen tonttumuori ja kivien kerääjä. Sattumaako? Kuinkahan monta pienen pientä tonttua meille onkaan kotiutunut. Niitä on kirja- ja levyhyllyköissä, takan reunalla, ikkunoilla. Ne pitävät kuutamokokouksiaan ja supisevat keskenään tonttumaisia. Kesäksi ne muuttavat pihaan ja kurkistelevat uteliaina kivien takaa. Tonttukansan tarinoita kehräilee Mummeli pojanpojalle jonakin päivänä kerrottavaksi…
*
Muutokset ja kriisit toistuvat ihmisen elämässä. Minun selviytymiskeinoni ovat olleet opiskelu, musiikki, luonto ja kirjoittaminen. Opiskelu toimii aina, pitää virrassa. Kirjoittamalla voi paitsi ilmaista ajatuksiaan myös keskustella itsensä kanssa. Musiikissa voi kellua, unelmoida, soida mukana. Milloin ei jaksa ihmisiä, voi etsiytyä luontoon; metsään, niitylle, veden ääreen tai merelle, nousta kalliolle, katsella kuutamoyössä tähdet.
*
Elämänkäsitykseni mukaan olemme täällä kehittyäksemme ihmisinä ja tukeaksemme toisiamme. Elämä yllättää, antaa ja ottaa. Kokemusten vuodet eivät ole sattumaa.
______________
Kiitos haastajalle: Kaamosvalon Maaretta
Ihmeellistä on, ettei ole kahta samanlaista lumikidettä. Luonto on ihmeitä täynnä. Myös sinä olet ainutlaatuinen.
Kuvassa on kesä Karjalassa sodan viimeisenä vuonna. Hääpari seisoo sulhasen syntymäkodin pihanurmella auringossa, taustalla kukkiva pihlajapuu. Morsian täyspitkässä valkeassaan nojaa kevyesti vasenta olkaansa sulhasen oikeaan. Hunturyöppy valuu selkää nurmelle asti. Pienten valkeiden kukkien kimppu sylissä kaartuu kohti sulhasta. Morsian hymyilee suoraan, sotilasasuinen sulhanen katsoo morsianta hiukan ujosti onnellisen miehen ilmein. Kauluslaatat ovat kersantin, vasemmassa rintapielessä kolme ansioristiä ja kaksi urheusmitalia. Saappaat kiiltävät ja pussihousujen prässit taittuvat terävinä. Vallaton tumma kihara on karannut otsalle.
En tavannut koskaan heitä kumpaakaan. Kuvan sulhanen, Toisen eno, katosi rauhan tultua kauan sitten syysmyrskyyn kalamatkallaan, palasi omilleen seuraavana keväänä rantaan ajautuneena. Enon vaimo kuljetti kahta lasta yksin eteen päin. Nyt perheestä on enää yksi jäljellä, hänelläkään ei perillistä.
Vuodet harventavat väkeä suvussa hiljalleen. Yksi toisensa jälkeen on muuttanut nurmen alle, nimeksi hautakiveen. Sukupolvesta toiseen perheet pienenevät.
Kuljemme vuorollamme kukin samaa tietä; muutumme muistoiksi, jotka välähtelevät elävien mielessä ja kerran unohtuvat.
Vuoden ensimmäisenä päivänä jätin kirjoituspöydälleni erään perintömaljoista. Se on kirkasta lasia, sillä tavoin pintakuvioitu, että näyttää olevan yltyleensä säröillä. Kosketuksesta se helähtää aavistuksen verran alavireisen a:n. Lasin sisäkerroksista, läheltä maljan pohjaa, löytää tarkkaan katsoen ihan oikean särönkin korukuvioon kätkeytyneenä.
Malja on kiehtovalla tavalla kaunis yksinkertaisuudessaan ja sai miettimään säröjä ja arpia, joita minussakin on. Sisäiset säröt eivät välttämättä näy, tuntuvat kyllä. Jotkut arvet sekä näkyvät että tuntuvat. Itsetuntemus edellyttää säröjensä ja arpiensa hyväksymistä. Vaikka jälkiä jää, elämä voi olla ehjä. Kosketuksesta soin, vaikka sointu voikin särähtää.
Toinen tuli tätinsä lähiomaisten kesken pidetystä perunkirjoituksesta. Jo hautajaismatkalla tädin sisar oli pyytänyt valitsemaan muistoja kirjoista ja koruista. Nyt sieltä oli pakattu mukaan liinavaatteita, muutama maljakko ja pöytähopeaa. Toivoin hiljaa mielessäni, että perintötavaraa ei tulisi kovin paljon. Kaikkea on jo riittävästi, liikaakin. Toisaalta, eräänlaista kierrätystähän perinnötkin ovat.
Uudenvuodenpäivän iltana tutkimme yhdessä perintötavaroita. Kuten kirjoista jo olin huomannut: täti oli valikoiva ja laatutietoinen. Pellavalakanoissa on upeat revinnäiskoristeet tai itsevirkatut pitsit sekä kauniisti aplikoidut nimikirjaimet. Tahrattomia damastipöytäliinoja, uudenkiiltoisia pellavapyyhkeitä, taitavasti kirjailtuja tabletteja ja pikku liinoja oli iso kassillinen. Toistaitoisena naisihmisenä arvostan kyllä suuresti käsityötä.
Täti syntyi rajantakaisen Karjalan kaupungissa ja koki siis evakkouden. Nuoruutensa herkimmät vuodet hän oli rintamalottana. Mitä jälkiä sotavuodet häneen mahtoivat jättääkään. Myöhemmin täti teki elämäntyönsä sotilaskotisisarena. Hän eli elämänsä erakkosieluisena ja itsellisenä ihmisenä. Ehkä vuodesta toiseen vaihtuvat varusmiesikäluokat olivat jokin side nuoruusvuosien sotakokemuksiin.
Tädit ovat tärkeitä. Heissä havisevat sukupuun ikivihreät lehvät. Lähtiessään he jättävät oven auki, askeltensa painaumat pihanurmeen. He vilkuttavat koivukujaa mennessään ja lehahtavat pois haurain siivin kuin perhoset.
Kauempaa näen vain sen puolen, joka on valaistu. Varjopuolikin kuuluu kokonaisuuteen. Ihmisen kunnioittaminen on hänen salaisuutensa kunnioittamista.
Onnellisen kotijoulun jälkeen valmistauduimme kahdestaan matkaan Lapsuusmaalle. Jo puhelimessa olin saanut vanhainkodin hoivaosastolta tiedon, että äidin hatara lyhytmuisti tuntuu täysin romahtaneen viimeisen viikon aikana. Jouluaattoillan vierailu veljenpojan perheessä oli väsyttänyt kovasti ja unohtunut saman tien vanhainkotiin palattua. Yöt ovat olleet levottomia ja päivälläkin sattunut kaatumisia – seurauksena onneksi vain mustelmia.
Tuloiltana poikkeamme osastolla. Äiti seisoo käytävällä rollan kanssa, katsoo tiukasti, sitten kasvot aukeavat hymyyn, kun hän tuntee. Puhelimessa hän oli viimeksi kysynyt: ”Mikäs se siun mieheis nimi on, ko mie en nyt muista.” Huokaan helpotuksesta, ihanaa, hän tuntee vielä tyttärensä ja vävynsä. Naapurihuoneen täti jo kysyy omalta tyttäreltään: ”Kukas se sie oot, tulit sie tappamaa miut?”.
Toisena päivänä menen osastolle vähän puolen päivän jälkeen. Aamutoimet on tehty, lounas syöty ja väki on ruokalevolla. Äiti istuu yhteisen olotilan sohvalla. Hän jaksaa siinä tai omassa nojatuolissaan vajaan puoli tuntia kerrallaan – sitten hän jo tahtoo vuoteelle lepäämään. Käymme vanhainkodin aulassa, istumme keinutuoleihin toviksi. Koetan kertoa kaikenlaista, mutta Äiti palaa aina toistelemaan samoja. Aulan presidenttien kuvista hän tunnisti elokuulla vielä neljä, enää ei niitäkään. – Minnuu niin väsyttää, lähetää kottii, hän sanoo kohta.
Päivällisaikaan kerron käyväni pienellä kävelyllä sillä välin, kun osaston väki ruokailee. Kierrän pienen lenkin valaistuja lähikatuja, hengitän syvään raikasta talvi-ilmaa. Iltajuna rullaa asemalle, kolme kaksikerroksista vaunua ja muutama matala. Tulee mieleen: jos juoksisin junaan, olisin iltayöstä jo kotona. Osastolle palatessani äiti on paniikissa eikä tahdo millään rauhoittua. Hän toistelee taukoamatta: missäs mie oon, kukas miut tänne toi, jokos myö lähetää, viet sie miut kottii. Kun en lopulta enää jaksa selittää, äiti kiukkuaa: mikset sie vastaa, vastaa miulle.
Katselemme taas kerran valokuvat ja puhelen tutuista ihmisistä. Sitten laulamme yhdessä tutut joululaulut. Äidillä on yhä ihmeen kaunis ääni ja hän laulaa kaikki säkeistöt oikein. Aina kun laulu loppuu, alkaa sama kysely. Yritän välillä lukea ääneen Anni Korpelan runoja, joista hän on ennen pitänyt. Äiti ei jaksa kuunnella. Jalkaa särkee, kivutonta asentoa ei löydy. Itkuinen valitus ja kyseleminen jatkuu kunnes äiti on niin väsynyt, että torkahtaa hetkeksi. Istun nojatuoliin ja suljen silmät. Miten ne jaksavat tätä päivästä toiseen.
Iltapalalle äiti ei halua ollenkaan. Sanon vain, että mennään silti ja kiepautan hänet ylös vuoteesta. – Elä revi minnuu, äiti ärisee, lähtee kuitenkin. Ruokailuhuoneessa hän on vakuuttunut, että hänet on tuotu lääkärin vastaanotolle. Särkylääke menee hyvin alas, mutta muutama lusikallinen kiisseliä vaatii jo neuvottelua. Iltapesulla äiti tahtoo pestä itse hampaat ja huuhtoa suun. Ihmettelen muutamia rutiineja, jotka ovat säilyneet äidin hajoavassa maailmassa. Hän haluaa myös itse päättää mitä pukee ylleen. Hoitaja sanoo, että äiti saattaa vaihtaa mekkoa monta kertaa päivässä. Peittelen äidin vuoteeseen. Toinen hakee minut, menemme veljen kotiin yöksi.
Aamulla käymme hyvästelemässä. Äiti jää käytävälle katsomaan jälkeemme rollaan nojaten. Miten pieneltä ja hauraalta hän näyttääkään, valkotukka. – Elkää jättäkö minnuu tänne, jokos työ määttä pois… sanat polttavat kipuna sydäntä ja kumaraan painunut olemus hitsautuu lähtemättömäksi kuvaksi mieleen.
Hakisit äidin jo kotiin, Sinä hyvä ja ihmisiä rakastava.
Vuodenvaihde aukeaa kahtaalle. On hyvä katsahtaa taakse, hahmottaa käyty matka, sen etapit. Sitten on hyvä jatkaa kevättä kohti. Edessä olevan matkan vaiheita ei tarvitse tietää, kukin päivä antaa omansa. Täältä tullaan elämä!
Umpihangen vapaudesta olen jo kyllikseni nauttinut. Nyt tuntuu hyvältä hiihdellä edellä kulkeneiden latua. Tie on valmis sen kulkea, joka uskoo niin.
”Sinä Herra Jeesus sallit lasten tulla syliisi! Salli myös minussa hengittävän lapsen tulla syliisi, uskaltautua sinun ystävällisten kasvojesi lämpöön. Sinä näet, miten syvälle minussa ulottuu väärä täysikasvuisuuden vaatimus, oikeassaolemisen, osaamisen ja jaksamisen pakko. Tee minut avoimeksi ottamaan valtakuntasi niin kuin lapsi on kotona.”
*
Anna-Maija Raittila
”Kukat suuret mun aukeevat sydämessäin ja tuoksuvat rauhaa syvää…”
Joulua, joulua vain toivotan Sinulle, lukija ja ystävä. Riittäköön aito läsnäolo itsellemmekin juhlailoksi. Vähän voi olla paljon, kun se täyttyy rakkaudella.
|
|
