Helena Sinervo   Meri Requiem   runoja    Otava 2022

Sinervo on 1961 syntynyt Finlandia-palkittu runoilija, kirjailija ja suomentaja. Arvostuksesta kertoo myös Aleksis Kiven rahaston elämäntyöpalkinto. Meri Requiem on Sinervon 12. runokokoelma, jota luonnehditaan sielunmessuksi merelle. Meri sekä fyysisenä että Runojen merenä, eroottisen rakkaudenkin elementtinä kiehtoo ja inspiroi Sinervoa. Kirjan ulkoasu on poikkeuksellisen viehättävä, Piia Ahon käsialaa. – Vaikutuin näistä runoista kohta kirjan avattuani. Tässä luodaan runoudelle uutta kieltä! Sinervo leikkii onomatopoeettisilla mielleyhtymillä ja ajatus seikkailee huikeissa sfääreissä runollisen sävelkorvan luomissa sointuvissa kuvioissa.

”Haahuilin alasti huoneistossa. / Haahuilin suurten kuusten seurassa. / Ajattelin, että nuokin puut joku omistaa ja myy, mieletöntä. / Sanonpa teille, että koko ajan oli kuin sarabande olisi soinut, / kuin meri olisi kutsunut luokseen neulasten hitaan virran / kuin trillien ansalangat ja lassot olisivat metsästäneet minua, / kuin olisi ollut mahdollista paeta vain muuttumalla puuksi, / istuttaa johtosolukkoa, nilaa ja jälttä kaarnoittuvan ihon alle. / Ja päätyä ennen pitkää kiinalaiseen sellukattilaan. / En ole koskaan ollut yhtä vanki kuin teidän suoratoistossanne. ”

*

Anja Snellman   Kaikki minun isäni   WSOY 2021

Kirjailija on julkaissut Kaurasen nimellä kymmenen romaania ja sen jälkeen Snellmanina vielä 29. Ihan kaikkia en ole lukenut, mutta olen pitänyt kirjailijaa paitsi tuotteliaana myös taitavana ja rohkeasti omaäänisenä. Tämä viimeisin kertailee ja analysoi isä-teeman kautta kirjailijan isäsuhdetta ja miessuhteita.   – Tässä tuli useaan otteeseen mieleen aiemmat romaanit, joista muistumia on mukana. Jollakin tavalla kirja tuotti hienoisen pettymyksen, myös ilmeisen hybriksen takia ja suoranaisen isävihan ilmeellään.

*

Uusi alku   Elämä kulkutaudin muuttamassa maailmassa    Kirjapaja 2022

Piispa Teemu Laajasalo on toimittanut pienimuotoisen kokoelman erilaisten ammattilaisten ja vaikuttajien näkemyksistä pandemiavuosien ajasta tähän mennessä. Ajatuksiaan tuovat esille mm. Suomen Ulkopoliittisen instituutin pääjohtaja Mika Aaltola, poliisineuvos Lasse Aapio, HUS-alueen sairaanhoitojohtaja Matti Holi, yrittäjä Jari Sarasvuo, näyttelijä Iina Kuustonen, laulaja Antti Tuisku.   – Kukin vastasi näkökulmastaan samoihin kysymyksiin. Erojakin kävi ilmi, mutta myös samana koettua kriisin yhdistävää vaikutusta kansaan ja ymmärrystä heikoimpien tukemisesta ja varjelemisesta. 

*

Anne Mattsson   Irja Askola, Elämäkerta   Kirjapaja 2021 (2.painos)

Valt.lis. Anne Mattsson on tehnyt Irja Askolan tiestä Suomen ev.lut. kirkon ensimmäiseksi naispiispaksi  osuvan, tarkan ja sävykkään elämänkerran. Piispa Irjan tarina ansaitsee ehdottomasti tulla kerrotuksi, niin paljon hän on vaikuttanut ekumenian areenalla, ainutlaatuisella ja lämpimällä tavallaan kohdata ihmisiä ja näyttämällä kaavoihinsa kangistuneen piispakunnan keskuudessa avaran armon teologian elävää esimerkkiä. Hän on ollut tienraivaaja kirkossamme monella tavalla, myös vanhoillisten kirkon jäsenten avoimen arvostelun kohtaamisessa. Irja-piispa on kunnioitettava ja rakastettu ihminen, joka on saanut osansa paitsi pandemian alkuvaiheen ärhäkkään virukseen sairastumisesta, myös aikamme sairaan ilmiön, sosiaalisen vihapostin ryöpystä.  – Kiinnostuin Askolan persoonasta jo varhain hänen runojensa kautta. Se on ollut hänelle ominainen ilmaisumuoto pitkin elämänsä kaarta. Runoissaan hän tulee lähelle kirkon naisia, tueksi ja esikuvaksi.

*

Veera Ikonen   Pimeässä syttyy majakka   WSOY 2022

1975 syntynyt helsinkiläinen käsikirjoittaja, ohjaaja ja tuottaja Veera Ikonen on julkaissut esikoisromaaninsa, joka pohjautuu hänen omaan kokemukseensa lapsen menettämisestä.  – Miten hieno ja kaunis kirja musertavasta surusta, kaipauksesta ja pienin askelin löytyvästä polusta takaisin elämään.

*

Satu Strömberg   Ujo diiva   Ritva Auvisen elämäkerta   Avain 2022

Kotimaisten oopperalaulajien joukossa on vain yksi Ritva Auvinen. Hänen luonnonlahjansa, äänimateriaali ja tulkintakyky ovat olleet ainutlaatuisia. Myös hänen tiensä laulajattareksi kulki ihan omaa polkuaan.  Harvapa sopraano esiintyy upeasti vielä 80-vuotisjuhlissaan, kun normaalisti ooppera laittaa sopraanonsa 50 v täytettyä eläkkeelle.  – Monelle Ritva Auvinen on ollut ihailtu esikuva, rohkeana oman tiensä kulkijana ja tinkimättömänä taiteilijana. Elämäkerran kokoaja on kyllä toistanut monia asioita ja livahtanut siellä täällä aidan matalimmasta kohdasta, mutta joka tapauksessa henkilönä ja taiteilijana Ritva Auvinen on ansainnut elämäkertansa.  

*

Anni Kytömäki   Margarita   Gummerus 2020

Kytömäki on yksi mielenkiintoisimmista nykykirjailijoistamme. Hän on 1980 syntynyt hämeenkyröläinen. Hänet palkittiin 2020 Finlandia-palkinnolla romaanistaan Margarita. Esikoisromaani Kultarinta oli jo ehdokkaana palkinnonsaajaksi 2014. Kirjailijan uraa kuvaavat monet kirjallisuuspalkinnot pitkin matkaa. Tässä palkinnon voittaneessa romaanissa kerrotaan Senni Margarita Sarakorven tarina 1900-luvun puolivälin paikkeilta, jolloin hän toimi kylpylässä isänsä kouluttamana hierojana ja myöhemmin opiskeli lääkintävoimistelijaksi. Sennillä oli poikkeuksellisen voimakas luontosuhde.  – Romaani oli minulle paitsi ammatillisesti ja ajankuvaltaan kiinnostava, myös erittäin antoisa luontotiedoiltaan. Kytömäen vahvuus ovat tarkat henkilökuvat ja upeat luonnonkuvaukset, joissa hänen sävykäs kielensä ja yllätyksiä tarjoava kertomisen tapansa ihastuttaa lukijaa.

*

Annamari Marttinen    Tässä meillä on kaikki nyt   Tammi 2019

Marttisen viimeisin romaani kertoo eronneen naisen suhteista, joista tuorein on turvapaikkaa hakeneen venäläismiehen kanssa syntynyt. Turvapaikan hakuperuste on miehen uskonto, hän kuuluu Jehovan todistajiin, joiden toiminta on Venäjällä kielletty rikoslain nojalla. Naisen ystävät ja vanhemmat suhtautuvat asiaan jyrkän negatiivisesti. Romaani kuvailee naisen kokemaa sisäistä ristiriitaa perusteellisesti. Ratkaisu avautuu ja yllättää.  – Marttisen tyyli ja teksti ei erityisesti ihastuta, mutta aiheeseen on paneuduttu huolella, ja rakastuneen parin tunnelmia kuvattu voimakkain sävyin.

*

Jukka Viikilä   Taivaallinen vastaanotto   Otava 2021

Viikilä sai esikoisestaan (2016) heti Finlandia-palkinnon, ja tämä toinen teos, viisi vuotta myöhemmin samoin. Tyyli ei ole muuttunut, pikemminkin jalostunut omanlaiseensa suuntaan. Tämäkään teos ei ole perinteinen romaani, pikemminkin tekijänsä omien sanojen mukaan eräänlainen ”himmeli”, pienistä osasista koostuva kokonaisuus.   – ’Himmeli’ on mielestäni varsin osuva määritelmä teoksen omaperäiselle rakenteelle. Kestää jonkin aikaa alusta saada kiinni ideasta, mutta hyvä imu tekstissä pitää lukijan alusta asti otteessaan. Minua kiehtoi se mitä sanotaan ja miten – ja millä tavoin tekstikatkelmat alkavat liittyä toisiinsa ja puhutella lukijaa. Viikilä osaa – ja tietää ärsyttävän hyvin sen itsekin. Jos turhaa sanaripulia ja  ryteikköä olisi raivattu sieltä täältä vähän innokkaammin, tekstin kauneus pääsisi huikaisemaan.   

*

Elina Annola   Kunnes kukkivat puut   Bazar 2022

Annolan esikoisromaani kuvaa nuoren opettajan suhdekiemuroita ja omaa sekä suvulta siirtyvää ahdistusta, joka johtaa taloudellisiin ongelmiin ja lopulta psykiatriseen hoitoon.  – Kirjoittajalla on taito kehittää ahdistava tunnelma suorastaan piinaavaan huippuun. Tarina on raju kuva siitä, miten itsensä voi kadottaa riippuvuuteen parisuhteessa, ystäväsuhteessa tai nettiyhteisöjen syövereissä.    

*

Katja Kallio   Tämä läpinäkyvä sydän   Otava 2021

Katja Kallion tyyli on letkeä ja kieli kirjallisesti rikasta. Tämä läpinäkyvä sydän sijoittuu sotavuosille, jolloin venäläiset lähtivät Hangosta ja jättivät sinisiksi maalaamansa talot ja entiset suomalaiset omistajat etsivät kotinsa, siivosivat ja maalasivat uusiksi. Saksalaiskomppania tuli paikalle ja venäläisille sotavangeille perustettiin leiri. Perheen kolme tytärtä löysivät kukin rakkauden, yksi venäläiseen sotavankiin, toinen saksalaiseen upseeriin ja kolmas etsi itseään naisen ystävänä.   –  Pidän Katja Kallion kirjoitustyylistä ja rohkeasta heittäytymisestä historian tarinoiden pariin. Tämäkin romaani herätti eloon mielikuvia sota-ajan selviytymisestä naisten näkökulmasta kiinnostavalla tavalla.   

*

Don de Lillo   Hiljaisuus   suom. Helene Butzow    Tammi 2022

Don de Lillo (s. 1936) on Yhdysvalloissa palkittu ja arvostettu kirjailija. ”Paranoian ja turmion airut, joka ymmärtää ajan hengen”, luonnehtii New York Times kirjailijaa. ”Hiljaisuus on puhdasverinen katastrofiromaani, joka muistuttaa meitä siitä, että joskus elämä voi muuttua niin kiinnostavaksi, että unohdamme pelätä”.   –  Kirjailija ratsastaa Albert Einsteinin ajatuksilla ja ennustuksilla kuvatessaan teknologian romahduksen jälkeistä maailmaa muutaman ihmisen hetkellisen kohtaamisen kautta. Kuvaus on siinä määrin hyytävää, että lukija toivoo heräävänsä pahasta unesta ja laskee kirjan helpottuneena käsistään. Millaista olisi maailman hiljaisuus, kun kaikki ääntä ja kuvaa tuottava teknologia olisi mykistynyt?

*

Quynh Tran    Varjo ja viileys  suom. Outi Menna   Teos & Förlaget 2021

1989 Vietnamissa syntynyt poika tuli perheineen aluksi Suomeen, länsirannikon ruotsinkieliselle alueelle, josta aikuistuttuaan muutti Ruotsiin opiskelemaan ja asuu nykyään Malmössä.  Romaani kuvaa äidin ja kahden kasvuikäisen pojan perheen asettumista Suomeen ja sopeutumista ilmastoltaan sekä kulttuuriltaan täysin erilaiseen yhteiskuntaan.   – Kirjan tekee mielenkiintoiseksi toisaalta juuri tuo erilaisuus ja myös se, minkälaisena keskenkasvuisen pojan silmin suomalainen elämänmuoto näyttäytyy. Kirjailijalla on kyky loihtia tapahtumiin ja tunnelmiin yksityiskohtien ja värien runsautta.

*

Jouko Liehu  Heidi Liehu   Päivieni loppuun asti   Sphinx 2021

Rovasti Jouko Liehun (1936-2008) omaelämäkerta täydennettynä hänen tyttärensä filosofian tohtori ja kirjailija Heidi Liehun esi- ja jälkisanoin on kiehtova rakkaustarina perheestä, jossa runoilija Rakel Liehu on toisena keskushenkilönä. Kirjassa on reilut 500 sivua ja kaksi kuvaliitettä.    – Liehun perheen sukutarina oli äärimmäisen mielenkiintoinen ja koskettava lukukokemus – ainakin kirkollisen elämän tuntevalle lukijalle.  Itse olen jo varhain mieltynyt myös Rakel Liehun runoteoksiin, joita olen hankkinut omaan kirjastoonikin. Myöhemmin olen tutustunut myös tyttären, Heidi Liehun runouteen. Kirja on antoisa myös erityislaatuisen perheen pappi-isän päiväkirjateksteistä koottuna elämäntarinana. Jouko-isän suvun juuret ovat Vienan Karjalasta, mikä seikka on vaikuttanut hänen persoonallisuutensa laatuun. Tyttären jälkipuheessa on hiukan ylitunteellista makua, joka pyrkii korostamaan isän ja tyttären mystistä yhteyttä ja surun syvyyttä.

***

Kun rivitalossa on viemärinhuolto, liittyy siihen erinäisiä valmisteluja ja työstä seuraavia seikkoja, jotka tekivät tästä maanantaista poikkeuspäivän. Valmistelu piti tehdä jo sunnuntai-iltana, koska kahdeksalta alkaisi työ, emmekä päätyasunnossa asujina tienneet kummasta päästä riviä aloitetaan. Tavalliset aamutoimet piti hoitaa siis ennen kahdeksaa. Päivään oli buukattu kaksi vessataukoa, muuna aikana vesien valutus viemäriin oli katkolla.

Mietittiin reitti ovelta niihin tiloihin, joissa viemäreitä on. Korjattiin matot käytäviltä ja suojattiin parketti muovilla ja pahvilla. Keittiön ja pesu- sekä wc-tilojen kaapit ja laatikot, joiden uumenissa viemäriputkia kulkee, oli tyhjennettävä.

Työmiehet, seniori ja juniori, ilmaantuivat pihaan tasan klo 8 ja aloittivat talon toisesta päästä. Ohhoh, huono tuuri, onneksi olin varannut mikrossa lämmitettävän ruuan, koska Toinen joutui puolipäivän jälkeen käymään aluesairaalan poliklinikalla tutkimuksessa eikä saanut syödä sitä ennen. Jäin siis yksin päivystämään kotia, ja se kyllä nosti verenpainetta.

Oikaisin vuoteelle lukemaan aamun lehteä ja torkahdinkin. Heräsin naapurin huuteluun ja kas, juniori oli jo valmiina rapulla tykötarpeineen. Viemäreiden tarkistus ja kuvaus kesti vajaan puoli tuntia. Kun juniori oli kerännyt työkalunsa ja ilmoittanut kaiken olevan erinomaisessa kunnossa sekä toivotellut hyvää syksyä, ilmaantui Toinen kotiin. Voitiin todeta päivän poikkeusosuus suoritetuksi. Saman tien palautettiin keittiö ja vessa käyttökuntoon. Loput palautustyöt tehdään huomenna.

Kesän kolmas käyntimme jätti alakuloisen ja suorastaan pahan mielen kummallekin. Täti ei reagoi ovikelloon, joten menimme avaimella sisään soitettuamme ensin. Täti lepäili vuoteellaan, nousi sieltä hitaasti istumaan. Hän sanoi tuntevansa meidät, mutta ei jaksanut hymyillä kuten ennen. Ateriapalvelu oli tuonut ruuan ja laittanut sen avaamatta pöydälle. Siihen autoimme hänet istumaan, hän sanoi syövänsä annoksesta yhden kalapuikon ja lusikallisen perunamuussia. Senkin syötin hänelle. Vettä ei halua ottaa ollenkaan.

Sitten iltapäivähoitaja tuli käymään. Hän suhtautui meihin epäluuloisesti, kunnes Toinen sai hänet ymmärtämään olevansa lähin omainen, joka hoitaa tädin asioita. Viimeksi Toinen vei tädilleen heinäkuussa digivaa’an ja verenpainemittarin, joita oli pyydetty. Tarkistin käyntivihosta lukemia, verenpaine näytti olevan normaalilukemissa, paino ensi mittauksessa ollut 48 kg. Sitten paino oli merkitty kahdesti olevan yli 90. Ihmettelin hoitajalle asiaa ja hän huonolla suomen kielellään selitti, että se on verenpaineen alalukema. Osoitin hänelle, että painelukemat olivat kauttaviivalla merkittynä siinä edellä ja sitten paino erikseen. Tajusin, että kielitaidoltaan puutteelliset hoitajat eivät erota mikä on paine ja mikä on paino. Tädin paino mitattiin ja vaaka näytti nyt 39 kg. Luurangonlaihan tädin paino oli siis kuukaudessa laskenut yhdeksän kiloa. Hoitaja väitti, että täti syö kyllä itse. Kuitenkin jääkaapissa oli usean päivän ateriat joko avaamattomina tai lähes koskemattomina. Vettä on kannussa pöydällä ja lasissa sängyn vierellä, mutta täti ei jaksa kaataa täydestä kannusta, ja lasiin valmiiksi aamulla laitettu oli siinä vielä iltapäivälläkin. 

Ennen lähtöä lakaisin vielä lattiat ja korjasimme roskat. Edellisellä käynnillä pyyhin pölyt kaikkialta, mutta taas pöly peitti olohuoneen kaikki huonekalut. Maksullinen siivous on luvattu kerran kuussa, mutta mitään ei tapahdu. Aamuhoitaja oli pannut pesukoneen päälle, mutta iltapäivähoitajan mukaan pyykki ei ollut vielä valmis. Sitten hoitaja suihkutti tädin,  vaihtoi vaipat, talutti tädin lepäämään ja lähti. Pesukone piippasi ja kun Toinen tarkisti, kävi ilmi, että vesihana oli kiinni. Ei ihme, ettei pyykki ollut peseytynyt. Ennen lähtöämme lauloin tädin kanssa laulun, jota hän sängyllään maaten yritti tapailla. Toinen istui hiljaa tädin kättä pidellen.

Kotimatkalla autossa oli alakuloinen hiljaisuus. Totesimme, että on yritettävä löytää tädille jostain hoitopaikka, ei tällainen kotihoito toimi. 

Olet nuori, fiksu ja kaunis. Sinulla on perhe ja ystäviä. Pyrkyröimättä olet saanut aseman, josta moni ikätoverisi voi vain haaveilla. Sinulla on asemaan liittyvää valtaa ja vastuuta. Siitä seuraa aina myös kritiikkiä, joka on hyvä kuulla ja ottaa opiksi. Olet pääosin onnistunut tehtävässäsi etkä ole antanut periksi, vaikka eteen on tullut tilanteita, joissa olisi voinut käydä uran kannalta huonostikin.

Lähtökohdat ovat olleet omiaan tekemään sinusta henkilön, jonka edesottamuksia seurataan tarkkaan. Tukijoiden joukko on vankka ja uskollinen, mutta sieltäkin löytyy. Valta-aseman liepeillä pyörii aina niitä, joita kutkuttaa mahdollisuus käyttää suosiotasi ja asemaasi hyväksi pahantahtoisesti. Politiikassa, jos missä, tämä on karua todellisuutta. Ei tarvitse olla vainoharhainen, kunhan vain muistaa sen mahdollisuuden.

Ymmärrän, että sinua ja sukupolvesi nuoria aikuisia houkuttaa ajatus ravistella luutuneita instituutioita ja valtarakenteita. Sitä voi tehdä monin tavoin. Et ehkä tietoisesti valinnut yksityistä vapaa-ajanviettoasi sellaiseksi, miksi se nyt muodostui. Media kokee tehtäväkseen paljastaa ja on kärkäs tarttumaan jok’ikiseen tiedonmuruun, joka jostain on tarjolla. Sitä myös kalutaan niin kauan kuin siitä jotain irtoaa.

Sanna, go on! Olet ottanut tehtävän haltuun. Pidä ohjat käsissäsi. Rentoutumisen tapoja voi aina suitsia suuntaan, jossa vastuu ei vaarannu eikä maine rispaannu. Karavaani kulkee parhaiten asialinjalla ja tyhjää haukkuvat koirat jäävät taakse. 

Aika usein se on minulle sunnuntai. Jo lapsuudessa sunnuntai oli pyhäinen päivä, jossa oli ihmeellinen kiireettömyyden tuntu. Se tuli siitä, että isä, joka muutoin askaroi talon pihapiirissä, kauempana tiluksilla, metsässä tai asioillaan keskustassa, istui kaikessa rauhassa kotona keinutuolissaan kirkonmeininkiä kuunnellen. Siihen oli mukava pujahtaa isän polvelle ja joskus jopa nukahtaa rauhalliseen keinuntaan.

Eläkeläisenä sunnuntaini on edelleen hiljentymisen ja levon päivä. Pandemia-aika rajoituksineen opetti etsimään tuttujen tai vieraiden seurakuntien messustriimauksia netistä ja nauttimaan televisio- ja radiojumalanpalveluksista omassa nojatuolissa. Helteiden aikaan keksimme etsiä suoratoistotarjonnasta iltapäivän huviksi hyvän elokuvan kodin ilmastoidussa viileydessä nautittavaksi. Jos sää on sopiva, voi sen  sijaan käydä metsäkävelyllä tai tehdä pienen ajelun lähiseudun maisemiin.

Arkiviikko tarjoaa nykyään kovin vähän ohjelmaa, niinpä siihen sovitellaan lukemisen ja kotipuuhien lomaan lastenlasten ja ystävien tapaamisia tai videopuheluja kauempana asuvien kanssa. Keväällä jo saimme perjantaista toisen viikon odotetuimmista päivistä, kun miniäkulta ehdotti pikkutyttöjen kanssa Vaarilassa tai heillä päin kyläilyä. Siinä on sekin mainio puoli, jota arvostan, että sekä kotiäiti  että isoäiti saavat myös aikuista keskusteluseuraa ajankohtaisista asioista.

Haikeana muistan nyt niitäkin vuosia, kun Esikoisen koulukkaat olivat pieniä ja jaksoimme olla heidän kanssaan joka viikko jonkun iltapäivän ja illan, kun vanhempansa olivat iltatyössään. Enää emme voi sitoutua sillä tavoin avuksi, mutta tärkeää on tavata sekä isoja että pieniä lapsenlapsia. Saamme heiltä iloa ja energiaa. Heitä tavatessa vanhuusvaivat vaikenevat.

…systeemi, nimittäin. Terveyskeskuksen päivystyksessä taannoin käytyäni sain lähetteen laboratoriokokeisiin, ja päivystävä lääkäri varasi omalääkäriltä ajan vastaanotolle kahden viikon päähän. Tilasin laboratorioajan, verinäytteet ja sydänfilmi otettiin ja kotona olen mitannut verenpainetta päivittäin. Nyt kävin kuulemassa mitä mieltä omalääkäri on tuloksista.

Yllätys, yllätys. Siellä oltiin hereillä, tulkittiin tuloksia, rauhoiteltiin, ettei ole hälyttävää muutosta, kerrottiin tilannetta seurattavan. Mittailu jatkuu ja eräs poikkeavista veriarvoista tarkistetaan kolmen kuukauden päästä. Rohkenin valittaa lonkkakivustakin. Lääkäri rusikoi kokeeksi jalkaa niin, että ähkin kivusta. Tätäkin nyt sitten ’seurataan’. Nivelrikko hiipii ikäihmisen kiusaksi, minkä sille mahtaa. Jos on kipeä, ei käy liikkuminen, jos ei liiku, nivelet hyytyy. Näillä mennään.

Mutta pääasia tässä todellisuudessa on, että systeemi pyörii ja sieltä löytyy aina joku, jota kiinnostaa ihmisen selviäminen arjessaan.

Olipa taannoin muuan päivä, kun muistelimme 49 vuoden takaista yhteisen elämänpolkumme ensimmäistä juhlapäivää. On sitä tullut juhlistettua jollakin tavalla vähintäinkin kymmenin vuosin. Päivä alkoi halauksella ja jatkui mihin mentäis syömään -keskustelulla. Tuli mieleen naapurikaupungin vanha kirkko, sen kaunis puisto ja viereinen kahvitupa, josta saa ihanaa italialaistyyppistä ruokaa ja mahtavia pizzoja. Sinne!

Kirkon ovi oli auki, menimme sisään ja siellä hiljaisessa viileydessä tuntui hyvältä olla ihan aloillaan, katsella kattomaalauksia, korkeista ikkunoita heijastuvia säteitä ja alttarin lasimaalausta, joka toivottaa latinaksi: Rauha sinulle. Tämä ei ollut meidän vihkikirkkomme, mutta ystäväpariskunnan, joka ehti vihille kuukautta ennen meitä. Sittemmin olimme olleet täällä konsertissa, jossa esikoispoikamme soitti.

Puistossa puhalteli raikas kesätuuli, hämmenteli hiuksia, taivutteli vanhojen puiden oksia ja suhisi ihanasti lehvästöissä. Ja taivas oli niin sininen, pilvet pumpulia. On hetkiä, näitä, jolloin kaikki on kohdallaan, mitään ei puutu eikä mikään paina. Hetkiä, joihin haluaa unohtua.

Ystäviä ja tuttuja ikätovereita jää tien oheen. Sieltä ja täältä kantautuu suruviestejä, elämän liekki on sammunut, sairaus ja kuolema korjannut satoa. Omakin kulku hidastuu, käy vaikeaksi. Kohta pitää päättää vieläkö jaksaa lähteä joihinkin tapaamisiin, ottaako vielä ohjelmaansa viikoittainen rakas harrastus. Isommat lastenlapset palaavat koulutielleen, pienempi päiväkotiarkeen ja pienin osittain mummin hoiviin, kun äiti palailee työpaikalleen. Kesä käy vähiin, mutta hellii vielä muutamin hellepäivin kuin hyvästiksi.

Sunnuntain kirkollinen teema muistuttaa ihmisen rajallisuudesta. Miten paljon onkaan elämässä oman totuuden käyttämistä mittapuuna toisen elämää arvioitaessa. Erityisesti hengellisyyden asioissa tuntuu olevan niitä, joilla totuus on hallussa vaikkapa monimerkityksellisten raamatunkohtien tulkinnassa. Helposti joutuu harhaoppisten kirjoihin, jos ei voi yhtyä ainoan totuuden miekkaa heiluttavan tulkintoihin eikä tyydy uskossaan varman tarjoamaan totuuteen. Luulisi jo samaa Raamattua siteeraavien kirkkojen ja uskonyhteisöjen lukuisen määrän kertovan, että kyse on pitkälle traditioista ja tulkinnoista. Tarvitaan hengen valoa ymmärryksen yli sanaa lukiessa, ettei lankea ainoan totuuden tietämisen harhaan. Tässä todellisuudessa totuus ja harha kulkevat rinnakkain ja koko elämä on sen opiskelua, miten ne erottaa toisistaan.

Olen lukenut kirjan, joka tuli aika suoraan suojausten läpi ytimeen. Oletettavasti se on elettyä ja koettua tilitystä, siinä sen vahvuus ja myös heikkous. Tarinan nainen on kasvanut perheessä, jossa äidistä ei ole ollut tytön henkisen kasvun tueksi ja isä on väheksynyt sekä äitiä että tytärtä. Nainen ajautuu opiskelijana kansainväliseen uskonnolliseen ryhmään, jonka missiona on viedä evankeliumia ’kaikkeen maailmaan’ – käytännössä aika vaatimattomin tuloksin. Siinä viitekehyksessä hänet valitsee vaimokseen mies, joka on sisäistänyt Raamatulla perustellun opin miehen vastuusta ja vallasta perheessä. Nainen toteaa 20:n vuoden avioliiton jälkeen, ettei koskaan ole miestään rakastanut eikä ymmärrä, miksi hänet valittiin tai miksi suostui valituksi. Kun hän lopulta kykenee ottamaan etäisyyttä, irrottautumaan ja lähtemään yhteisöstä sekä avioliitostaan, häntä koetetaan saada perääntymään sekä puolison että yhteisön voimin. Siitä alkaa pitkä tie ’oman nimen’ löytämiseen.

Tämä ei ole minun tarinani,  mutta se koskettaa, sillä näitä erilaisten uskonyhteisöjen sitomia ihmisiä olen työssäni ja elämässäni kohdannut.  Se koskettaa, sillä hyvää tarkoittaen voidaan jopa tuhota ihmisen elämä. On syvä tragedia, kun ihminen sairastuu alistumalla elämään arvojen mukaan, joita ei koe omikseen eikä pääse elämään omaa elämäänsä.

– Ritva Hellsten   Anna minulle nimi   Aviador Kustannus 2022