Monenlaista perintöä saamme suvultamme geeneissä; paljon hyviä ominaisuuksia – ja sitten niitä,  joita emme huolisi, jos voisimme valita. Tieteellisinkin tutkimuksin on vahvistettu se kokemuksellinen havainto, että joissakin suvuissa esiintyy keskivertoa enemmän kansantautejamme sydäntauteja ja syöpää. Aineenvaihduntaan liittyviin sairauksiin, esimerkiksi sokeritautiin tai sappikivitautiin sairastuvan suvusta löytyy poikkeuksetta joku, jolla on ollut sama vaiva. Myös alkoholismia ylläpitävä riippuvuusgeeni tunnetaan.

Ihminen voi joutua kantamaan kokemusta vanhemman sairauden vaikutuksesta perheessä ja myöhemmin sairastua itsekin. Näin jatkuvat isien ja äitien kärsimykset kolmanteen ja neljänteen polveen. Onneksi tämä ei ole väistämätön kohtalo. Geeniperinnölle ei voi mitään, mutta yksittäinen geeni ei aina periydy vallitsevasti, se voi olla myös väistyvänä tai piilevänä. Eri sukujen geeniperimät myös sekoittuvat uuden sukupolven syntymähetkillä. Elinolojen parantuessa ja tiedon lisääntyessä on myös toivoa: voimme tiedostaa hyvissä ajoin elintapojen,  ravinnon ja liikunnan vaikutuksen perintösairauksien ehkäisyssä.

Äitini perintönä on sappikivitauti osunut minulle tässä elämänvaiheessa ja migreeni veljelle jo lapsuudessa. Isän perintönä meillä molemmilla ovat sydänvaivat. Verensokeria tarkkailemaan pakotettuna eläkeläisenä olen ajatellut isänäitiä, jonka perheestä kaikki sisarukset sairastuivat vanhuudessa sokeritautiin. Tuntuu kuin geeni olisi piileskellyt jossakin yhden sukupolven ja palannut hiukan heikentyneenä muistuttamaan itsestään pojantyttärelle: terveisiä mummolta.

Geeniarpajaisten lopputulemaan voi vaikuttaa sentään hiukan enemmän kuin lottoarvonnan, jonka lopputulos on täysin sattuman varassa. Kun tiedän geeniperinnön todennäköisyyskertoimen, voin elintavoilla ainakin jossain määrin vaikuttaa siihen, miten käy. Harvoin ihminen kuitenkaan mitään todella radikaalia tekee elämäntavoilleen ennen kuin pakon edessä. Toisaalta ehkä sekin on totta, mitä kirurgi minulle sappikivistäni sanoi: jos tauti on tullakseen, se tulee, syö tai ole syömättä. On siis perimän, todennäköisyyksien ja elintapojen tuolla puolen vielä se X-faktori, tuntematon tekijä: jos on tullakseen. Ja se sitten lopulta opettaa hyväksymään, että näillä perinnöillä on mentävä, mitkä sai.

ei syntymäjärjestys määritä kuoleman vuoroa. joudut hätkähtämään: siskoista nuorin jo meni. miten arpoutuvatkaan nämä lähdön vuorot. ei tarvitse olla valmis, pannaan valmistumaan hiljaisia, kivuliaita teitä. viereltä lähtevää hyvästellessä katsahtaa silmiin omaakin kuolemaansa.

Pissismummolaan ilmaantui muutama vuosi sitten Näkymätön Lapsi, jonka kanssa oli opeteltava  elämään. Aika napakasti se otti ruokahuusholliin kantaa ja ryhtyi määräilemään mitä meillä syödään. Viime kesänä Näkymätön Lapsi muuttui vallan uhmaikäiseksi. Jos sitä ei muistanut huomioida riittävästi, se riehaantui kärttyilemään Mummolle. Sitä tapahtui yhä useammin ja mitkä voimat raivottarella lopulta olikaan. Se painoi Mummoraukan yhteen sykkyrään ja pani ihan uikuttamaan. Poikakaveri kyytisi Mummoa Systeemin ovesta sisään tuon tuostakin kysymään mitä tälle onnettomalle tehdään. Systeemi teki parhaansa ja sai tilanteen rauhoittumaan. Kuukauden päivät olikin suht leppoisaa. Kunnes.

Syksyhän on tunnetusti sienien ja marjojen kulta-aikaa. Mummo haki torikauppiaaltaan suppilovahveronyssäkän ja päätti ilahduttaa Poikakaveria ja hiukan itseäänkin makoisalla sieniruualla. Näkymätön Lapsi oli myös edellissyksynä vielä kelpuuttanut sieniherkut listoilleen. Mutta annas olla, tällä kertaa se pani todella pahan. Mummo jo luuli viimeisen hetkensä tulleen, niin kovasti Näkymätön Lapsi  Mummoa kuritti. Eikä nyt riittänyt päivä tai kaksi, vaan toista kolmatta viikkoa Mummo on kieriskellyt tuskissaan, käynyt kolmesti neuvonhakumatkalla ja viimein taitaa toeta elämän puolelle, hitaasti ja varoen kuin yksiöisellä jäällä kulkisi.

Moni jo arvasi, että sappihan se Mummoa pitää kurissa ja nuhteessa. Systeemin jonossa ollaan, mutta pitkä ja kivinen (kirjaimellisesti) on näköjään tie leikkuupöydälle.

Mummo kiittää Poikakaveria, Esikoisen perhettä ja ystäviä, joilta myötätuntoa on saanut, erityisesti Ainotar-ystävää, joka saman helvetin läpikäyneenä osasi valaa uskoa ja toivoa. Pikkuritari esitteli yhdellä jalalla hyppimisen taitoaan ja Murusen hellyttävä hymy ihanasti lääkitsi.

Keventyneenä irtoaa lehti, tehtävänsä tehnyt, kun tuuli kulkee puun lävitse. Kun kesä on mennyt, se on mennyt eikä taakse jääneeseen aikaan tarvitse takertua. Pihavaahtera opettaa minulle siitä jotain joka syksy.

Kolmas Portti-blogin Annikki kirjoitti homingista eli kotoilusta kuunneltuaan Anu Harkin ohjelmaa. Tunnistin itseni mieluusti kotoilevana ihmisenä, joka nauttii kotona olosta  mitään erityistä puuhaamattakin. Myös tavanomaiset kotiaskareet: ruuanlaitto, pyykki, siivous ja pienimuotoinen askarointi pihassa tuntuvat enimmäkseen hyvältä. Monilla kotipuuhiin kuuluvat käsityöt, minulla niiden tilalla on lukeminen ja kirjoittelu.

Epäilen, että kotoilusta nauttiminen on syntyperäinen ominaisuus, jonka maalla syntyneet ja kasvaneet saavat äidinmaidossa. Kuten Annikki sanoo, alituiseen rientämiseen ja osallistumisvimmaan tottuneille urbaanikoille se saadaan kaupaksi tekemällä siitä trendi. Näin kai syntyi toinenkin naistenlehtien kovasti markkinoima trendi, downshifting, jolle myös keksittiin oivallinen suomenkielinen synonyymi, leppoistaminen.

Nuoret puhuvat himmailusta silloin kun ei keksitä mitään menoa tai meininkiä. Himmailu kuulostaa hiukan väheksyvältä, vähän kuin nörtteily. Millähän nuorikansakin oivaltaisi elämän leppoistamisen antavan kasvurauhaa. Ei elämää ole vain alituinen äärikokemuksissa rypeminen ja revittely. Parasta on kun on sopivasti liikettä. Me aikuiset voimme näyttää tässäkin lapsillemme hyvän elämän mallia. Tehdään kotonaolosta viihtyisää!

On kyllä totta, että eläkeläiselle kotoilu on luontevin elämänmuoto. Työvuosina on tultu ja menty ihan tarpeeksi niin työ- kuin vapaa-aikanakin. Se vain on niin ihanaa, kun saa elää oman luontaisen rytminsä mukaan. Ja kun on aikanaan nähnyt ja kokenut riittävästi elämää, tajuaa, ettei ole mitään oleellisesti uutta auringon alla.

Syksy on hyvä vuodenaika rauhoittumiseen. Kun ulkona sataa ja myrskyää on hyvä olla kotona. Kun tekee oikeasti mieli jonnekin, voi taas lähteä vaikuttumaan virikkeistä.

Pihan lokakuu. Tuuli riisuu vaahteraa. Hellästi maa ottaa vastaan puun syysmekon riekaleet. Kohta näemme rungon ja oksien uljaan grafiikan. Lintujen ja oravien piiloleikit loppuvat. Eilen lintu lensi puoliavoimesta ovesta sisälle, kiersi huoneen, istahti sisäovelle, katseli minua tovin ja etsiytyi takaisin ulos. Mitä se halusi kertoa?

tänään, tuuli
jos aukenen, aukenen sille, sen viedä
sen minussa huuhtoa, irrotella pinttymiä
mielen seinämistä

istun tuolissani, lämmitän käsiäni teemukin kyljillä
kuulen tuulen, se viskoo pisaroita ikkunaan
sade pieksää puuta, lehdet kattavat pihanurmea
minussa on tyhjiä kohtia, joista näkee
turhaan valvotut yöt, turhaan mietityt
vaihtoehdot, joita ei ole
kivun pimeässä hehkuvan silmän

Äiti lienee tallettanut lähes kaikki samansa kirjeet ja kortit, siltä ainakin tuntui, kun kävin läpi jäämistöä. Katselin kaikki tervehdykset ennen kuin ne päätyivät takkaan. Toistuvia, osin tuttuja nimiä korteissa: naapureita, ystäviä, sukulaisia, matkatovereita joltakin niistä harvoista ulkomaan matkoista, joilla äiti ja isä yhdessä kävivät. Uskollisimpia muistajia ovat olleet ne kaksi nuoruuden ystävää, joista muistan äidin puhuneenkin, Jenny ja Hilkka. Yhteys oli säilynyt kuolemaan asti. Ensin loppuivat Jennyn tervehdykset, sitten Hilkan. Isän kuoleman myötä alkoivat äidin luopumisen vuodet: puoliso, ystävät, viimeisin siskoista. Kiitollisena muistelen Jennyn ja Hilkan uskollisuutta ystävyydessä, se merkitsi äidille niin paljon. Muistan äidin huokauksen veljelle ja minulle: miulla ei ole ennää kettää muita. Kaikki pitkäaikaisimmat kanssakulkijat olivat jo poissa. Runsaiden ikävuosien toinen puoli on karuuntuva elonpolku, vähittäinen yksinäistyminen.

Oli äidillä meidät ja meillä hänet, poikansa lähellä ja tyttärensä matkan päästä yhteyttä pitäen. Monista käytännön asioista huolehtinut miniänsä ja vävy, joka tuli tyttären mukana aina kun vain pääsi. Oli äidillä lastenlapset perheineen energisinä tuulahduksina ja heidän pienoistensa tuoma pehmeä ilo.

Äiti kävi Tapiolan emäntäkoulun 1930-luvun puolivälissä ja isä Suonenjoen maatalouskoulun. Siltä ajalta on säilynyt isän ja äidin välistä kirjeenvaihtoa. Ajan taloudellinen niukkuus (lamasta ei silloin puhuttu) ja maailman poliittisen tilanteen epävarmuus heijastuu vanhempieni tulevaisuuden suunnitelmissa.  

”Kotitalousoppilaitosten oppilaiden järjestyssäännöt.
– – –
2§    Oppilaan tulee alistua kaikkiin oppilaitoksesta annettuihin säännöksiin sekä noudattaa johtajan ja opettajien antamia määräyksiä. Samalla hänen tulee käyttäytyä moitteettomasti sekä oppilaitoksessa että sen ulkopuolella ja kohdella huomaavaisesti opettajiaan, tovereitaan ja kaikkia muitakin henkilöitä, joiden kanssa hän joutuu tekemisiin.
– – –
6§    Oppilaan on aterioitava oppilaitoksen yhteisruokalassa. Älköön hän tämän ohella järjestäkö itselleen yksityistä ruokataloutta; älköönkä aterioiden väliaikoina ilman erikoista lupaa käyttäkö oppilaitoksen ruokatavaroita tai -valmisteita.
– – –
9§    Avotulen kanssa älköön käytäkö ullakoilla tai muilla tulenaroilla paikoilla.  – – – Oppilaan on varovaisesti ja säästäväisesti käytettävä sähköä, paloöljyä, puita ja muita oppilaitoksen tarveaineita.
– – –
11§    Oppilas älköön luvatta käyttäkö oppilaitoksen puhelinta.  Oppilaille tulvea posti on tuotava suoraan johtajalle tai hänen määräämälleen henkilölle, joka huolehtii sen jaosta.
12§    – – – Huvitilaisuuksissa käyntiin on saatava johtajan suostumus.  
13§    – – – Viimeistään klo 23 sammutetaan valot ja tulee sen jälkeen täydellisen hiljaisuuden vallita ainakin kello ½ 5:een. ”

Isäni vanhapoikasedälle kuulunut rippilasten kirja on annettu muistoksi asianomaisen ”ensi käynnistä Herran P. Ehtoolliselle”. 64-sivuinen kuvitettu kirjanen on toinen painos v:lta 1900, Werner Söderströmin kustantama, alkuperää mainitsematon ”vapaa suomennos”. Takakansi mainostaa muutakin kohderyhmälle sopivaa kirjallisuutta, kuten: Ystävällisiä neuvoja nuorukaisille; Sukupuolinen puhtaus (Esitelmä nuorille miehille), muutamia lääketieteen lausuntoja siveyden terveellisyydestä; Itsekasvatuksesta (neuvoja opiskelevalle nuorisolle).

Rippilupauksia on seitsemän, jokaiseen kysymykseen on erikseen vastattava ”Tahdon” tai ”Uskon”. Kysymykset käsittelevät uskontunnustusta ja raamattua, tunnustuksessa pysymistä, Jumalaan, Jeesukseen ja Pyhään Henkeen uskomista, Jumalan sanan noudattamista, Jumalan pelvossa vaeltamista ja ehtoollisella käymistä.
Rippilasten kirjan muu sisällys on otsikoitu: Tienhaarassa / Matkasi määrä / Kaksi tietä / Valitseminen / Pyhitä lepopäivä! / Älä unhota p. Raamattua! / Älä lyö laimin pyhää Ehtoollista! / Älä unhota rukoilemista! / Seurustele hurskasten kristittyjen kanssa!

Kirja puhuttelee lukijaa rakkaaksi, armaiseksi lapseksi. Setä-Juho oli syntynyt 1888 ja käynyt rippikoulunsa syntymäpitäjässään Suomen suuriruhtinaskunta-aikaan v. 1904. Tietämäni mukaan hän ei erityinen ehtoollisella kävijä sittemmin ollut, enimmän aikaa hoiteli hevosia ja poltteli paperossia holkissa.