Ajattelen naisia, jotka menivät varhain aamulla haudalle itkemään. He kohtasivat ensin hohtavan enkelin, joka ilmoitti, ettei Jeesus ole enää haudassa. Sitten Jeesus tuli itse heitä vastaan ja lähetti heidät kertomaan jengiveljille, että hän elää. Tätä on ihmisen järjellään mahdotonta uskoa, mutta niin se on kirjoitettu. Naiset uskoivat silloin ja jokainen, joka uskoo tänään, uskoo sydämessään: Jeesus Kristus elää!
”Ottakaamme opiksemme, pyrkikäämme tuntemaan Herra! Hän tulee, se on varmaa kuin aamun koitto. Hän tulee kuin sade, kuin kevätsade, joka kastelee maan.” (Hoosean kirja 6:3)
Ajattelen naisia, jotka olivat paikalla, kun Jeesus naulittiin ristille, jotka laittoivat ruumiin tavan mukaan hautausta varten. Valvoivatko yöllä, surivatko Mestarin kuolemaa. Rakkaan ihmisen menettäneet tietävät, että hautauksen jälkeen tulee oudon hiljaista. Suru tuntuu särkynä sydämessä, kuoleman kynnenjäljet kirvelevät mielen iholla. Missä Jeesus on, kun hän ei ole enää ruumiissaan?
”Minä tiedän, että lunastajani elää. Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä.” (Jobin kirja 19:25)
Ajattelen pilkatun, rääkätyn ja syyttömänä tuomitun Jeesuksen lohdutonta kuolemaa. Ei siinä mitään ylevää ole, vain verta ja tuskanhikeä. Kiirastorstai-illan ehtoollismessu päättyy vaikuttavasti: alttari verhotaan mustiin kanttorin resitoidessa psalmia 22. Urut ovat vaiti, seurakunta laulaa hiljaisesti ”Käy yrttitarhasta polku, vie Golgatalle se…” Kirkosta sammutetaan valot, hämärään jää vain yksi kynttilä palamaan ja sekin sammuu tänään. Ajattelen opetuslapsijengiä, joka vajoaa murheeseen ja epätoivoon: näinkö tämä päättyikin.
”Hän kärsi rangaistuksen, jotta meillä olisi rauha, hänen haavojensa hinnalla me olemme parantuneet” (Jes. 53:5)
Ajattelen Jeesusta viimeisellä aterialla ystäviensä kanssa. Tiesikö jengi, mikä on edessä, tunnistiko Jeesuksen pelon ja tuskan? Yhteisellä aterialla on ystävyydessä syvä merkitys: me jaamme tämän leivän, viinin, nämä samat eväät. Se on myös ihmisyyteen kuuluvan kärsimyksen jakamista.
Ajattelen kidutettua Jeesusta matkalla teloituspaikalle omaa ristiään raahaten. Kärsimyksen tien väsymystä ei ole jakamassa kukaan ystävistä, vaan kyreneläinen vieras mies, joka tarttuu ristiin ja tulee avuksi.Ystävät ovat piilossa yleisön joukossa.
”Eikö malja, jonka me siunaamme, ole yhteys Kristuksen vereen? Ja eikö leipä, jonka me murramme, ole yhteys Kristuksen ruumiiseen?” (1.Kor.10:16)
Ajattelen Jeesusta, joka seisoo tuomiolla, vaiti. Syyttömänkö ei tarvitse puolustautua? Ajattelen Pilatuksen vaimoa, joka näkee enneunen ja kiirehtii varoittamaan miestään. Ajattelen tuomaria, joka pesee kätensä asiasta ja näin tekeytyy viattomaksi viattoman kohtaloon. Ja Jeesus jää vihamielisten vallanpitäjien lynkattavaksi.
”Häpeä on murtanut sydämeni, haavani ei parane” (Ps. 69:21)
Ajattelen Jeesusta, joka seisoo vallanpitäjien tutkittavana, sotilaiden kidutettavana samaan aikaan, kun Pietari vastaa kolmesti kysyjille, ettei hänellä ole mitään tekemistä ’tuon miehen’ kanssa. Enkeli on vahvistanut Jeesusta kestämään mikä on kestettävä, mutta jengipäällikkö ei kestä naisten kysymyksiä.
”Minuun sattuu niiden pilkka, jotka pilkkaavat sinua” (Ps. 69:10)
Ajattelen Jeesusta Getsemanessa. Miten hän hurraahuutojen vaiettua valvoo yksin pimeää yötä Öljymäen ikiaikaisten oliivipuiden alla. Millaisen kuolemanpelon ja sisäisen tuskan hän käy läpi. Veljien jengi nukkuu väsymystään, Jeesus itkee ja rukoilee. Hän tietää, että aika on vähissä ja voimat. – Ja siihen hetkeen tulee enkeli.
”Minä valvon yöni, olen yksin kuin katolla kyyhöttävä lintu” (Ps. 102:8)
Paju soittelee kevätpreludia, herättää ihmisessä kaipauksen: tule ja kosketa. Valo, valaise minut! Ilo, iloitse minussa!
Järvellä on jo kevään aavistuksia. Kuoressaan talven nukkunut vesi odottaa taivaan kuvajaisia, tuulen tuntumaa. Mietin, että jää on samaa vettä, että talvisena järvi on kantanut hiljaiset miehet pilkkiavannolla ajatuksineen, reippaat hiihtelijät ja tuulivarjoineen liitäjät; kesä kutsuu sinne soutajat, purjehtijat ja uimarit. Tänään kuuntelen rannalla miten jäät sulavat.
Taannoin päätin tympeän teatterikokemuksen jälkeen, etten Kansalliseen enää tuhlaa aikaani enkä eurojani ennen kuin meininki muuttuu. No, on se muuttunut – pääjohtajan vaihdos on mukavasti tuulettanut ohjelmistoa ja perusporukka venyy ihmeesti.
Ken on Saisionsa lukenut, voi vain todeta, että tuttua kamaa tämä. Mutta ajoitus on täydellinen, aihe kutkuttelee yhteiskunnan hermoa. Saisio on valinnut tyylilajiksi anarkistisen farssin ja Jussi Tuurnan musiikki on oleellinen osa näytelmän sanomaa.
Julistavat näytelmät teatterissa ovat periaatteessa yhtä vanhanaikaisia kuin pauhaavat saarnaajat kirkossa ja poliittisten agitaattorien melske muinaisilla työväentaloilla. Huutava laulutyyli toi mieleen Lapualaisoopperan ajat. Äänenkäyttö ja fyysinen nujakointi venytti varmasti esittäjien voimavarat äärimmilleen, kun näytelmä vielä on ylipitkä. Huoletta olisi muutaman historian henkilön voinut tipauttaa esitysversiosta -tällaisena kokonaisuus jätti ylipursuvan vaikutelman ja vei tehoa.
Toteutuksessa on hyviä osajakoja ja draamaoivalluksia. Johannes Holopaisen ottaminen Teatterikorkeakoulusta vaativaan päärooliin tuottaa loistavan roolityön. Hänen ilmaantuessaan näyttämölle Moritzina syntyy suorastaan messiaaninen hetki, täydellisempää Michel Angelon David-vaikutelmaa on vaikea kuvitella. Juha Muje kirjailijan roolissa on suvereeni ja Rea Mauranen omatuntonsa kanssa keskustelevana poliitikkona kuin ilmetty esikuvansa. Suvaitsevaisuuskeskustelu aitiosta toiseen on herkullinen yksityiskohta. Kiekkojätkät ja pienet joutsenet kutkuttavat nauruhermoa.
Saisio onnistuu säilyttämään aiheen kipeänvakavan pohjavireen tekemättä aiheesta raskasta tai naurettavaa. Huutamisen vastapainona muutama hiljainen laulu olisi luonut kontrastia ja rauhoittanut melskeistä yleistunnelmaa. – Tämä on nähtävä.
*
PS. Mietin vielä mikä oli fokus, mihin näytelmällä pyrittiin. Nostamaan keskustelua? pitämään teema aktuellina? vaikuttamaan asenteisiin? Homovihamieliset tuskin hankkiutuvat näytelmää katsomaan. Toisaalta yleisössä oli havaittavan runsaasti nuoria sekä mies- ja naispareja.
