”Huomaa hänet, pysähdy hiukan, silmistä arvaat olonsa tiukan. Kuuntele hiljaa mikä toista painaa, lämpimin korvin aikaasi lainaa…”

Syksyn uutuuskirjatarjonta näyttää vain vahvistavan trendiä, jossa nuorehkot naiskirjailijat erityisesti kaivautuvat sota-ajan ilmiöihin ja tarinoihin. Sodan kokeneet siviilit ja heidän lapsensa ovat vaienneet kokemuksistaan, rintamalotat muistelleet muistonsa, mieskirjailijat kirjoittaneet Kollaat ja muut sankarityöt jo puhki. Nyt tuntuu tulleen naisten vuoro. Näkökulma muuttuu heti ja tuo esiin, miltä sodan vuodet tuntuivat naisten ja lasten näkökulmasta ja näyttävät sodanjälkeisten sukupolvien silmin.

Katja Kettu;  Kätilö                   WSOY 2011

Uh, pitkästä aikaa pohjoisesta tulee jotain vain heille ominaista, järisyttävän komeaa proosaa sitten Timo K. Mukan! Olisi tietysti pitänyt lukea Katja Ketun aiemmat ensin, kehutut ja palkitut Surujenkerääjä (2005) ja Hitsaaja (2008) – niin olisi ollut jotain vertailukohtaa. Kätilöä lukiessa tulin ensi kertaa kirjailijan kieli- ja tyylimaailmaan ja se sekä huikaisi että hätkähdytti. Kirjasta on vaikea sanoa mitään, mitä ei olisi jo sanottu – ei muuta kuin oman kokemuksen. Kohtalaisen paljon lukenut tunnistaa kyllä heti lahjakkaan tekijän ja tässä on semmoinen. Ketun kieli on huumaavaa, alkuvoimaista, suorastaan raastavan vahvaa. Taustalla oleva tosipohjainen tarina mykistää sotien ajan jälkeen syntyneen lukijan, mutta ehkä sitäkin enemmän kirjailijan kyky sukeltaa henkilöidensä nahkoihin. Jonkin verran vaikea oli hahmottaa tapahtumien kronologinen järjestys lukujen ajankohtamerkinnöistä huolimatta, kun tarina hyppelehtii ajassa edestakaisin, mutta lopulta se ei ole tärkeääkään. Vahva, alkuvoimaisen kaunis rakkaustarina toimii tasapainottavana tekijänä sodan aikaisille epäinhimillisille oloille ja raakuuksille. Kirja mellastaa paikoin lähes sietämättömään mittaan naisen sisätilassa, kuvastaen ulkovallan miehistä invaasiota toisen maan rajojen sisällä. Kielen ilotulitus yltyy paikoin räävittömyyteen asti.  – Silti: lue tämä kirja, se ei voi olla vaikuttamatta.

*

Ritva Kokkola;  Palasin kynnykseltä              Myllylahti 2010

Harmittomia, hyväntuulisia eläinaiheisia juttuja, joita en ihan novelleiksi luonnehtisi.

*

Hannu-Pekka Björkman;  Kadonneet askeleet       Kirjapaja 2011

”Matkoja aikaan ja taiteeseen” alaotsikoitu kirja, jossa on näyttelijänä tunnetun Björkmanin ajatuksia sekä korkeatasoiset taidekuvat.  -Pidin kovasti tästä eleettömän syvämietteisestä kirjasta, joka paljastaa tekijänsä mietiskelevän ja syvästi kokevan hengenlaadun. Björkman puhuu kirjassa mm. hengellisen muistin menetyksestä ja nykyihmisestä, joka kelluu tyytyväisenä tiedon valtameressä ja ajelehtii sattumanvaraisten tuulten mukana arvokompassinaan populaarikulttuurin sisällöt ja nopeasti sieltä täältä poimitut tiedon palaset.

”Entä oma valoni? Onko sitä? – En osaa vastata? Tunnistan valon tiloja, jotka vaikuttavat elämässäni. Lapsuuteni kuulaan valon lakeuksilla. Joen pinnan heijastukset. Tunnistan näyttämön valot. Niiden lämmön ja vaatimukset. Tunnistan näyttämöltä myös toisenlaista valoa. Harvinaista, satunnaista. Usein tavoittamatonta. Tietoisuutta siitä, että olemme kaikki yhtä, näyttelijät ja yleisö ja että on olemassa luova henki, joka on voimakkaampi kuin tahtoni.”

*

Monika Fagerholm, Martin Johnson;  Meri                             suom. Asko Sahlberg               Teos 2012

Alaotsikolla ”Neljä lyyristä esseetä” käsitellään historian, tieteen, haastattelujen ja reportaasien keinoin tekijöidensä henkilökohtaista suhdetta mereen. Todella sytyttävä, ainutlaatuinenkin teos, jossa maistuvat yhtä aikaa elämän maku ja meri-elementin suolaiset pärskeet. – Hitaasti luettavaa, jos malttaa, minä ahmin!

*

Pirkko Lindberg;  Saalis    suom. Marja Kyrö             Otava 1989  

Ilmestymisvuonna Lindbergin Saalis oli J.H.Erkon kilpailun paras esikoiskirja. Aiemmin lukemani Maailmanmatka (1995) ja Hotelli Kaipaus (2010) ovat omalla tavallaan sykähdyttäviä. Lindbergin vahvuus on intensiivinen juonen kuljetus, rikkaat yksityiskohdat ja mestarillinen päähenkilöiden tunteiden ja persoonan tulkinta. Kirjat ovat runsaita, tämäkin 489 sivua. Vaikka periaatteessa inhoan tiiliskivikirjoja, olen kuitenkin Lindbergin kirjallisen lahjakkuuden lumoissa siinä määrin, että olen ajatellut lukea koko tuotannon. Olen tehnyt toistuvan huomion: Lindbergin on jotenkin vaikea päästä alkuun, mutta kun kertomus pääsee vauhtiin, se pitää imussaan. Saalis on rakkauskertomus, josta lukija voi löytää itseään ja peilata käsitystään rakkaussuhteesta, uskollisuudesta, naisen ja miehen erilaisesta kyvystä rakastaa, unohtaa, antaa anteeksi ja toteuttaa itseään.

**

Anna-Maija Raittila, 23.7.1928 – 25.8. 2012

Olin keskikoulussa, kun Anna-Maijan ensimmäinen runokirja, Ruiskukkaehtoo, julkaistiin. Kirja oli yksi niistä, jotka tekivät minusta ikuisesti ja peruuttamattomasti runojen ystävän. Henkilökohtaisesti tutustuin Anna- Maijaan v. 1989 Sinapinsiemen ry:n järjestämällä matkalla Taizèen. Jo ensimmäisessä hetkirukouksessa matkabussissa koin syvää rauhaa ja iloa, kotiinpaluun juhlariemua. Matka muutti elämäni, hiljaisuuden liikkeestä tuli  hengellinen kotini. Vuosien varrella kohtasin Anna-Maijan Morbackan retriittikodissa, Heponiemen retriitissä, ystävän luona, Tuomasmessussa. Minulla oli tilaisuus myös käydä retriitinohjaajakoulutukseni Anna-Maijan ja Paavo Rissasen ohjauksessa.

Anna-Maija oli kukkasieluinen, avoin ihminen, mystikko, runoilija ja syvällinen teologi. Hän antoi itsensä ihmisille ja kohtasi kaikki samanarvoisesti. Olkoon muistonsa siunattu, kuten elämänsä.

(Kuvassa Anna-Maijan 70-vuotispäivälahja, Pyhän Annan ikoni Morbackan kappelissa.)

”Yö kaikista synkinkin aamuksi saa, miks sieluni unhoitit sen? Kun hätä ja tuska sua ahdistaa, oi malta vain hetkinen! Taas saapuvi aamu, taas saapuvi aamu ja koittavi auringon koi, taas saapuvi aamu, taas saapuvi aamu ja lauluni riemua soi!” (Hengelliset laulut ja virret, 244)

Laulujen hyräily oli äitini tapa hoitaa hengellistä elämäänsä arkisten töidensä keskellä. Tuon laulun sanat ja sävel virtasivat nyt kirkkaana pimeään yöhöni. Kipujen kierteen lannistamana näin edessä vain mustaa toivottomuutta. Vuoroin sairaalassa, vuoroin kotona vietettyjen piinallisten viikkojen jälkeen – on taas aamu! 

Öisin on viileää ja pimeää. Kipu kypsyttää. Valvon ja mietin viime päivien tapahtumia. Laskeudun mielen pohjalle asti kuullakseni mitä siellä on. On pelkoa tulevaisuudesta synkistyvien pilvien alla. Ymmärrän, että tämä on erään unelman kuolema. Annan surun menetetystä tuntua, sattua äänettömään itkuun asti. Se on helpottavaa. Ei ole tarpeen esittää urheaa, jos ei sitä ole. Pohjalla käyden tulee aikanaan vahvempana ylös. Aina löytyy jokin väylä eteen päin. On ennenkin löytynyt.

Viileitä aamuja, sateisia päiviä ja auringonpaistetta – jossain myös ukkosrintamia tarjoaa luonto, kun elokuu alkaa kääntyä loppupuolelleen. Olemme tulleet taitteeseen, joka palauttaa meillä lapset ja opettajat kouluihinsa, toisaalla Euroopassakin lomakausi jatkuu itsepintaisen helteen kourissa. Olympiakisat lähestyvät loppuaan ja suomalaiset saavuttaneet mitalitavoitteensa. Mitä tulee kunkin henkilökohtaiseen kesään, se täytyy summata itse. Saavutinko tavoitteeni, oliko niitä? Mihin suuntaan tästä?

Tuli taas asiaa terveyskeskukseen. Systeemin kesäsupistukset tuottivat jonoa ajanvarauksessa. Vain muutama lääkäri oli töissä, alueemme hoitotiimi oli kokonaan kiinni. Seinät täynnään lappuja minne ja milloin ja mitä ei. Löysin lääkärini kotvan suunnistettuani. Ilmoitettuun aikaan pääsin kertomaan huoleni.

Seuraava etappi oli etsiä joku hoitaja, joka varaisi lääkärin soittolistaan ajan nyt määrättyjen verikokeiden tuloksista kertomiseen. Tämä oli jo vaikeampi homma, mutta löytyihän sekin viimein ja aika tuli varatuksi. Kun siinä ei jonoa ollut, pulisin vielä hetken lystikseni hoitajan kanssa. Ihmettelin, että minulle oli ajanvarauksen toimesta kysymättä kerrottu, että lääkärini on somali. Hämmästyksekseni lääkäri olikin vaalea nainen, joka puhui suomea sillä tavalla murtaen kuin baltit. Homma hoitui. Kuulin hoitajalta muutoksista, jotka ovat syksyllä tulossa: terveyskeskuksessa siirrytään hoitaja-lääkäri-parityöskentelyyn. Mitäköhän siitä seuraa. Eläkevuosieni aikana systeemi on muuttunut joka välissä, kun olen terveyskeskuksen palveluja tarvinnut. Lääkärivaje on saatu täytettyä ulkomaalaisilla, mistä sinänsä voi olla vain tyytyväinen. Mutta siitä on tietysti myös seurannut omalääkärin vaihtoja potilaalta kysymättä.

Kysäisin hoitajalta vielä pitääkö tutkimukseen olla 12 tuntia ravinnotta, kuten lääkäri oli sanonut. Hoitaja tutki koneeltaan koelitaniaani. – Ei tarvitse, nämä ovat kaikki semmoisia, jotka voi ottaa vaikka tästä suoraan kävelet labraan, hän kertoi. No, minäpä kävelin, labra sentään oli paikoillaan. Puolipäivän jälkeen siellä ei ollut kummoista jonoa, joten vuoroni tuli pian. Se oli sitten enää kuriositeettia, että kohdalleni osui keski-ikäinen uusiohoitaja, joka toisen valvonnassa opetteli näytteenottoa. Hyvin sekin onnistui.

”Piilotan haaveeni, aikaa on niin vähän”, Arleena sanoi blogijutussaan, jossa oli kuvia vanhasta, kuluneesta, mutta kauniista talosta. Ehkä tässä tarkoitetaan kunnostuksen vaatimaa työmäärää suhteessa käytettävissä olevaan aikaan. Kirjoittajalla on silmää rapistuneellekin kauneudelle ja piileville mahdollisuuksille.

Minä eksyin ajattelemaan koko elämää. Mistä sen oikeastaan tietää, onko aikaa paljon vai vähän jäljellä? Ja suhteessa mihin? Kaksikymppisenä opiskelut olivat kesken. Kolmikymppisenä perhe ja työ vei kaiken ajan. Kun olin neljäkymmentä, opiskelin taas ja olin vahvimmillani naisena. Viisikymppistä juhlin kuin riemuvuotta konsanaan ja tunsin kukoistavani. Kuuttakymmentä en ehtinyt edes miettiä, kun siihen ajoittui työstä luopuminen, eläkkeelle lähdön ja vapautumisen juhla ja Esikoisen häät. Seitsemäänkymmeneen on vielä matkaa. 

Vieläkään en ajattele, että se elämä oli sitten tässä. En, vaikka terveyspulma toisensa perään on ilmaantunut. Jokainen vuosipaalu lisää ihmetystä: yhä on aikaa ja haaveitakin. Muutaman haaveen olen haudannut tien oheen, muutama on haalistunut itsekseen matkan varrella, mutta yhä on aikaa haaveille.

Kesä kukkii, tarjoaa kauneutensa meden vapaasti nautittavaksi. Luonto ei peri pääsymaksua, ei piilottele aarteitaan eikä teeskentele. Se elää kiertonsa ikiaikaisen elämänjärjestyksen mukaan: silmusta lehdeksi, nupusta kukaksi, kukasta siemeneksi ja kuihtumisen kautta lepoon.

Uskollisuutta on, ettei luovuta kesken tehtävänsä. Uskollinen pitää olla myös itselleen, kukkia rohkeasti omalla kukalla.

Jokusena eilisen takusena päivänä Pissismummo kangistui kauhusta pahemmin kuin edellisyön ukkosmyrskyssä (mikä – ukkonen siis – on Mummolle kauhun maksimi), kun sattui eksymään keittiön, pihan ja kolmannen huoneen risteilyreitiltään olohuoneen ohjelmataulun ääreen. Sehän on Poikakaverin yksinvaltiaskuntaa kaikenmoisten urheilutapahtumien kuten nyt näitten olump …ölymp…(no, ei, nyt tarkkana)… o l y m p i a kisojen aikaan.

Juuh, kangistui, kauhusta. Siis P.Mummo. (P.Kaveri sen sijaan tuulettelee rennosti valtaistuimellaan tai vaihtoehtoisesti sohvallaan tuon tuostakin asiaan vihkiytymättömälle käsittämättömistä syistä.) Nih, kuvitelkaa oikein: siellä näkyi pieniä naisen nimisiä lihaskimpun näköisiä ihmisiä kilpailutöissä. Niitä pikkuihmisiä vatkattiin ja hieroskeltiin ja taputeltiin ja psyykattiin (kyrmyniskamiesten toimesta tieteskin) takahuoneessa, kunnes vihon viimen tuupattiin lavalle ihan yksinään. Siinä ootti semmonen tanko, jonka kummassaki päässä oli pyöreä mötikkä. Sitä ne tuijotti eikä pakoon päässy. P.Mummo arveli, että tästä ei hyvä seuraa, jos lihaskirppu aikoo kolme kertaa ittensä painosta mötikkää nostamaan ruveta. Ja sehän siihen tarttui kuin konsaan härkää sarvista. Ensin tempoi mötikkätangon rinnuksilleen kyykkyseltään, siitä punnersi naama tulipunaisena jalat suoraksi ja – ihan totta! – tempoi sen ylös suorille käsille. Huhhutihuhh. Ei se kyllä kauaa siinä asennossa viihtynyt eikä pahemmin tuuletellut, mutta kun mötikät oli rymäytetty takasi lavalle, lihaskirppu juoksi takahuoneeseen taas ukkojen taputeltavaksi. Toinen samanmoinen kävi siinä meditoimassa mötiköitä, muttei päässy kyykystä ylöskän sen tangon kanssa. Kolmas sai mötikät karjumalla pinnisteltyä suorille jaloille, mutta siihen se tyssäsi. Huhhuh, ihan tuli Mummolle hiki katsoessa. Älkää kuulkaa mitään. Yksi oli niistäki kirpuista parempi ku muut, se yritti ihan tosissaan vielä maailmanennätystäki, mutta siihen jo sitte nyykähti. Mötikkä voitti ennätyksen, mutta saipa lihaskirppu sentäs olump…olympiakisojen kultamitalin.

Voi, elämänpäivä, kyllä pitää ihmisen kaikella konstilla repiä nimensä aikakirjoihin, meinailee Pissismummo täälä!