Huomenna kristikunta viettää arkkienkeli Mikaelin ja kaikkien pyhien enkelien päivää. Luterilaisessa kirkossa enkelien pyhää kutsutaan Mikkelinpäiväksi.

Taivaalliset olennot, joista raamatussa ja virsikirjassa puhutaan, ovat osa uskon maailmaa. Ei niitä ole sille, joka ei taivaallisiin usko. Tunnen useita ihmisiä, jotka kertovat nähneensä valohahmon unessa tai puolivalveilla ja tulkinneet sen enkeliksi. Joskus sillä on sanoma, joskus se on vain turvaa tuova olento tuonpuoleisesta, joka lähetetään paikalle hädän hetkellä.

”He varjelevat lapsuuden ja nuoren elämämme,/ seuraavat päiviin vanhuuden, kulkevat lähellämme”       Virsi 137

Semmoinen tunne toisinaan on, että mitään ei oikein saa aikaan. Mistä ihmeestä nimenomaan syksyllä nousee se, että pitäisi aikaansaada? Myöhään eilen illalla soitti nuoruusystävä ja alkoi pohtia samaa. Onko tämä joku meidän eläkkeelle päässeiden yleisempikin fiilis, mietin. Työelämän sitkeä jäänne?

Kuluneella viikolla olen kuitenkin pessyt puolet talon ikkunoista ja keinun katosmuovin, tavanomaisten kodinhoitotehtävien lisäksi. Harminpaikka selässä valittaa näistäkin vähäisistä. Toinen korjaili viimeiset kesäkalusteet patiolta vajaan. Piha näyttää suuremmalta. Myöhään kukkijat pääsevät esiin.

Olen alkanut viime aikoina tutkia kaupan kuitteja ostoksilta palattua. Mikä meidän taloudessa mitäkin maksaa? Viikonlopun ruuat ja talouskamat meille kahdelle tekee yleensä 90 – 120 euroa. Tällä kertaa kallein ostos  oli kaksi sisäfileepihviä, jotka Toinen valitsi sunnuntaiateriaksi. Hyväksyn sen, koska pihviateria on helppo valmistaa. Suosituin lisäke meillä salaatin ohella on uuniperunat, neljään lohkoon jaetut rosamundat, öljyllä siveltynä ja Meiran valkosipulisella perunakuorrutteella maustettuna.  

Tänä syksynä meillä on kahdet kausiliput, pääsemme siis konserttiin joka viikko. Torstaipaikat ovat Musiikkitalon permannolla melko edessä ja toisen viikon perjantaisin keskiparvella. Havaintoni mukaan alhaalla kuulee sävyt ja nyanssit tarkemmin, myös eri instrumenttien oman äänen. Parvella taas kuulee paremmin kokonaissaundin. Ekariveillä eksyy helposti epäoleellisiin, kuten miten kapellimestarin nenänpäästä tippuu hiki tai miten rumasti joku pullea naisviulisti istuu. Eilen kuulimme Schubertin ’Traagisen’ – melko uneliaasti esitettynä – ja Berliozin ’Fantastisen’ intohimottoman tulkinnan.

Musiikki resonoi – vaikkei oma elämä nyt ole traagista eikä fantastista, ehkä vähän intohimotonta sentään.

Sain jostain päähäni omituisen ajatuksen kohta herätessä: pitäisi kirjoittaa yksi päivä elämästä muistiin. Taisin kuvitella, että kirjaisin tapahtuvaa pitkin päivää, hetki hetkeltä. On keskiviikko, kello näyttää 19:04 nyt, kun kirjoitan ensimmäisen rivin. Mihin tämä päivä sujahti? Mitä siitä tähän kaapii?

Kuuntelen, kun Perkiömäen kopla soittaa jazzia. Musiikki on sillä tavalla mietiskelevää ja kiemuroivaa kuin ajatus. Tänään pestyn ikkunan takana hämärtyy hiljalleen.  Maljakossa hehkuu punainen kukka, jonka sain yllättäen eilen ihmiseltä, jolle olin avuksi vuosia sitten. Joitakin asioita näköjään muistaa vuosien takaakin.  

Ystävä soitti äsken. Ihmetteli mihin päivät kuluvat, aina on jotain, ei ehdi kaikkea mitä haluaisi. Siis sitä samaa kuin minäkin juuri nyt ihmettelen. Ilahduin hänestä. Olin ajatellut eilen tai toissa päivänä viimeksi soittamista hänelle, mutta enpä saanut aikaan. Kerroimme puolin ja toisin missä mennään. Lopuksi hän puhui sisäisen levollisuuden ikävästä. Niin paljon on menemisiä, tulemisia ja tekemisiä. Semmoistako elämä yhä on, hän sanoi ja kuulosti pettyneeltä itseensä.

Vielä aamutakissa olin, kun tiskikoneen tuntumassa kohdattiin Toiseni kanssa, ja minä sanoin, että halataanko. Hän ilahtui, levitti kätensä ja otti syliin. Tunsin lämmön, että olemme olemassa toisillemme.    

Matkalla Lapsuusmaille poikkesimme näkemään Leena Luostarisen maalauksia Etelä-Karjalan Taidemuseossa. Taulujen valtava koko oli yksi elementti, joka pysäytti. Toinen ne värit, jotka  vyöryivät ja kihisivät elämää. Vaikka teoksilla oli nimet, mikä aina helpottaa katselukokemusta, siltikin taiteilijan ajatus- ja kokemusmaailma jää hänelle itselleen. Katsoja saa mitä saa siitä resonanssista, joka itsessä syntyy.

Tällä kertaa katselukokemus oli myös mystinen sillä tavoin, että tiikerihahmojen edessä hiljaisena seistessä purkautui jotain sisälläni niin, että silmiin nousi vedet. Ei se ollut pelkkää kauneuselämystä, se oli enemmän. Jokin kauneuteen kätketyn voiman ja harmonian yhtäaikainen väkevä kosketus, joka ei tarvinnut minkäänlaista yritystä ymmärtää näkemäänsä. Ehkä sisälläni on ollut tunnistamattomana tuon levollisen voimahahmon sukulainen, joka tässä kokemuksessa vapautui ja tuli löydetyksi.

Toisen puolen näyttelysaleissa oli ’Sivellyksiä’ – lappeenrantalaisen taiteilijan Eeva Vesterisen minimalistista taidetta, joka tässä kombinaatiossa muodosti vastakohdan Luostarisen huikealle  elämänvyörylle – ja ehkä siksi jätti ohuen vaikutelman. Pidin kuitenkin myös Vesterisen freskomaisesta, kuultavasta värimaailmasta. Sivellykset ovat hiljaisia kuvia, jotka jäivät sieluun soimaan.

Taiteen katselu on yksi kulttuuriaterian muoto. Olimme juhla-aterialla, joka ravitsee pitkään.

Kirkonmäelle kiivetessä kohtasin ystäväsiskon, joka oli mumman ominaisuudessa tulossa samaan paikkaan tyttärenpoikiensa kanssa. Kaksi liinatukkapoikaa, Ossi ja Lassi, sinisilmäparit kohtaamistamme tapittamassa. Kohta esittäytyivät reippaasti ja hymyillen. Sain Ossilta tietää, että hän on isoveli ja viisi vuotta, pikkuveli vasta kolme.   

Penkkipaikan kirkossa valitsi Mumma varmuuden vuoksi läheltä ovea ja minä kysyin pojilta saanko tulla heidän kanssaan istumaan. Ossi siirtyi Mumman toiselta puolen kauemmaksi ja teki tilaa. Niin siinä istuttiin mummot keskellä ja pojat laidoilla. Mumma oli selvästikin valmistautunut lähtemään, jos pojat väsyisivät, mutta nämäpä istuivat muina poikina virsikirja tanakasti sylissä molemmilla.

Kirkossa oli runsaasti muitakin lapsia, joten pientä kihinää siinä oli ympärillä, mutta Ossi ja Lassi istuivat vakaasti kuin isäntämiehet. No, ehtoollisenviettoon asti, totta puhuen. Mumman kanssa alttarille siunattavaksi polvistuminen oli sen verran jännittävää, että sen jälkeen pojat hankkiutuivat vierekkäin istumaan, ja Mumma joutui sihisemään ja suhisemaan äänenvaimennusta muutaman kerran loppuliturgian aikana.

Pitihän poikienkin sitten päästä mehuille, kun mummot mielivät kirkkokahville. Ossi oli vaikuttunut siitä miten isot urut olivat. Kysyin oliko hän huomannut, että Eija-kanttori soitti yhtä aikaa käsillä ja jaloilla. Pojat olivat soittaneet Mumman pianoa, joten he tiesivät miten sormilla soitetaan, mutta että jaloilla, se on varmaan vaikeaa. Ajattelin hiukan haikeana mitä huomioita Pikkuritari olisi tehnyt, jos olisi ollut mukana. Olisi jännää sekin kokea.

Hiljaisia ajotunteja Lapsuusmaille. Matkalla aurinkoraidat tiellä, perillä sateenharmaata.
Poikkeamisia tutuilla paikoilla. Perilletulon lämpöä.

Sato on korjattu, pellot muokattu. Uutta kasvua on jo oraalla. Pihakukat sinnittelevät.
Rannassa kyyhöttää kodikas pikku sauna. Vene on levossa. Laituri keinahtaa. Vesi kampaa ruohotukkaa.

Metsä, pellot, piha, täyteläisissä syysväreissä kaikki. Taivas on tyynen harmaa.
Vietän valvottuja ja nukuttuja tunteja vinttikamarin vuoteella. Niin pimeää, niin hiljaista, niin pehmeää rauhaa.

Hautausmaan käytävä rahisee tutusti askelissa. Koivukujalla sataa kultalehtiä hiekkaan. Verenpisarat kukkivat yhä ryöpyten. Jätämme kimpun auringonkukkia. Toisaalla harjataan sammal muistokiveltä ja korjataan kuihtuva kesäkukka. Vielä jää vihreää, okraa ja hopeaa.

Kaikki on hyvin. Talvi saa tulla.

Omenapuu on lumoava keväässään nuppuisena ja kesässään tuoksuvin kukin. Kaunis se on syksyssäänkin, kun hedelmät hiljaa kypsyvät. Jotain ikiaikaista on puun tehtävässä: kasvaa, kukkia, kantaa hedelmää, kuihtua viimein ja maatua tehtävänsä tultua täytetyksi.

Tänään olen siistinyt pihaa. Syyssateet ovat tulossa ja niiden takaa aikanaan talvi.

puut, kuten yksin kulkevat ihmiset ja hiiri, ovat hiljaisia runoja

päiväni Stadissa: Kampin kappelin puunsylihiljaisuus ja kappelin pihan pikkuinen hiiri ~ Bulevardin vanhat lehmukset ja tammet ojentelemassa oksiaan kulkijoiden ylle ~ Sinebrycoffin taidemuseon Puut ovat runoja -näyttelyn herkkien kuvien valoissa ja varjoissa viipyily ~ Hietaniemen kauppahallista mukaan skottilainen kirpeä Orange Marmalade ja Soppakeittiöllä nautittu muheva bouillabaisse ~ jälkiruuaksi cappuccino ja pala ihanaa porkkanakakkua Kakkugallerian vitriinistä. Ja tämä kaikki Leidikvartetin tunteikkaan, kesää muistelevan keskustelun mehukkaana ytimenä. ­

Ihmisen lapsi ei synny tyhjiöön, valtaamattomaan tilaan maailmankaikkeudessa. Jos syntyisi, olisivatko mahdollisuudet silti rajattomat?  

Mihin päädyt, sitä et itse täysin päätä, sen määräävät osaksi syntymäsi peruskoordinaatit. Maailman kolkka, yhteiskunta ja vallitseva kulttuuri, biologisten vanhempien jälkeläiselleen tarjoama geenikartta, kasvuvuodet.

Alkuasetelman reunaehtojen läpi omaan suuntaansa ponnistelevat yksilöt ovat harvassa, suurin osa jää kulkemaan näköpiirissä olevaa tulevaisuutta kohti mutkitellen, ajelehtien tai sinnitellen.

Moni hukkaa eri syistä mahdollisuuksia, jotka ovat tarjolla. Onnenpoikia on vähänlaisesti, vajoava pelastuu kasvu-uralle, jos joku voimavaraisempi yksilö näkee hänet ja tarjoaa toivoa ruokkivan tuen.

Ihmislapsen odotettavissa oleva elinikä näyttää hiljalleen pitenevän. Riittääkö elämän tarkoitukseksi selviytyä hengissä mahdollisimman pitkään? Riittääkö sekään, että itselle sattuivat käteen hyvät kortit?

Harvoin tapaavat ystävät toivottelevat toisilleen erotessa: pidä huoli itsestäsi. Joskus ihmisen elämäntiessä on tiettyjä pätkiä karua polkua. Jos tietää mihin on matkalla, jaksaa sinnitellä. Jos ei tiedä, voi kadottaa halun tai kyvyn jaksaa. Loputtoman tuntuinen erämaa vie voimat, ellei ole evästä mukana tai osu keitaalle.  Mistä saat evästä matkallesi? Missä on keitaasi?