Aihe muhii mielessä ja hämmentää. Mediassa keskustellaan sukupuolien tunnusmerkistöstä; väitellään siitä, onko sukupuolia kaksi, kolme vai ehkä enemmän – tai onko sukupuolia lopulta ollenkaan. Sanana sukupuoli saattaisi edellyttää lähtökohtaisesti kahta tunnusmerkistöltään toisilleen vastakkaista ominaisuutta. Toisaalta voihan sukupuoli olla myös monipuolinen. Maskuliini-feminiini akselilla on muutakin kuin ääripäät. Ihmisen sisäinen tunnetietoisuus omasta sukupuolestaan voi poiketa geenisummauksesta tai habituksesta.

Samaa sukupuolta olevien liitot on jo hyväksytty yhteiskunnallisesti rekisteröitäviksi, mutta erilaisten liittojen (avoliitto, avioliitto, rek.parisuhde) epätasa-arvo löytyy perintökaarioikeudesta. Testamentin teolla perintöasia hoituisi, mutta kun se ei tule osapuolien mieleenkään tai jää muusta syystä tekemättä. Moni hyväuskoinen on kokenut epämiellyttävän yllätyksen pitkäaikaisenkin avokumppanin kuoleman jälkeen oikeuksiaan selvitellessään.

Sukupuolineutraalin avioliiton puolesta mobilisoitu kansalaisadressi on periaatteessa positiivinen tahdonilmaisu tasa-arvon puolesta. En silti laita nimeäni siihen. Minusta sukupuoliasiat ovat länsimaisissa yhteiskunnissa hämmennyksen tilassa eikä semmoisessa pitäisi tehdä äkkinäisiä ratkaisuja. Itseäni hämmentää, että vaikka tahtoisin, en kykene ymmärtämään ihmistä, jonka sukupuoli-identiteetti on hämärä tai vaihtuva. Olen syntynyt tyttövauvana, kasvanut tytöstä naiseksi tuntematta missään vaiheessa epävarmuutta naiseudestani. Ei se ole ylpeyden aihe, se vain on niin. Sekö estää ymmärtämästä? Ei se minusta ole pelottavaa tai omituista, että ihminen rakastuu sukupuolisesti kaltaiseensa. Ilman muuta pitää olla oikeus sukupuolesta riippumatta valita ihminen, jonka kanssa haluaa elää. Miksi siis ei olisi samat oikeudet yhteiskunnassa sukupuolesta riippumatta? Rekisteröity liitto on jonkinlainen tae siitä, että pari on tosissaan.

Sitten ovat vielä tuhatvuotisten perinteidensä ja teologisen liikkumavaransa vankina elävät vanhat kirkot, joilla on perinteinen oikeus vihkiä avioliittoon. Sukupuoliasiat muhivat kirkoissakin, hämmentävät ja nostavat rintamalinjoja. Kuudes käsky tai jokin irrallinen raamatunlause ei sellaisenaan käy sukupuoliasioiden ohjeeksi tässä ajassa, niinkuin ei mikään, mikä vaatii selitysteosta ollakseen ymmärrettävää. Toisella laidalla kirkkoja poteroidutaan laput silmillä menneisiin – toisella lähdetään pioneerihengessä raivaamaan uutta polkua eteen tulleeseen ryteikköön.

Kyllä minua hämmentää myös oman kirkkoni jyrkkyys ja hitaus seurata ajan merkkejä. En halua itse poteroitua mielipidetasolla, vaikka avioliitto on minullekin yhä tunnetasolla nimenomaan miehen ja naisen liitto, tulevien sukupolvien kehdoksi tarkoitettu. Luterilaisen kirkon päätös, homoparien puolesta rukoilemisen ja siunaamisen salliminen, on omituinen kompromissi sekavan muutosvaiheen pyörteissä. Eikö selvintä olisi liittojen rekisteröinnin keskittäminen maistraatteihin ja kaikkien kirkollista siunausta haluavien parien kohtelu samalla tavalla omissa kirkoissaan? Vanhojen kirkkojen (ortodoksinen, katolinen) avioliittokäsitys on sakramenttiluonteinen, niinpä sen muuttaminen on teologisesti ilmeisen mahdotonta. Jumissa siis ollaan.  

Jepijeps. Silleensä kävi tän talven pakkasilla, että Pissismummo päätti kaivautua koloonsa ja nukkua talviunta helmikuun. No, sen kuun nukuttua olo oli semmoinen, että tätähän täytyy saaha lissää. Ja niinpä jatkoi hän talviunta maaliskuun. Aprillipäivänä oli Pissismummolassa semmoinen koohotus käynnissä virpomavihtain kanssa, ettei unien jatkamisesta mittään tullu, ni että oli ihan parasta nousta viruttelemaan. Aijai kun oliki makosat unet!

Sitä kun nukkuu, ei tiiä mitää maailman pahuuesta, jonsei sitte satu painajais- tai muita unia näkemään silmälappujens takana. Mummolle kyllä sattu. Niitä unia. Jotkut niistä on aina painavampia ku toiset. Onneksi sitte, kun ittens on hereille saanut, kohta unohtaa hän sekä painavat että kevyet. Niinpä kävi nytki.

– Ja ohhoh, sanoi P.Mummo Poikakaverille kohta silmäns avattuaan, – onpas täälä valoisaa! Hetken päästä jatkoi hän: ja hanget on huvenneet puoleen! Ja sitte vielä: haisee keväältä! Viimetteeks mainittu havainto synty ensimmäisellä varovaisella uloskävelyllä koirainkakkoja väistellessä. Varma kevään merkki se.

– Mitäs täälä muuten on sillä aikaa mekastettu, ku oon talviunilla ollu, tiedustaa Mummo aprillin iltana. Poikakaveri hymyää hissukseen. – No, mitä? Mummo on jo ihan utelias. – Noo…tuota…taisin olla… talviunilla…minäki, päkisti P.Kaveri viimein.

Maaliskuu oli jumalaisen kirkkaita tähtiöitä, lämpimiä aurinkopäiviä. Valon määrä ihan häikäisee, nostaa mielialaa, parantaa tautiset, kutsuu liikkeelle. Kotijärvemme jäällä on pyhinä liukunut väkeä mustanaan, suksin, luistimin ja hankiliitäjin. Muutamana aamuyönä on jo mustarastas vihellellyt. Se on kevään laulajista taitavin näillä main. 

Mökkijärvensä jäällä ja hangilla oli Esikoisen pesue saanut ihanasti auringonväriä naamaan. Pikkuritari kuuluu hiihtäneen pääsiäislomalla yhteensä kymmenen kilometriä. Oivallinen saavutus nelivuotiaalle, oikein Mummelin ja Vaarinkin olo ylpeydestä kohenee. Kuopus ja Nuorikko kutsuivat meitä lammasaterialle ja voi kun olikin hyvää pitkään haudutettu karé bataattimuhennoksen kera ja kahvin kanssa maistui Nuorikon taiteilema rahkakakku.    

Nyt loppuu kolo-olo! Lukupinossa ei ole enää yhtään kirjaa ja pääsiäiseksi hankitut elokuvat on katsottu. Tämä tietää reipasta kävelyretkeä kirjastoon. Paluumatkalla on asiaa kauppaankin. Toinen vei jo aamulla ajopelin keväthuoltoon. Kotona hyrisee pyykkikone, ja kynnet syyhyävät ikkunanpesuun iltapäivän lämpimillä. Kevättä tupaan! Arjen iloa!

 

Mitä on kevät? Puhkeavia lehtiä, aukenevia nuppuja, valosta hullaantuvaa uutta elämää. Marron maan viherrys. Elämä herää, noudattaa auringon kutsua.

Kristuksen ylösnousemus on hengen voitto ruumiista, kuolemasta puhkeava uusi elämä. Tästä alkaa kristityn kevät!

 

Raamatun suuren kertomuksen kumu tuntuu kaukaiselta tässä maailmanajassa, jossa kaiken aikaa käydään sotaa, hiljaista tai näkyvää. Viattomat kärsivät aina siellä, missä veli taistelee veljeä vastaan, ihmisheimo toistaan, ja veri virtaa. Ihminen voi hyväuskoisesti uhrata elämänsä aatteen puolesta, mutta aate ei voita, kuolema voittaa, ja valta päätyy milloin kenenkin käsiin.

Voi olla, että suuren kertomuksen kumu kuuluu, mutta aika ei enää tunnista eikä tunnusta sen alkuperää.

Runoja

Vilja-Tuulia Huotarinen;  Seitsemän enoa  WSOY 2013

Joskus myöhemmin, jossain muualla

heitä tervehditään saapujina eikä lähtijöinä.

Lähtijät ovat jättäneet kaiken, saapujilla ei ole

mukanaan mitään.

V-T.H. on hyvin omaääninen nykyrunoilija, jonka ymmärrettäviä tekstejä lukee mielellään. Tämäkin osittain proosarunoiksi kehkeytynyt kertomus enoista ja miniöistä on herkulliseksi tihentynyttä rajankäyntiä menneen ja olevan välillä.

*

Aki Luostarinen;  Ajan olo                                  WSOY 2012

1950-luvulla syntynyt ei tunnu sopeutuvan helposti 2000-luvun aikaan, joka tursuaa kaikkea turhaa, repivän rumaa ja epäoikeudenmukaista. Luostarisen (Kiiltomadon mukaan) kymmenes runokokoelma on huokoista runoa, jossa ’viini pulputtaa’ ja peruna kasvaa omassa maassa. Sivussa elävän elintasopakolaisen hiljaiset mietteet eivät kovin paljon saa vastakaikua ajassaan. Minulle lukijana tämä runoilija tuntuu antavan enemmän kuin moni ajan uusi ääni.   

Proosaa

Virpi Hämeen-Anttila;  Suden  vuosi   Otava 2003;     Tapetinvärinen       Otava 2012

Suden vuosi on esikoisromaani, joka ponnahdutti kirjoittajansa kirjalliseen maailmaan ryminällä. Kritiikki löysi Hämeen-Anttilasta uuden ja vahvan lukuromaanin taitajan. Kirja on yliopistomaailmaan sijoittuva rakkaustarina, jonka päähenkilöt on kuvattu poikkeuksellisella intensiteetillä ja syvyydellä. Tarina tempaa lukijan mukaansa ja pitää otteessaan loppuun asti. Hämeen-Anttila on esikoisestaan lähtien ollut parhaiten mainostettuja ja myytyjä kirjailijoita. Joskus mietin, että ns. lukuromaanikirjailijat toistavat itseään häpeilemättä kirja per vuosi niin kauan kuin kauppa käy. Mutta Suden vuosi kannattaa lukea.

Tapetinvärinen pyörittää lukijaa päähenkilön sivupersoonien hurjassa karusellissa, joka alkaa jossain vaiheessa mennä jo melkein raiteiltaan, mutta kirjailija onnistuu lopuksi jollain tavalla solmimaan langat uskottavasti yhteen. Ei tämä ole mitään helppoa ja miellyttävää luettavaa, mutta välittää väkevästi päähenkilön kehityskaaren ja mahdollisuuden eheytyä vaikeista vaiheista huolimatta. Kirjailija vihjaa omaelämäkerrallisista aineksista, mutta varottaa lukemasta teosta kirjaimellisesti faktana.  

*

Per Petterson;  Hevosvarkaat    suom. Katriina Huttunen Otava 2009

Norjalaisen kirjailijan myöhempi teos, Pohjoismaisen kirjallisuuspalkinnon 2009 voittanut Kirottu ajan katoava virta oli ensimmäinen kosketukseni lahjakkaan kirjoittajan vähäeleiseen ja ehjään tyyliin. Ilmeisesti palkinnon ansiosta samana vuonna suomennettiin aiemmin ilmestynyt Hevosvarkaat. Toivottavasti Petterson pääsee suomennettavien listalle jatkossakin. Hevosvarkaat on hienovireinen isän ja pojan tarina, joka peilaa hienosti  pojan kehitystä mieheksi ja aikanaan isäksi omalle tyttärelleen.

*

Juha Itkonen; Huolimattomia unelmia           Otava 2008

Itkosen novellit ovat laatutavaraa. Tämä teos sisältää väkevästi elämänmakuisia parisuhdetarinoita, joissa Itkosen hienovireinen ihmiskuvaus on parhaimmillaan. Kirjailijan novelleissa erityisesti miehen tunne- ja kokemusmaailma saa sävykkään kuvaajansa.  – Nautittavaa luettavaa.

*

Marilynne Robinson;  Gilead  suom. Laura  Jänisniemi, Bazar 2008

Kirja on Pulitzer-palkittu vuonna 2005 ja palkintonsa ansainnut. Hidasta, hienoa tekstiä. Romaanin minä on vanha pastori, joka kirjoittaa ajatuksiaan ja elämänsä tarinaa pienelle pojalleen joskus kuolemansa jälkeen luettavaksi. Intuitiivinen kertomus vanhan miehen elämänvalinnoista, avioliitosta nuoren naisen kanssa ja isyyden suurista tunteista. Isä liittää kirjoituksillaan poikansa sukupolvien ketjuun lämpimällä ja inhimillisellä tavalla. Kirja jättää lukijalle hyvän olon.

*

José Saramago;  Luola  suom. Erkki Kirjalainen   Tammi 2003

Elefantin matka  suom. Sanna Pernu       Tammi 2011

Tässäpä viimein Nobel-palkittu kirjailija, jonka teksti ei ole lukijalle käsittämätöntä ja koukeroista ajatusvirtaa. Saramago rakentaa Luolassa taidokkaasti ja hitaalla tyylillä pienistä aineksista vaikuttavan kertomuksen, joka aukeaa tapahtuma-aikaansa ja –paikkaansa laajemmalle. Keskiössä ovat savenvalajaisän ja aikuisen tyttären keskustelut sekä koira, joka löytää kodin heidän luonaan. Hienovireinen ja tosi muutokseen sopeutumisen kuvaus, portugalilaisen mestarikertojan upea tyylinäyte.

Elefantin matka pitää taianomaisesti lukijan hyväntuulisena. Kertojamestari saa lukijan mukaansa, vaikka itse tarinassa ei tapahdu mitään kovin dramaattista. Elefantinhoitaja ja itse sympaattinen Salomo-norsu ovat tarinan keskushenkilöt. Lopussa paljastetaan miten kirjailija kiinnostui kuulemastaan elefantista niin paljon, että selvitti historialliset tosiseikat ja loihti aineksista nautittavan tarinan.   

*

Tuomas Kyrö;  Miniä                                             Kirjamedia 2012

Hupaisa pikku tarina Kyrön tyyliin. Ja ilmeneehän siinä paitsi Kyrölle ominainen sukupolviristiriita myös jonkinlainen perheensisäisten roolien uudelleen asemointi.  

*

Petri Tamminen;  Rikosromaani                      Otava 2012

Tammiselta on viime vuonna julkaistu taas oivallinen pikku romaani, tällä kertaa ikään kuin rikosromaanin muodossa. Jonkinlainen rikoksen tunnusmerkistö on havaittu ja syyllistä etsitään, mutta tavallaan romaani kertoo myös ihmiselämän hauraudesta. Romahtamisille etsitään syytä, sitä löytämättä, koska syyt ovat moninaiset ja syvällä itsessä. Romaanin rikoksista epäilty pakenee taitavasti etsijöitään ja kiinniottaja joutuu itsekin uhriksi.

*

Sirkka Laine;  Puuttuva aika             Otava 1999

Laine on kirjoittanut runsaasti käsikirjoituksia radiolle ja tv-teatterille sekä julkaissut romaaneja ja novelleja. Hänelle on tyypillistä tietynlainen huumori, joka tekee luettavasta leppoisaa. Mainio, itärajan tuntumaan sijoittuvan maalaiskylän ihmisistä kertova romaani, jossa erikoisia juonenkäänteitä riittää.

*

J.M.G Le Clézio; Harhaileva tähti   suom. Annikki Suni    Otava 2008

2008 Nobel-voittajan tuotanto on merkittävää taideproosaa. Harhaileva tähti on viides häneltä suomennettu teos. Olen aikaisemmin lukenut Autiomaan ja pitänyt siitä kovasti. Nobel-palkittu teos kertoo juutalaisen Estherin ja palestiinalaisen Nezma-tytön kohtalosta toisen maailmansodan aikana riipaisevalla tavalla. Le Clézion tyyli on vahvasti tunteikasta, luontokuvauksissaan suorastaan hurmioituvaa. Tämä ei ole holokaustista kauhua, perusteema on sodan aiheuttama kodittomuus.

*

Hanna Tuuri;  Tuulen maa     Otava 2012

Irlannin maaseudulla asuva suomalainen kirjailija kertoo eläväisellä tavalla maalaiselämästä ’vihreällä saarella’. Kirja ei ole romaani, pikemminkin omakohtainen ja siksi niin aidon rehevä kertomuskokoelma irlantilaisten, englantilaisten ja amerikkalaisten naapureiden yhteiselosta ja Irlannin yhteiskunnallisesta tilanteesta EU-kriisin aikaan. Hauskaa ja mukaansatempaavaa iltalukemista.

***

 

Ja väsymystä, pääasiassa. Sen tietää hän, joka on erilaisia ikäviä oireita aiheuttavaa virusta yrittänyt elimistöstään nitistää. Ihmettelee miten verkkaan tämänikäinen toipuu mistä tahansa elimistön häiriötilasta. Ei käy se enää kahdessa yössä ja yhdessä päivässä. Vuoteen tuntumassa saa nuhjuilla päivän jos toisenkin, lääkitsi tai oli lääkitsemättä.

Hiljainen viikko on alkanut. Olisi aika löytää uudelleen tähän ajankohtaan liittyvä hengellinen merkitys. Jos vain jaksaisi. Onko se tällä kertaa sitä, että voi tunnustaa jaksamattomuutensa ja vapauttaa itsensä kaikista ylevistä (tai mistään) pyrkimyksistä?

 

Pääministeri Kataisen tunnetun manööverin innoittamana kaivoin kirjastostamme esiin Pekka Himaset. Opusten ajatukset alkoivat kohta tuntua jotenkin tutuilta. Pääministeri on ihan ilmeisesti löytänyt oman gurunsa! HIMeros (2008)on kirjoitettu jäykkään dialogimuotoon, jolla on tietysti filofiset perusteensa, mutta joka ei mielestäni toimi kovin hyvin kirjassa. Kukoistuksen käsikirjoitus on hyvin strukturoitu teos ja antaa paitsi ideoita myös käytännön ehdotuksia. Siinä perustellaan mm. Aalto-yliopiston resepti vastaansanomattomalla ja ymmärrettävällä tavalla. Myös Guggenheim on Himasessa löytänyt puolestapuhujansa. Kirjat paljastavat myös huimat ajatusfäärit, joihin voi yltää, kun ei tarvitse piitata innovaatioiden kustannuksista ja elämän realiteeteista. Oivallista ajatussäkenöintiä löytyy molemmista teoksista.

”Tiedonjanoa ei voi sammuttaa ankkuroitumalla johonkin valmiiseen järjestelmään, vaan on mentävä kohti tuntematonta. On tietenkin samalla pidättäydyttävä purjehtimasta tiedon valtamerellä liian kauaksi tunnetusta rannasta. Tutkin aina ensin kahluupaikkaa matkan päästä; jos havaitsen veden liian syväksi kokoiselleni, pysyn rannalla. Kaukaiset meret pelottavat minua pimeydellään ja salakareillaan. Järki on ainoa valoni – en syöksy uhkarohkeasti sinne, missä se ei valaise majakkana riittävästi.”                              HIMeros, s.26-27

Ihmettelen Pekka Himasen persoonaan kohdistuvan kaunan ja vähättelyn määrää sosiaalisessa mediassa. Tekee mieli kysyä lyttääjiltä, mikä on teidän reseptinne? Onko parempia ehdotuksia?

 

 

”Haetaan, koristellaan ja siunataan virpomavitsoja. Pajunvarvuilla lyödään kahden puolen, samalla siunaten tai loitsien, perheenjäseniä, sukulaisia ja naapureita. Saadut oksat säilytetään oven, ikkunan tai ikonin päällä vuoden ajan. Palkaksi heti tai viikkoa myöhemmin muna, makeisia, rahaa tai pääsiäisateria.”

”

”Virpoin varpoin tuoreeks terveeks, rikkaaks rakkaaks, vanhaks vakkaaks, mie virvon viisahaks, taputtelen taitavaks!”

(Pääsiäispilke, juhlaperinteitä, SKS 2000)

On merkillinen kokemus käydä kutsuttuna jossakin, missä on ollut kymmeniä vuosia sitten. Paikka on jollain tavalla muuttunut ja kuitenkin sama. Ensimmäinen tunne on raju outous: en tunne täältä ketään, mitä minä täällä. Kun ollaan koolla saman pöydän ääressä ja ihmiset alkavat kertoa kukin vuorollaan elämästään, alkaen entisestä nimestään, vuodet katoavat väliltä ja monen kohdalla tulee iloinen ”sinäkö se oot” -tunne.

Vuosikymmenten polku on sentään aika pitkä ja monella mutkainen. Tavatessamme olemme hetken niitä nuoria, jollaisina erosimme silloin maailman kaikkiin tuuliin, kirjaimellisesti. Sekin on merkittävä havainto, että osa porukasta tuntui esittelyn jälkeen aivan tutulta, osa jäi vieraiksi. Olivat jääneet vieraiksi ehkä jo silloin. Kun kerroin kuka olen, oli ryhmän spontaani reaktio: hei, missä siun tukkas on? Silloin minulla oli hyvin pitkä ja paksu tumma tukka, josta luovuin viitisen vuotta myöhemmin. En voinut kuvitellakaan, että tukka olisi juttu, josta nämä minut muistavat. – Vieläkö sie laulat ja soitat, kysyttiin sitten. No, laulanhan minä, mutta en enää sooloja enkä kuorossakaan kuin silloin ja pitkään sen jälkeenkin.

Mietin mitä jälkiä pitkän elämän varrella minusta on jäänyt ryhmissä, joissa olen mukana ollut. Millaisena muistan ihmiset, joiden kanssa hetki kuljettiin yhtä matkaa? Mikä oli kohtaamisemme merkitys myöhemmin? Miksi jotkut jättivät lähtemättömän muiston ja toiset haihtuivat mielestä kokonaan nimineen, kasvoineen? Häveten muistan raakileisuuttani – sen siellä ääneen sanoinkin. Mutta tunnen kasvaneeni ihmisenä eikä sitä tarvitse enää hävetä.