Kaupunkilaistuneiden ikäihmisten ja vähän nuorempienkin sanotaan kesäisin matkaavan juurilleen. Käydään katsastamassa syntymälepikon torppa jossain taipaleiden takana ja koulu, josta hikinen opintie alkoi. Saman tien sopii havainnoida kotiseudun tilaa muutoinkin. Että vieläkö näkyy tuttuja kylänraitilla ja mitä aikoja sitten lakkautetun koulun suojissa nykyään tapahtuu.

Tällä kertaa juurimatkailu tapahtui Mummon ja ystävänsä Täti Violetin toimesta viimeksi mainitun Kulkuneuvolla. On vuosien varrella tullut kerrotuksi palasia lapsuudesta ja suvun vaiheista puolin ja toisin.  Täti V:n lapsuusmaisemat on kerran yhdessä katsastettu ja nyt oli P.Mummon vuoro esitellä omiaan.  

Reissu alkoi mainioissa tunnelmissa, mutta jatko ei  ihan putkeen mennytkään. Piti kääntyä moottoritieltä tietyssä kohdassa, vaan se kohtapa tietty livahti ohi siinä pulinaboksissa. Täti V oli sanonut ei-tykkäävänsä navikaattorista ja P.Mummo taas oletti karttaekspertiksi tuntemansa ystävän valitsevan suorimman reitin. No eipä mitää, katsottiin taas karttaa ja reissu jatkui Savonmuan kaatta kaartaen. Vaan kahden paikallisen kaupungin välisellä taipaleella varoitusvalo ponnahti kojelautaan. Kohta Kulkuneuvo yskähti pari kertaa ja vauhti tyssäsi. Kuski ohjasi pientareelle, ja moottori sammahti siihen paikkaan eikä sen koommin inahtanut.

Siinäpä ollaan kapean ajotien poskessa jossain korpimetsän keskellä suomemme suloisessa salossa. Täti Violetti tutkii varovalon merkitystä ohjekirjasta, Pissismummo kampeaa nokkapeltiä pystyyn. – Se on pakokaasujärjestelmän tukos, sanoo Täti V ja selitys kuulostaa järkeenkäyvältä. Ystävykset meditoivat moottorinäkymän äärellä tumput suorana ja ymmyrkkäsilmin.  – Onkos sulla Tiepalvelun numero kännykässä, sanoo Mummo viimein vaisusti. Oli, onneksi.

Tiepalvelusta vastaa Mies. Täti V selostaa puhelimeen tilannetta. P.Mummo toimittaa kolmiota jonkin matkan päähän kulkuneuvon tulosuuntaan. Hätävilkut loimottavat.  Kaksisataa autoa ja sata moottoripyörää ajaa ohi. – Juuei, ei ole tyhjä, on pensaa, kuuluu Täti V sanovan TiepalveluMiehelle hivenen närkästyneenä. – Se sanoo, että koettakkee käännistää ja koputella sammaan aekaan pensatankin pohjoo, toimittaa Täti V ja painuu kuskin paikalle. Mummo tutkii pientareella rähmällään auton alustaa täyttöluukun kohdalta. No siellähän se tankki. P.Mummo kopistelee sitä lumiharjan varrella ja Täti V starttaa. Kulkuneuvo jatkaa umpiuntaan. Seuraavaksi TiepalveluMies tiedustaa, jotta missäs työ ootta, jotta tietääpi tilata hinurin. Arvotaan kartan kanssa korpitaipaleen kohtaa. Jossain täällä ollaan.

HinuriPoika kaartaa komean kiiltävällä punaisella kuormurilla paikalle ja toimittaa Kulkuneuvon näppärästi lavalle. Sillä aikaa Mummo käy korjaamassa kolmion tieltä talteen. – Ei kai me jäädä tänne mettään, huolestuu Mummo, kun auto on jo lavalla. – No ee kaet, hypätkee kyytiin, piäsette korjaamole asti. Jaa’a. Olettekos muuten koettaneet hypätä kuorma-auton kyytiin? Ei ole ihan helppo nakki se. Mummo työnsi ja Täti veti ja lopulta molemmat olivat ylen ylhäisellä istuimella, ja matka pääsi jatkumaan.

– Onko sulla havaintoa, minkä merkkisiä autoja eniten on hinattavana, kysäisi  P.Mummo juttelutyyliin hinuripojalta siinä körötellessä. – No min’oon kaet eniten mersuja korjannu tien piältä talteen. Millon on mikäki vikana, ylleensä vikkoo ei löyvy tien piällä, mutta on niinki ollu, että aatosta on piässy pensa huomaamati loppummaan. Ne sitte kipataan vuan seuraavale huoltoasemale.  

Kun Kulkuneuvo oli tallessa lauantaihiljaisen merkkikorjaamon pihassa, ja avaimet yhteystietoineen toimitettu luukusta sisään, ystävykset istuivat pohtimaan viikonlopun aikataulua uusiksi. Aikanaan tilannetiedon saanut Mummon Velimies kaarsi siihen epäonnisia matkalaisia pelastamaan. Mersulla. 

Pissismummo laittautui eräänä kesäisenä pyhäaamuna pyöräilyasusteisiin ja kypärään.  –  Pakko päästä baanalle, huikkasi Mummo Poikakaverille ja viiletti kohta kaupungin sunnuntaihiljaisia pyöräteitä. Aurinko lämmitti suloisesti, ja ilmavirta mukavasti vilvoitti polkijaa. Määränpäässä kangasteli semmoinen kolkka kaupunkia, jossa käynnistä lienee hyvinkin toistakymmentä vuotta. Tuosta jyrkkä alamäki, vähän matkaa tasaista, sitten radan alta ja mäkeen. Hengästytti vähän se ylämäki, mutta kakkosella ylös vain ja tasaisella taas kolmosta. Vauhti kasvoi mukavasti.

Vaan sitten rusahti ikävästi. Polkimet karkasivat äkisti jaloista, pyörä kraakkui henkitoreissaan. Mummo tajusi salamana, että nyt meni jarrut. Vastaan oli tulossa lapsi kolmipyöräisellä ja jossain taaempana sen äiti rattaita työnnellen ja perässä isi. Neljän kadun risteyskin oli edessä. Mummon mielessä vilahti, että vauhti on saatava pysähtymään ennen risteystä. Mitäs, hätäpäissään Mummo ohjasi ronksuvan pyörän vauhdissa pientarelle ja pensaaseen.

No, pysähtyihän se. Pyörä. Ja Mummo.  – Miten kävi, kyseli vastaantulijaäiti huolestuneena. P.Mummo totesi pensaasta, ettei hänelle nyt kuinkaan käynyt, mutta kun pyörästä meni jarrut. Perheenisä tuli katsomaan: – Joo, jarru on paskana, olipa onni, ettei ollut jyrkkä alamäki.  – Sanopas muuta, tuumi Mummo lievästi pöllämystyneenä.

Pensaasta kaivauduttuaan Mummo totesi, että ajoneuvo oli totaalishokissa, pyörät ei liiku eteen eikä taakse. P.Mummo tunsi syvää myötätuntoa kaksikymmentä vuotta hyvin palvellutta ja montakin kolhua kokenutta kaksipyöräistä matkatoveriaan kohtaan. – Elä sure. Joskus pettää hermo tai joku muu paikka ite keltään. Kyllä sut kuntoon saadaan jahka arki koittaa. Ja Mummo istahti pientareelle selostamaan kännykäiseen tapahtumien kulkua ja odottelemaan apumiestä paikalle.

Kun Poikakaveri saapui paikalle nelipyöräisellään, kävi ilmi, että Mummon ajokki oli purettava alkutekijöihinsä ennen kuin se saatiin mahtumaan takaluukkuun. Kaukaa viisas Poikakaveri oli tempaissut mukaan pussillisen tarpeellisia työkaluja ja niin kärrättiin  Mummo yhtenä ja ajoneuvo kolmena kappaleena takaisin lähtöpisteeseen.

– No joo, reissu tyssäsi ikävästi tällä kertaa, vaan päivä on huomennaki, tuumi P.Mummo kotona. Arjen tultua Velosipedikorjaamon poijat nakuttelivat ajokin kuntoon ja Mummo pääsee taas baanalle.

Kaksivuotiaan vauhdissa ei Mummeli enää pysy. Tuli todistettua äskettäin, kun Pikkuritari ja Muru olivat Vaarilassa yökylässä. Rattaat olisivat pelastaneet mummon, mutta pieni olisi jäänyt vaille sitä vauhdin hurmaa, minkä omien pikkuisten juoksujalkojen viuhke tuottaa aurinkoisella kävelykadulla. Mummeli sai sitten tuon tuostakin huudella: Muru, odota, odota!

Oli lähdetty Vaarilan kotikaupungin keskustaan hakemaan uusia elämyksiä. Siellähän ovat ne sirkushevoset, joiden selkään molemmat tahtoivat.  Murua taisi vähän hirvittää niin korkealla vaikka Vaari siinä seisoi vieressä, mutta Pikkuritari ratsasti uljaasti kolmijalkaisellaan kaukomaille ja takaisin. Ihmeteltiin siinä kovin mikä on, kun yhdeltä hepalta puuttuu häntä ja kahdelta jalka. Kesät talvet paikoillaan seisova hevosrykelmä näyttää olevan vastustamaton houkutin ilkivallan kohteita hakeville.  (Ja kaupunkilaisena kyllä hävettää, kun ei  lasten leikkipaikkaa korjata.)

Aurinkomäen lastenpuiston liukumäki on hellepäivänä kuuma kuin paistinpannu, siihen ei pienimmällä ollut menemistä. Käytiin kokeilemassa esiintymisareenaakin, mutta se taas oli tupakannatsojen vallassa. Palattiin kävelykadun lastenpaikkaan, kun siellä oli myös metallofoni, jota saa soittaa. Pikkuritari esitti monta hienoa kappaletta, jotka oli kuulemma säveltänyt ’Kukko Pillinen’. Retken päätteeksi syötiin tietysti jätskit ja ostettiin torikojulta mansikoita mukaan.

Mummeli huokasi helpotuksesta, kun päästiin takaisin Vaarilan pihaan. Hetikohta pienet jatkoivat edellisillan vesileikkiä, jonka viehätys näyttää olevan ehtymätön.  Tarvitaan vain ämpäri, jossa on vettä, erikokoisia ja näköisiä kippoja, muutama pullo ja tratti. Lapsen mielikuvitus hoitaa loput.

Harri Tapper;    Loimu ja lumi        Atena 2012

”Romaani vuodesta1812, jolloin Moskova paloi”. Kaksisataa vuotta sitten kesäkuussa, juhannuksen aikaan, Le Grande Armée tuli Kaunasiin. Napoleon rastsasti Kaunasista Venäjän puolelle. Marsalkka Murat’n ratsujoukot saapuivat venäläisten polttamaan Vilnaan. Romaani kuvaa sotatapahtumien etenemistä saman vuoden joulukuulle, jolloin Napoleon palasi Pariisiin. Sotahistoriallinen tausta ei minua niinkään kiinnostanut kuin selityksenä niille tapahtumille, joita Tapper omaleimaisella ja vahvalla tyylillä kuvaa. – Kirjailija saa suomen kielen ilmaisuvoiman esiin tavalla, joka on samalla kertaa jykevä ja raikas. ­

*
Aki Ollikainen;  Nälkävuosi        Siltala 2012

Eipä ole turhaan kehuttu esikoiskirjailija Aki Ollikaisen rohkeutta tarttua traagiseen ajanjaksoon Suomen historiassa, nälkävuoden talveen, ja kykyä kuvata yhden perheen kautta monen kohtaloita tavalla, joka käy iholle. Juhani, Marja, Mataleena ja Juho pienessä tupasessaan, joka ei enää anna elämän edellytyksiä. Ei ole millä lämmittää, ei mitä syödä. Isä on jo kuolemassa tautiin, äidillä ei ole vaihtoehtoa, on lähdettävä lasten kanssa etsimään leipää. Samaan aikaan joillakin toisaalla menee paremmin. Ne, jotka eivät enää jaksa, uupuvat tien oheen, ja lumi peittää sen, mitä heistä jäi. Hienosti Ollikainen kuvaa, mitä jää, kun nälkä kovertaa ihmisen ontoksi sisältä ja kerjäläislaumat kovettavat niiden sydämen, joilla vielä jotain on. – Tämä kirja on luettava. Se ei ole vain menneen kuvaus, se on myös muistutus kuivuuden aiheuttaman nälänhädän kirouksesta tänä aikana toisaalla. Se saattaa olla myös profetia ihmiskunnan huomisesta.

*
Minttu Vettenterä;  Jonakin päivänä kaduttaa    Books on Demand GmbH 2012

Viime talvena käytiin sosiaalisessa mediassa vilkasta keskustelua ns. Enkeli-Elisan tapauksesta. M.V. teki aiheesta kirjan, jonka tarina perustuu koulukiusaamisen takia itsemurhan tehneen tytön isän blogikirjoituksiin. Mies oli itse ollut kiusaajien porukassa kouluaikoina ja pakottautui anteeksipyyntöihin niiltä tytöiltä, joita oli eniten kiusattu. Kirja on hyvä puheenvuoro olipa tarina fiktiivinen tai todenperäinen, teema on äärimmäisen tärkeä ottaa esille. Ehkä some-kohu oli kirjaakin tehokkaampi tapa puhua kiusaamisen vaikutuksesta lasten elämään ja tulevaisuuteen.

*
Viivi Luik;  Varjoteatteri  suom. Anja Salokannel    Tammi 2010

Kirja on merkitty romaaniksi, mutta on oikeastaan enemmän esseekokoelma, jonka punaisena lankana kulkee koti Roomassa. Diplomaatin puolisona Viivi Luikilla on kokemuksia myös Suomesta, New Yorkista, Berliinistäkin. Oli ihastuttava lukea virolaisen kirjailijan kommentteja ja havaintoja roomalaisesta elämänmenosta, johon itsekin olen saanut tutustua vuosia sitten. Kyllä se tutulta tuntui. –  Hyvin kirjoitettua proosaa kiinnostavasta aiheesta.

*
Riikka Pelo;   Taivaankantaja        Teos 2006

Kirjailija on taiteen maisteri, kustannusalallakin toiminut ja Taivaankantaja on hänen romaaniesikoisensa. Tarinan keskiössä ovat ankarassa vanhoillislestadiolaisessa kyläyhteisössä ja köyhyydessä kasvanut, äitinsä hylkäämä tyttö ja hänen lähes sokea isoäitinsä. Vendla-tyttö selviytyy tuhoisassa kasvuympäristössään pakenemalla mielikuvitusmaailmaansa ja karkaamalla hyvää tarkoittavien uskovaisten auttamispyrkimysten ulottuvilta. Riikka Pelon kieli on huikean vahvaa ja mielikuvilla on tarinassa iso rooli – mikä on sekä vahvuus että heikkous tässä tarinassa. – Kirjan rytmi on melko raskas lukea, siinä ei ole paljon toivoa antavia tai keventäviä elementtejä. Tytön tarina jää päättyessään auki, mikä antaisi viitteen jatkostakin.

*
Eeva Kilpi;  Muistojen aika     WSOY 1998    Rajattomuuden aika    WSOY 2001

Kesälukemiseksi omasta perintöhyllystä valikoitui tällä kertaa kasa Eeva Kilven muisteluita lapsuudesta Karjalassa, evakkoretkistä sotavuosina, paluita ja lähtöjä ja arpeutuneita sielunhaavoja. Muistojen aika on koottu erillisinä ilmestyneistä osista Talvisodan aika 1989, Välirauha, ikävöinnin aika 1990 ja Jatkosodan aika 1993. Koottu laitos on hankalan kookas lukijan kannalta (711 sivua), mutta teemakokonaisuutena puolustaa paikkaansa.
Rajattomuuden aika kertaa osittain samoja muistoja, mutta on kirjallisesti ehyempi teos. Kilpi muistelee eloisasti, fokuksenaan lapsen kokemus perheestä ja suvusta Karjalassa, sota-ajasta, kodista luopumisesta ja evakkoudesta. Kirjat valottavat taustaa kirjailijan persoonallisuuden muovautumiselle ja myöhemmille kirjallisille teemoille. – Pidin näistä persoonallisista muisteluista kovasti.

*
Colm Tóibín;  Äitejä ja poikia    suom. Kaijamari Sivill    Tammi 2013 (2006)

Tammen keltaiseen kirjastoon on suomennettu irlantilaisen palkitun Tóibín v. 2006 julkaistu hieno novellikokoelma. Kirjailija kuvaa eleettömästi ja hienovireisesti erilaisia äiti-poika –suhteita. Tarinoiden henkilöissä tuntuu väkevästi irlantilainen temperamentti ja tapahtumien maisemat ovat aitoa Irlantia. – Miellyttävän eleetöntä ja mukaansatempaavaa.

*
Jorge Luis Borges;  Hiekkakirja    suom. Pentti Saaritsa    WSOY 2003 (1995)

Argentiinalainen mestarikirjailija Borges on aivan loistava kehittelemään imussaan pitäviä lyhyitä, mystisiä tarinoita. Saaritsan suomennos on mitä vivahteikkain. – Oivallisen viihtyisää ja hyvää luettavaa.

*
Thomas Bernhard;    Haaskio         suom. Tarja Roinila    Teos (1983)

Tässä taas yksi omintakeisuudestaan palkittu ”moderni klassikko”, kirjailija, jonka teksti saa lukijan lähes epätoivoiseksi. Kirjassa ei tapahdu mitään, päähenkilö ajattelee ajattelemasta päästyäänkin  ja ajatukset vyyhteytyvät, kiertävät kehää, yrittävät laimeasti edetä johonkin suuntaan, mutta palaavat pian takaisin urilleen. Epäilemättä tämän täytyy olla hienoa kirjallisuutta, koska Teos on kehittänyt oikein julkaisusarjan (Baabel) tämmöisiä varten. Ajattelen, että jos kirja tarvitsee jälkisanat (siis selityksen), tavallisen lukijan olisi ehkä viisaampaa jättää teos kirjafriikeille.

*
Kim Edwards;     Unien järvi   suom. Susanna Tuomi-Giddings    Bazar 2012 (2011)

”Hurmaavasti kirjoitettu ja loisteliaan kaunis” sanoo kansiteksti Unien järvestä. Suhtaudun aina hivenen kyynisesti kustantajan laatimiin kirjan esittelyihin, joiden tarkoitus on tietysti ennen muuta myydä kirjaa. Ylisanoja käytetään mieluusti, ja tässäkin. Kim Edwardsin kirjan aiheeksi nousee vaiettu sukutarina, jota päähenkilö ryhtyy selvittelemään. Ihmeen nopeasti aluksi hajallaan olevat tarinan palat alkavat loksahdella paikoilleen. Hurmaavuus on kuorrutuksenomaista ja tyypillisen amerikkalaisen viihderomaanin tyyliin kuvaus valuu lukijan ylle kuin vaahterasiirappi.  – Unien järvi on hetken haaleansuloista  viihdettä, mitään ei siitä mieleen jää.    

*
Jacquelyn Mitchard;  Syvä kuin meri    suom. Arja Gothoni    Otava 1996

Toinen amerikkalainen bestseller osoittautuukin yllättävän rankaksi lukea. J.M. kehrää julman traagisista aineksista perheyhteisön murhenäytelmän vailla vertaa. Äidin  tunnetilat ja hidas toipuminen ovat keskiössä, mutta – jälleen yllättävästi – perheen poika nouseekin kokijana tärkeimmäksi. Kirja peilaa uskottavasti amerikkalaisen yhteiskunnan suhtautumista yksityiseen tragediaan. Ystävyyden merkitys elämän kipeissä kolhuissa nousee tärkeäksi. Tarina pitää lukijan pihdeissään loppuun asti, mutta tarjoaa viimeisillä sivuilla jonkinlaisen mahdollisuuden  katarsikseen ja toivoon. – Kesän lukulöytö!

*

Runoja

Marija Vantti;     Kahdesti lapsi        Skripta-kustannus 2010 (6.painos)

Koskettavia runoja vanhempien sairastumisesta Altzheimerin tautiin.

Kerran aikuinen / kahdesti lapsi, / mummini opetti.
Nyt sen ymmärrän / kohta mummi. // Minäkin!

*
Claes Anderson;  Syksyni sumuissa rakastan sinua    suom. Jyri Kiiskinen    WSOY 2013 (2012)

Tunnetun kulttuuripersoonan viimeisin runoteos on hienoa, alakulosta aggression voimalla ylös pyrkivää lyriikkaa vanhenemisen tunnoista.

*
Jukka Tervo;  Heräämisiä suuren kellon sisällä        Iván Rotta & Co. 2013

Musiikkiterapeuttina Tervo on perehtynyt psykiatrisen potilaan kokemus-,  ajatus- ja tunnemaailmaan. Se näkyy ja tuntuu hänen runoissaan. Runot ovat tavallaan minikertomuksia elämästä, epätavallisin sanavalinnoin ja ajatuspyrähtelyin maustettuina. Tekijän kuudes kokoelma.

*
Hannu Mäkelä;  Jonakin päivänä kirjoitan sinusta runon        Otava 2005

Kirjailija on julkaissut runsaasti ja monenlaista aina 1960-luvulta asti. Hänen tyylinsä on melko koruton, ehkä vähän arkinen. Tämä proosarunoa sisältävä kokoelma alleviivaa tunnepuolta kirjailijan tuotannossa. Konstailematonta ja tasaista tunnevirtaa.

*
Harri Nordell;  Sanaliekki äänettömyydessä   Valitut runot 1980-2006    WSOY 2011

Niukkaa, tiivistä runoa.

*
Tommi Melender;   Metallisiivet selässä    WSOY 2004

Oikeastaan hämmästyin Melenderin runoista, ne ovat urbaaneja, erinomaisia. Jokainen runo ’tapahtuu’ kuin omalla planeetallaan. Melender käyttää paljon konkreettisia metaforia, jotka houkuttavat jatkamaan ajatusta. Nämä runot ovat niitä harvoja, joita lukiessani käytössä oli vihko ja kynä – ei jäljentämistä vaan herääviä ajatuksia varten.

*

Saareen voi tulla pilvien kautta, tömähtää toisen maan kamaralle ykskaks. Ihminenhän lähtee vaikka lentoon päästäkseen hetkeksi arkisestaan. Niin me teimme, mies ja minä, taas kerran. Liiaksi kesäämme kai olimme kylki kyljessä kyhjöttäneet, henkisesti, tai sitenkään.

Lentäminen on rasittavampaa kuin mikään muu tapa liikkua. Pitää nousta jumalattoman aikaisin, romeltaa kimpsuineen taksilla lentoasemalle, purkautua rullatiskille ja sählätä muovipussitettujen tykötarpeidensa kanssa turvatarkastuksen läpi. Pitää istua transitin kahvilassa toista tuntia tyhjän panttina ja seisoa vielä geitistä viimeisenä tultuaankin pitkä vartti tungoksessa jossain portaiden alapäässä, kun konetta vaihdetaan viime hetkellä ties miksi. Lentimessä istut polvet linkussa ja yrität lukea kirjaa, ettet ikävystyisi kuoliaaksi siinä kököttäessäsi maisemana pilvet.

Perillä on jo mukavampaa. Tuttu saari ja tuttu hotelli –  tämä jos mikä kertoo, että mielikuvituksemme on finaalissa. Mutta tutussa onkin parasta, ettei tarvitse stressata olemisen kuvioita, jää paljon mahdollisuuksia kokea uudella tavalla.

Keskiaika tulee vastaan muurilta innerstadiin astuvaa heti kohta, se medeltidsveckan tietenkin, aikuisten roolipeli ja lasten seikkailuleikki. Rooleihinsa eläytyville ilmeisen koukuttavaa, mutta tavisturisteille hiukan kyllästyttävää kohellusta.

Vaan se jumalainen ruusuntuoksu, meren raikkaaseen henkäilyyn sekoittunut! Hurmaavien pikkutalojen oven- ja portinpieliä kiipeilevät hehkuvat kukat. Puistojen ja puutarhojen uhkea rehevyys. Vanhojen puiden lempeä suhina tuulessa. Paahteelta suojaa tarjoavat varjot.

hänen..

minun..

meidän..

Ja meri, joka vuorokaudenaikaan uutena ja samalla ikiaikaisena elämänkehtona keinahteleva. Rantaan loputtomasti kahahtava aalto, reviirikiistojaan kirkuvat linnut, aamun kirkas sini, auringonlaskun valosilta, jokaiselle oma. Yksinkertaista onnea olla vain siinä.

– Olette varmaan onnellisia, sanoi lentoaseman kahvilassa samaan pöytään osunut ihminen lähtöaamuna. Katsomme hivenen hämmästyneenä toisiimme. Näkyykö meistä jotain, jota emme itse tunnistakaan enää? Olemme kulkeneet yhdessä pitkän ja monivaiheisen elämänpolun. Särmät ovat hioutuneet, mutta kyllä niitä yhä on.
– Olemme liittoutuneet tunnepohjalta, sanon sitten. Se merkitsee kaikenlaisten tunteiden hyväksymistä, mitä yhteisen matkan varrella koetaan. Rakkauden alkuperäinen tunne voi melkein kuolla ja sitten taas elpyä, senkin tiedämme.

Ehkä onni on hetkissä, joissa sydämet ovat auki toisilleen. 

Veera ja Kaapo löysivät kesän

Lapset ovat löytäjiä, joista aikuisina tulee ikuisia etsijöitä. Ainakin monista aikuisista tulee. Ryntäillään sinne tänne, riennetään idolien perään. Epämääräinen ikävä kaihertaa mielen pohjaa. Kunpa joku joskus jossain kertoisi miten elää, että tulisi onnelliseksi.

Jos vain pysähtyisin, osaisin olla hetken auki, kuunnella, katsoa, tuntea. Onni on tässä, odottaa löytäjää.

Paikallisaviisi hoputti markkinoille. Ihmeenomaista, että tanakoiduin lähtemään sinne – siis minä, joka inhoan markkinameininkiä – ja vielä sateessa. Impulssi oli varmaan se EU. Yhtään juttututtua en tavannut, mutta itsekseni touhua silmäillessä tulin ajatelleeksi kaikenmoista.

• Asiakkaan markkinat ovat kojulta kojulle maleksimista, ruuan maistelua, ahmimista ja hamstraamista, turhiin ja tarpeettomiin esineisiin hurahtamista ja katumista jälkeen päin.

• Markkinaintoisimmat myyjät olivat Saksan kojuilla. Ostin kassillisen erilaisia makkaroita kahdellakympillä. Me emme saa niitä ikinä kahdestaan syötyä.

• Italialaiset kojut olivat täynnä juustoa, sitä pahalta haisevaa iänkaikenkypsytettyä parmesania. Haju pani minut kiertämään kauempaa. Oliko jossain Parman kinkkua edes. Siinä meni tilaisuus ostaa oliiviöljyä ja oliivejakin.

• Nautiskelin ranskalaisten kahvikojulla unelmanohutta greppiä aprikoosihillon ja mustan kahvin kera (4 eur). Nam. Toisaalla olisivat myyneet esipaistettuja patonkejakin ja muuta vaaleaa leipää. Mitä ne leipiä tänne, ihmettelen, omat leipomot ovat tuoreempaa pullollaan.

• Kotimainen markkinaruoka on kaikkialla ja aina samaa: öljyyn tukehtuneita muikkuja, vetisiä hodareita, muurinpohjalla poltettuja lettuja ja kahvia.

• Karjalaisten teltalta hain pussiini hiivattoman täysrukiisen leivän ja käsintehtyjä  karjalanpiirakoita.

• Saksalaiset myivät myös struudeleita vaikka millä täytteellä. Tulin ostaneeksi puolikkaan pötkön (12 eur). Miksi ihmeessä. En edes tykkää struudelista, kerran maistoin, Wienissäkö se oli?

Britannian kojulla tulin hyvälle mielelle ja niillä mielin olen vieläkin. Ostotapahtuma meni näin. Brittimies kysyi: ”Yes,love?” Ojensin valitsemani ihanan ruusukupin lautasineen ja mukaan otin niitä keksejä, joita vain siellä osataan tehdä silleen. Rahanvaihdon jälkeen kuulin mykistyneenä ”Here, darling, thank you very much and happy day to you”. Puhuttelut ilman makeilun häivääkään. Kohteliaasti. OOh. Kannatan ehdottomasti EU-markkinoita. 

Pissismummo paljastaa uineensa tänä suvena yhden kerran, toistaiseksi. Tämän ihan täytyy olla Mummon kesäuintiennätys. Eipä silti se oliki toosi hieno uinti. Kohtapuoliin matkaa Mummo veenääreen, ehkei se eka kerta sentään ainukaiseksi jää.

Kaikenlaista sitä väitetään. Että heinäkuussa on mukamas joku naisten viikko. Entäs sitte, jos onkin muutama nimipäivä peräkkäin? Hohhoijaa oikein. Ja kuulemma sataa koko viikon, sillä perusteella vissiin. Vais ni. Ja mikä oli vuosi kun viimeksi niin sattu käymään? Moni ei  sitä muista enkä mie, tuumii Mummo. Sitäki väitetään, et joku Jaakko on heittäny järveen kylmän kiven. Antaapa Jaskan viskellä, tuumii P.Mummo. Kyllä vesien pohjille kiviä mahtuu, ei oo nähty kivien pinnalla kelluvan. Eipä veen uimasuvakka tarvi ollakaan kuin  pinnalta. Tottamaar veet viilenee syksyä päin mennessä ihan ilman Jaskaaki. Pakkoko on sukeltaa pohjamutiin asti.

Ja sitten on vielä tämä mätäkuu. Että jos heinäkuulla tulee haava, se tulehtuu ja mätii. Ja ruuat pilaantuu. Mitäkään vielä, nähnykkään, hirnahtaa P.Mummo. Naarmuja tulee ja menee, aina ne on parantuneet sen kummemmin paisehtimatta. Ihan tavallisella hoidolla. Mihin aikaan tahansa. Ja eikös jääkaappi ole jo keksitty, biojätepussukat kaupunkilaiselle ja maalle kesäpossu.

Väitteisiin uskovaiset voivatten huokaista helpotuksesta: heinäkuu on justiinsa menossa mailleen ja seuraavaan on sitten taas pitkä jono vuoden päiviä. Elokuussa moni palaa kustannuspaikalleen enemmän tai vähemmän itikanpuremilla, nirhimänaarmuilla ja muillaki mustelmilla.  Kyllä kesä parantaa sen minkä kohtalo kolhii, tykkäjää Pissismummo ja lähteepi  Poikakaverin kera muistelemaan yhteistä nelikymmenvuotista erämaavaellusta. Muualle.

Ehkä kaipasin kosketusta itseeni, kun lähdin tavallisena aurinkoiseksi kääntyneenä arkipäivänä kotikaupungista Isoon kaupunkiin. Sain mitä hain, kosketuksen sisimpääni kätkeytyneeseen (ja nykyisellään kaivattuunkin) yksinoloon. Onnistuin kulkemaan kaupungissa sillä tavalla ulkopuolisena, ettei mikään tuttujen merkityspaikkojen ympärillä ja ohessa hälyävien ihmisten touhussa tunkeutunut läpi eikä vaatinut osaansa. Aina se ei onnistu.

Kampin kappelissa istahdin keskivaiheille. Penkin toisessa päässä meditoi nuori mies syvässä hiljaisuudessaan, lähes liikahtamatta. Moni tuli ja meni, kuului kuiskauksia, keskusteluakin ja oven takaista elämän kohinaa. Katselin alttarikukkien vihersävyistä asetelmaa. Keskellä siinä oli ruoko. Ajattelin, Jumala rakastaa maanvärisiä, kukattomia ruokoja, särkyneitä ja vielä särkymättömiäkin. Lähtiessä  kappelin pastori kysyi mitä pidän paikasta. – Kerta kerralta enemmän pidän tästä yksinkertaisuudesta, vastasin.

Lempikahvilassani olivat uusineet pöydät ja istuimet sitten viime käynnin. Oliko se toukokuussa? Mukavampia nämä uudet, ehkä, mutta jotenkin tavanomaisia.  Onneksi mustavalkoiset valokuvat seinillä olivat ennallaan, sämpylät ja salaatti olivat herkkua kuten aina ja kahvi vahvaa ja hyvää. Vastapäätä istui mies, joka kirjoitti, lähipöydässä ystävättäret viinilaseineen.

Nousin Tähtitorninmäen  ja laskeuduin raput. Poikapolttariporukka oli videoimassa portailla tanssivaa kaveriaan. Laskeuduin portaat tyynesti kuin filmitähti vanhassa elokuvassa eivätkä pojat herjailleet. (Toivottavasti videointi keskeytettiin siksi aikaa.) Tanssiesitys oli kyllä magee.

Pyhän Henrikin katedraali antoi täysin hiljaisen, pyhän yksinolon hetken viileässä rauhassaan. Muistelin Taizén matkaa 24 vuotta sitten, matkaa, joka muutti elämäni. Muistelin Anna-Maijaa, rakasta äitiämme, jonka opin tuntemaan silloin. Olkoon hänen leponsa suloinen.

Kävely jatkui Kaivopuiston halki merimetsoja väistellen. Rannan kioskista sain lempparijäätelöäni, nougat’a, jota autuaana nuoleskellen maleksin rantabaanaa, kunnes tuli vapaa penkki vastaan. Siinäpä oli sitten ihana istua merituulessa ja katsella valkean laivan lähtöä. …Laivat lähtee ja satamaan jää pieni vana joka hiljaa kuihtuu pois…

Ja Espan lavalla sykki jazz.    

Kesän lämpimässä sylissä, auringon hymyssä ja sateen virkistävien pisaroiden alla on hyvä muistaa kuolemaa, omaa kuolemaansa. Jossain tuolla edessä päin se on, odottaa, että ehdin sinne.

Maailmassa on paljon aidosti viihtyisää, kaunista, aisteja lumoavaa, nautittavaksi tarkoitettua. Paljon on myös pinnallista kuohua, ilon räimettä ja totuuden nimissä roihuavaa, kitkeränä savuna haihtuvaa.

Kristallihetket, jotka elämä antoi ja vielä antaa, niistä kiitän.

”On olemassa kirkas ja valoisa tie / pisarat ja kukkasten lehdet putoavat kaikkialle / oli olemassa vielä kerran sanon oi kauniit ihmiset / taivaat ja yksi taivas ja maa oli kimmellystä tämän muotoa / ja tämän muotoa meri ja ilma. Ja hävitäkseen kaikki –  / kun pisarat ja kukkaset putoavat / on olemassa kirkas ja valoisa tie”

(Runo Jyrki Pellinen)