Hiljaisen viikon torstain voi elää hiljaisesti, kiireisesti tai minkä tahansa viikon tapaan. Kaupungilla oli paljon autoja ja liikkuvia ihmisiä. Kiire tuntui olevan monella päällimmäisenä. Vanhalla on valinnan varaa. Vaikka olemme eläneet ’tavallisen viikon tapaan’, lähestyvän pitkäperjantain ja pääsiäispyhien hengellinen sisältö on minulle olemassa hiljaisena tietoisuutena taustalla kaikessa mikä arjessakin tapahtuu.

Perinteenä on ollut käydä kiirastorstain iltapäivän ehtoollispalveluksessa. Siellä tapaa entisiä työntekijöitä ja iäkkäämpää, tuttua seurakuntaväkeä. Tänään kanssamme ehtoollispöydässä oli vastasyntynyt äitinsä sylissä ja vierellä taaperoikäinen. Sykähdyttävää! Krista-pappi kertoi, että ehtoolliselle tullessa voimme pysähtyä kastemaljan luona, kastaa sormemme veteen ja siunata itsemme ristinmerkillä. Iloitsin, että kirkossamme näin voi nyt tehdä katolisen äitikirkon tapaan. Ehtoollinen on yhteyden, anteeksiantamuksen ja kiitoksen ateria.

Vaalimylly on jyväsensä jauhanut. Olen silmäillyt laiskasti itseään ja porukkaansa kehuvien uusien yrittäjien ilmoittelua lehdissä ja myös niiden kahden puolueen lehdykässä, joiden välillä puntarointi on pulmaksi noussut. Yksittäisistä ilmoittelijoista on mieleen jäänyt Teemu Keskisarja, tuo riemastuttava älymystöehdokkaiden oudokki. Hän ilmoittaa ainoaksi vaalilupauksekseen, ettei käytä aikaansa somessa vetelehtimiseen. Hän on haksahtanut kumminkin populistipuolueen listoille, joten se siitä.

Sunnuntaina käymme äänestyskopilla, mikäli puntarointi kallistuu suuntaan tai toiseen. Houkuttaa kyllä taktikointikin historiallisen tasaisessa galluptilanteessa, vaikka toisaalta puolueen vaihto tuskin parantaa lopputulemaa eli tulevien vuosien hallituspolitiikkaa ja sen vaikutuksia kansalaisen elämään. Karavaanilla on roolinsa kuin myös koirillakin. 

Eilisillan viimeinen vaalikeskustelu oli tylsistä tylsin. Kaikki argumentit puheenjohtajilta oli jo kuultu moneen kertaan eikä kellään ollut mitään uutta sanottavaa. Tunnin ja vartin jaksoin sitä, sitten kypsyin. Mielessä kävi itsenikin yllättänyt päätös: en halua ketään näistä huseeraamaan ihmisten asioilla ja kohtaloilla tässä maassa – jätän ääneni omaan käyttöön. Saahan ihminen vapaasti valita, koirankin roolin.  

Runot

Katja Meriluoto   Mehiläisen paino   Aviador 2023

Meriluoto on helsinkiläinen 1975 syntynyt runoilija, joka on julkaissut myös lastenkirjoja sekä suomentanut virolaista kirjallisuutta.  – Pidin näistä runoista, joissa tuntuu yhteisöelämän kaikuja sekä vahva luontoside.

En jaksa kannatella taivaankantta enää, / mutta muuta mahdollisuutta ei ole. / Kerään itseni nikama nikamalta rantakivikosta. / Allit jään reunalla, meren myötätunnon ääni. / Olen luinen palapeli, jonka tuuli taas hajottaa. / Hartiat kivettävä vastuu: / mehiläisen paino kämmenellä.

Proosa

Haruki Murakami   Rajasta etelään, auringosta länteen   suom. Juha Mylläri   Tammi 2017

Suomennettuja Murakameja on Tammen keltaisessa kirjastossa kosolti, luettuani ne kaikki kertaalleen otin toista kertaa käsiini 2018 lukemani romaanin. Juonen kulun muistaa ja henkilöt, mutta se muu, se missä teksti syvähengittää niin kauniisti kirjoittajansa sydämen tahtiin, se tunnelma toi jälleen elämyksen kuin uutena. Miten tuo omalaatuinen japanilainen mies voikaan näin puhutella ihan toisessa kulttuurissa elävää lukijaa. Lumouduin taas.

*

Jenny Erpenbeck   Mennä, meni, mennyt   suom. Jukka-Pekka Pajunen      Tammi 2019

Kirjailija on 1967 syntynyt, yksi saksankielisen nykykirjallisuuden huippunimiä ja sekä kansallisesti että kansainvälisesti palkittu. Hänen kasvutaustansa on jaetun Berliinin itäisellä puolella. Hän on myös oopperaohjaaja. ”Vähäeleisen ravisuttava kuvaus itäsaksalaisen professorin ja afrikkalaisten pakolaisten kohtaamisesta, joka kasvaa yleisinhimilliseksi kertomukseksi rajoista, muutoksista ja menetyksistä.”   –   Tammen keltaiseen kirjastoon päätyminen suomennettuna on sinänsä jo vahva suositus: jos jotain luet, lue ainakin nämä. Tämä tuli iholle heti. Loistavan eleettömästi kuvattuja tapahtumia, keskusteluja ja kohtaloita. Kertomus on ajan hermolla mitä koskettavimmin. Pidän tätä kirjana, joka pitäisi kaikkien eurooppalaisten lukea – kuvauksena riipovasta todellisuudesta, joka tapahtuu Euroopassamme tässä ja nyt. 

*

Peter Handke   Toiston pysyvyys   suom. Markku Mannila   Otava 1989 (1988)

Handke on itävaltalainen, 1942 syntynyt ja vuonna 2019 Nobelilla palkittu kirjailija. Toiston pysyvyys on psykologinen romaani, joka kuvaa nuoren miehen vaeltelua etsimässä jälkiä veljestään. Samalla mies tulee etsineeksi itseään ja identiteettiään.  – Hienosti kirjoitettua pohdintaa, kuten nobelistilta sopii odottaa. Vaan – kuten ennenkin olen huomannut moni Nobel-kirjailijan teos ei olekaan lukijalle välttämättä se paras lukukokemus. Väsähdin tuohon hitaasti jauhavaan ajatusmyllyyn jo ennen sivua 100, jota pidän mielenkiinnon herättämisen takarajana. Aloin harppoa ja viimeiset sivut luettuani totesin, että sepä siitä.

*

Kjell Westö, Mårten Westö   Vuodet   suom. Laura Beck, Jyrki Kiiskinen   Otava 2022

Kirjailijaveljekset ovat käyneet kirjeenvaihtoa koko aikuisen elämänsä ja käyvät tässä keskustelua lapsuudestaan, äitinsä kohtalosta ja oman elämänsä merkittävistä tapahtumista.  – Olen aiemmin lukenut Kjell W:n romaaneja, mutta en tiennyt Mårten-veljestä oikeastaan mitään. Tässä vuoropuhelussa kummankin perusluonteesta paljastuu seikkoja, jotka selittyvät kirjallisesti lahjakkaiden veljesten taustasta ja tuovat esiin veljessuhteen kiemuroita. Koin palkitsevana ja arvokkaana erityisesti tuon veljeyden eri puolien pohdinnan, eritoten oman perheen veljesparin suhdetta miettiessä. Miten isoveljeys ja pikkuveljeys perheessä määrittää asioita, mistä veljeskateus syntyy ja miten veljet voivat tukea toisiaan. – Suosittelen!  

*

Elias Canetti   Silmäpeli   suom. Kyllikki Villa   Tammi 1986

Canetti on 1905 Bulgariassa syntynyt sefardijuutalainen kirjailija, joka palkittiin Nobel-palkinnolla 1981.  Hän asui Itävallassa ja Saksassa, natsivaltaa paossa Lontoossa ja vanhuudessaan Sveitsissä. Canetti kuoli 1994 Sveitsissä 89-vuotiaana. Hän on meillä päätynyt Tammen keltaiseen kirjastoon, joka on meriitti sinänsä.  – Olen jo nuoruudessani lukenut Canettia ja pitänyt hänen tyylistään silloin. Nyt otin luettavaksi ’elämäntarinaa Itävallan vuosilta 1931-37’. Oli tavallaan yllätys, että en jaksanut lukea sataakaan sivua. Nyt tämän tyylinen ihmisten tarkkailu, heidän ajatustensa arvailu ja pohdinta ei kerta kaikkiaan napannut.

*

Jari ja Kati Tervo   Ukko   Otava 2022

Jari Tervo ei kai esittelyä kaivanne, monessa on mies ollut mukana, runoillut, proosaillut, toimittanut, julkimoinut, juopotellutkin. Kati Tervo taas on toimittaja ja kirjailijakin, joten hyvin on vakka kantensa tai kansi vakkansa löytänyt.  – Nautin häpeämättömän riemukkaasti heidän koiranpoikakokemuksistaan, itsekin joskus pennun aikuiseksi saattaneena. Edellinen yhtä hauska Tervo oli ihmisen pennun syntymästä ja vauva-ajasta kertova Kallellaan. Samainen Kalle on nyt intti-ikäinen ja muuttanut omille hoteilleen, joten Ukko tuli täyttämään tiettyä tyhjyyttä tai niitä muistoja ihmisisänsä ja -äitinsä elämässä.

*

Don DeLillo   Hiljaisuus   suom. Helene Bützow   Tammi 2022 (2020)

Yhdysvaltalainen 1936 syntynyt, 17 romaania kirjoittanut ja monin palkinnoin arvostettu kirjailija koskettaa nykyihmisen suurimpia pelkoja kuvatessaan dystopiaa, jolloin kaikki elämämme teknologiaan liittyvät edellytykset häviävät kaaokseen ja kaikki nielevään pimeyteen.  – DeLillo vie lukijan mahdolliseen maailmanlopun hetkeen, joka syntyy teknisen maailmanjärjestyksen romahtaessa. Mitä jää jäljelle? Miten ihminen voi rakentaa elämänsä uudelleen ja minkä varaan? Huima näkymä, joka askarruttaa pitkään.

*

Mikko Viljanen   Onni   Teos 2020

1976 syntynyt helsinkiläinen dramaturgi ja kirjailija on aiemmin julkaissut kolme romaania ja kaksi runoteosta. Romaani Onni on tarina kolmilapsisesta perheestä, joka on asettunut asumaan uraa luovan isän työn perässä Amerikkaan. Näennäinen hyvinvointi alkaa säröillä ja perhe hajoaa. Äiti ja lapset muuttavat Suomeen, isä jää jatkamaan uraansa ja elämää, johon entinen perhe ei enää kuulu. Sisarusten ja äidin elämä rakentuu suomalaiseen todellisuuteen, jota kuvataan keskimmäisen lapsen, Onnin kautta.  – Hämmennyn lukiessani: tämähän on loistavan hyvä kirjailija, miksi en ole löytänyt häntä jo ajat sitten! En ole pannut merkille yhtään kritiikkiä (kehuja on riittänyt!) eikä kirjastomme uutuushyllyllä ole näkynyt. No, sattumaa tai ei, nyt osuin tähän ja olen pitkästä aikaa oikein ihastunut. Tätä lukiessa tulee mieleeni Jussi Valtonen, joka myös on hienosti kuvannut perhedynamiikkaa sekä vertaillut amerikkalaista kulttuuria kotimaiseen (Kolmannen Huoneen Lukunurkkausta klikkaamalla voi hakea arvioni J.V:sta).  Viljanen kirjoittaa sävykkäästi, uudella rytmillä, oivaltavasti ja anteliaan tarkkanäköisesti. Bravo!

***

Kansalaisille on taas luvattu yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista. On hehkutettu lapsiperheiden, nuorten ja ikäihmisten, yrittäjien, keskiluokkaisten työssäkävijöiden ja toimeentulovaikeuksissa kamppailevien vähäväkisten puolesta. On luvattu uljaasti ja ääni väristen pitää hyvinvointivaltio voimissaan, panostaa koulutukseen, nuorten mielenterveyden tukemiseen ja kansalaisten sotepalveluihin. Jokaisella ääneen päässeellä ja puheenvuoron saaneella on loistava resepti resurssien kohdentamisesta, valtion talouden kuntoon tai vielä parempaan kuntoon saattamisesta. Sotemylly on häthätää pyörähtänyt käyntiin uusissa kehyksissään, kun oppositiopuolueet ovat saaneet oivan tilaisuuden tuomita uudistuksen täysin epäonnistuneeksi tai vähintään surkean byrokraattiseksi.  

Elämää nähnyt, lukemattomien vaalien lukemattomat lupaukset kuunnellut ja vaalikausien tulokset nahoissaan kokenut äänestäjä huokaa syvään. Ovatko ongelmat ratkenneet? Huihai, vaalilupaukset ovat unohtuneet vikkelästi, kun on päästy vallan kahvaan kiinni. Opposition syntipukki on aina hallitus, joka ei ole saanut mitään aikaan – tai kun on saanut, onhan sekin myönnettävä – niin on vähintään tehnyt suuria virheitä. Poliittisten intohimojen äärimmilleen kiihdyttäminen vaalien alla on hupaista teatteria kyyniselle kansalle. ’Äänestä! Äänestä! Valitse meidät! Me olemme sinun puolellasi!’

On hyvä, että Ylellä on riittänyt viitseliäisyyttä vaalipuheiden faktojen tarkistukseen. Ihan mitä tahansa ei sentään voi väittää kirkkain silmin. Joka ikisen puolueen väittämistä löytyy pahantahtoisia tulkintoja, vääriä lukuja, liioittelua ja omaan pussiin puhumista – ja sammakoita. Viimeksi loikkasi erään emännän suusta kaikkia kulttuuri-ihmisiä pöyristyttävä heitto, että kulttuuri on elitististä luksusta, jonka tukeminen valtion varoin pitää lopettaa. Persujen muhkea vaalisammakkosaalis kertoo puolueensa tasosta kaiken.

Muistetaanpa poliittisten intohimojen pyörteessä vaalien jälkeistä elämääkin. Miten se olikaan: koirat haukkuvat, karavaani kulkee.

Jos päivä on hiljainen, se ei tavallaan ole mikään uutinen elämässämme. Sellaista on yleensäkin, kun vuosien kasvava pino kohoaa kohti kahdeksaakymmentä. Jos ei elämämme erityisen meneväistä sorttia ole kuunaan ollut, viime vuosikymmentenkin tasoittuneesta meiningistä siilautuu vuosi vuodelta asioita pois. Poikkeuksellisesti vietimme eilen molemmat hiljaista päivää eri osoitteessa, Toinen kotona, minä naapurissa, kotikadun toisella puolella.

Seurakuntamme, jonka retriittityötä olen työvuosina ollut käynnistämässä, järjesti hiljaisen lauantain paastonajan merkeissä. Seitsemäntoista naista koolla kaupunginosan seurakuntatiloissa, kaikki oleellinen valmiina: kevyet ruokailut, patjoja lepoa varten, kirjapöytä, piirustelu/kirjoittelupöytä, takkapiiri tulineen ja kappeliksi erotettu tila yhteisiä rukoushetkiä varten. Päivän ohjelman teologinen virikepuhe valotti ehtoollisenvieton merkitystä kristityn elämässä. Kukin valitsi sen mitä eniten tarvitsi: moni nukkui pitkät päiväunet tai istui ikkunan ääressä syvissä mietteissä.

Hiljaisuus hengellisessä mielessä ei ole täysin äänetön tila, siitä puuttuu vain normaali ihmisten välinen seurustelupuhe ja kaikki kodin tekninen, auditiivinen ja visuaalinen virikkeistö. Yhdessä sitoudutaan kunnioittamaan omaa ja toisten levon ja hiljaisuuden tarvetta. Mielen maisema sekä koko olemus rauhoittuu. Huolet vaimenevat, arjen ongelmat siirtyvät taustalle. Kätketyillä tunteilla on mahdollisuus paljastua, tulla tietoisuuteen. Syntyy uudenlaisia oivalluksia oman elämänhistorian asioiden ja tapahtumien yhteydestä.

Ja mikä parasta: yhdenkin päivän hiljaisuus säteilee pitkälle arkeen.

Olen taas ajautunut samaan, likipitäen toivottomaan puuhaan: uppoutunut ’kolmannen huoneen’ kaapin uumenista pursuavan kirjallisen ja kuvallisen materiaalin lajitteluun: paperikeräykseen, takkaan, talteen… Ensimmäisen kerran pöyhin perusteellisesti papereitani eläkkeelle jäätyäni, viimeksi taisin täydentää työtä äidin kuoleman jälkeen. Ja nyt kaapin ovea avatessa tulee taas silmille viime vuosien saldoa: lehtileikkeitä, ystäväpostia, lastenlasten piirustuksia… Ja pohjamateriaalina kaapissa on valokuva-albumihylly, vanhojen kalenterien laatikko, muistojen kätkölaatikot.

Tämänkertaisen ryhtymisen käynnisti viime vuoden kalenterin etsintä, oli tarpeen varmistaa eräiden tärkeiden tapahtumien ajankohta. Kalenteri lienee jossain tuoreimpien pinoista. Sen sijaan leikepinosta putkahti henkilöhaastattelu, jota myös olen etsinyt. Tässä puuhassa aika viuhtoo tiehensä huomaamatta. Puolelta päivin tajusin, että ruuanlaittoon olisi pitänyt ryhtyä jo ajat sitten. Myönnän yllättyneeni ja ilahtuneeni totaalisesti, kun ilmeni, että Toinen oli jo tarttunut toimeen.

Huoneissamme on isot hyllyt täynnä kirjoja – runoja, romaaneja, filosofiaa, muistelmia, taideopuksia, tietokirjoja ja erikseen cd-levyhylly. Erään lipaston laatikot ovat täynnä nuotteja, toisen matkamuistiinpanoja, kolmannen kirjeenvaihtoa. Perhearkistolla on paikkansa ja päiväkirjoilla. Toisella on huoneessaan aarteisto, lähinnä teknistä ja historiallista aineistoa. Mihin ne kaikki joutuvat meidän jälkeemme? Emme aavistaneet kirjoja hankkiessamme, että joutuisimme ne vielä itse repimään kansistaan paperinkeräykseen. Onko antikvaareja enää olemassa? Tarvitseeko tulevaisuus internetin lisäksi kirjoja?

Toisaalla odottaa aikaansa hoivakotiin päässeen Tädin koti kirjahyllyineen, vaatekaappeineen ja lipastoineen. Toinen huokailee, että siellä sekä omissa kaapeissamme on vanhentunutta audiovisuaalista laitteistoa, joka pitäisi kuskata johonkin kierrätyspisteeseen.

Vain rojuako meistä jää, kun aikamme päättyy?

Pirkko Kotirinta, Hesarin kulttuuritoimituksen esimies ja pitkän kulttuurielämän kokemuksen perspektiivissä tunnettu toimittajapersoona, kirjoitti taannoin Näkökulma-kolumnin aiheesta Kun suremme tulevaa jo etukäteen (HS 5.3.2023). Siinä hän pohtii tanskalaisperäistä uudissanaa ventesorg, jota kokee parantumattomasti sairaan tai psyykkisesti kadonneen, vaikkapa muistisairaan läheinen. – Tiedän mistä puhutaan, uskon, että sinäkin tiedät.

Kolumni nostaa esiin aiheeseen liittyviä muita uudissanoja, jotka pienellä viiveellä ovat jostakin esiin putkahtaneena tarttuneet keskusteluihin ainakin kirjallisissa piireissä, kuten kuolinsiivous. Vanhastaan jo tunnetaan ’talon toimitus’ ja saattohoito. ”Soitteli tuuli jo kauan suruviestiä hiljalleen…” on monessa kuolinilmoituksessa. Suruviesti vain ei aina soi hiljaa, joskus se huutaa kivusta ja epätoivosta tai haluaa vain kuolla. Memento vita pre memento mori.

Ennakoiva suru ei vähennä lopullista. Mutta se valmistaa väistämättömään, valmistaa myös häntä, jonka hidas tai kiihtyvä liukuminen tavoittamattomiin läheisiä painaa. Surulla on monet kasvot, se elää hetkestä hetkeen. Joskus sitä torjuu, kuin totuutta, joka pyrkii tietoiseksi. Joskus sitä maistelee pienissä erissä kerrallaan voimien mukaan. Ei sitä kannata etsiä tai tarjota kenellekään tehtäväksi. Siihen voi vain suostua, jos se pyrkii sydämelle. Suostuminen on elämää.

Koronakoomavuosina ei mikään itselle merkityksetön, tyhjänpäiväinen kilinä ja kohkaaminen jaksanut kiinnostaa puupennin vertaa. Moni mietti päätoimisesti ja ensisijaisesti oman perheen ja tärkeiden lähi-ihmisten terveyden ja elämän suojelemista. Kotimaan tilannetta seuraavien päättäjien pähkäillessä maailmanlaajuisen pandemian aiheuttamia väestöuhkia, oli kansalaisen suoranainen velvollisuus seurata hartaana virusepidemian hallintakeinojen vaikutuksia ja osuvuutta kotimaassa.

Tuskin ehdimme toipua epidemiasta, kun Eurooppaan pamahti hyökkäyssota ja sen myötä totutun maailmanjärjestyksen romahdus. Ehdittiin jossain jo kuvitella, että pohjoisen puolueettomuuden viimeiset linnakkeet Ruotsi ja Suomi kävelisivät käsi kädessä Natoon torvet soiden ja hurraahuutojen säestyksellä. Vaan eikös Turkin sulttaani ja Madjaarien heimopäällikkö keksineet oivan keinon näpäyttää kandidaatteja ja pelata natopallon omaan pussiinsa. Tässä sitä taas ihmetellään: ollako vai eikö olla.

No, epidemia nahistui rokotusten myötä ja eloon jääneet käynnistivät riekkumabileet nappulat kaakossa taasen. Vaan osa porukkaa käynnistyi hitaasti tai ei enää lämmennytkään kohkaamisen paluusta. Taannoin totesin kyynisesti uuden musiikin bileet nähtyäni: taas kuvitellaan, että friikin poikabändin meuhkeella voitetaan Euroviisut. Ei opita, ei.

Runot

Katja Seutu   Kesannoida, säkenöidä   WSOY 2022

1973 syntynyt kirjallisuudentutkija on julkaissut neljännen runoteoksensa. Näissä runomuistiinpanoissa tutkija tutkii kesantoja, joutomaita ja louhoksia, erilaisia rajatiloja ja osallisuutta.  – Tämä on ensimmäinen Katja Seudun runoteos, joka kirjastossa käsiini on osunut. On monenlaisia runoääniä, tämän kirjoittaja on selvästi akateeminen ajattelija, ei mikään hehkuvien ja herkullisten runokuvien maalailija. Kuivakkaa luettavaahan tämä on, ei käy kieltäminen, tekisi mieli sanoa ja sanonkin: henkihieveriin ajateltua runoa. Eikä se sitä tarkoita, ettei kannattaisi lukea, lukeminen kannattaa aina.

”Kivimies halkaisi kiven ja sanoi, että olemme ensimmäiset, jotka sen sisään näkevät. Eikö tämä ole suunnattoman vanha, ja nyt uusi. Kivimies sanoi, että olemme maisemassa, jossa on kaikki kohdallaan ja että kun murtaa vanhoilla työkaluilla ja koko viisaudellaan kiven, tekee osalliseksi ihmeestä. Mekin kaivoimme esiin vanhaa kalliota, jotta tulisimme osallisiksi.”

*

Mia Rönkä   Kaksi pimeää   Sammakko 2022

1972 syntynyt naantalilainen runoilija, tutkija ja tiedetoimittaja sai kiitosta esikoisrunokokoelmansa (2016) Maanalaiset linnut ekokriittisyydestä. Kaksi pimeää on seuraava. Tässä Rönkä lähestyy pimeää hämärän kautta. Alaotsikkoina Porvarillinen hämärä, Nauttinen hämärä, Astronominen hämärä, Pimeä.   – Kiinnostava lähestymiskulma, kiinnostavia mielikuvia herättävää erilaista runoa.

*

Novellit

Lauri Tuomi-Nikula   a vaaminen ja kertomuksia   2021

Kokkolalainen 1956 syntynyt kirjoittamisen ammattilainen on saanut julkaistua mehevästi raavaan miehen elämää kuvaavia novelleja, joiden parissa hyvinkin moni lajitoveri varmaan viihtyy.

*

Riitta S. Latvala   Ahtaan paikan kammo   Robustos 2013

1964 syntynyt tuusulalainen kirjailija, joka on julkaissut neljä romaania ja kokeilee nyt novelleja.  – Novellitekniikka ei ole vielä kukassaan, mutta pienistä kertomuksista näkyy väkevä tarinankertojan lahja.

*

Romaanit

Salla Simukka   Tästä kaikki alkaa   Tammi 2022

Tamperelainen 1981 syntynyt kirjailija on julkaissut etupäässä nuorille suunnattuja kirjoja, joista erityisesti Lumikki-trilogia on ollut suosittu. Tästä kaikki alkaa on hänen ensimmäinen aikuisille suunnattu romaaninsa. Tarina rakkaudesta, erosta ja surusta saa pitkin matkaa yhä pahaenteisempiä ja tummenevia sävyjä.  – Tällä tavalla vinoa maailmaa ja sen kokemisen tapaa kuvaava romaani ei sytytä minua lukijana. Oudoksun arkirealismin kuvausta, joka liukuu raiteiltaan fantasiaan tuon tuostakin ja päätyy lopulta tomuksi ja tuhkaksi.

*

Jussi Moila   Tuntematon   Gummerus 2022

Kirjoittajan (s.1981) autofiktiivinen esikoisromaani. ”Tiheä, dialogivetoinen romaani kuvaa piinaavan raadollisesti päähenkilön matkaa kohti oman mielen tuntematonta pimeyttä, jossa kummittelevat ylisukupolviset sotatraumat ja riittämättömyyden haavat.”   – Jouduin lukijana muistuttamaan toistuvasti itseäni, miten nuori tämä kirjoittaja on. Koulutuksestaan ja lahjakkuudestaan huolimatta päähenkilön parisuhde, jota kuvataan, paljastuu armottoman keskenkasvuisten ihmisten kotileikiksi, jossa nuoren aviomiehen itselleen asettamat vaatimukset sekä parisuhteessa että työssään törmäävät todellisuuden kylmään seinään. Miehen keino hoitaa asiaa on esittää kaikkivoipaa ja lääkitä pahaa oloa alkoholilla – niinpä katastrofi on väistämätön. Raastavan todentuntuista mielenhäiriön kuvausta, jota lukiessa kokee säälinsekaista myötätuntoa päähenkilöä/kirjoittajaa kohtaan.

*

Pauliina Vanhatalo   Vastuulliset   Tammi  2022

1979 syntynyt raahelainen kirjailija on proosakirjailijana tuottelias. Viimeisin romaani kertoo suhteistaan irrallisuuteen ajautuneista ihmisistä, joilla kuitenkin on taustalla heitä kaipaava ihminen. Väkeä on runsaahkosti, en osaisi sanoa kuka heistä on päähenkilö, mutta jollakin tavalla he kaikki liittyvät perhesurman näyttämöön, talon uusina asukkaina, naapureina, perheen ystävinä tai omaisina.  – Vanhatalon hajanainen tyyli on lukijalle hankala, se panee palaamaan taakse päin kysymään kuka tai ketä nämä nyt olivatkaan. Jos pitäisi sanoa, mikä on tarinan fokus, ei sitä hevin löydy.

*

Asko Sahlberg   Marraskuun mies   LIKE 2022

Ruotsinsuomalaisen Sahlbergin (s. 1964) 18. romaani kertoo pienen kaupungin ihmisistä ja elämästä. Kriitikoiden ylistämä ja lukijoiden arvostama kirjailija on saanut runsaasti palkintoja ja palkintoehdokkuuksia uransa varrella. Hänen tarinansa sijoittuvat milloin Suomeen, milloin Ruotsiin ja ovat aitoja kummassakin tapahtumaympäristössä. Marraskuun mies on erään tavallisen suomalaisen miehen epätavallinen tarina, tarina menestyksen pakosta ja kansakunnan murrosajan menestyjistä.  – Asko Sahlbergilla on oma, jäljittelemätön tyylinsä, joka on vertaa vailla niin tarinan käänteiden kuljetuksessa kuin henkilöhahmojen luonnehdinnassakin. Esimerkkinä romaanin aloitus, sivulla 5. Miten paljon voi parilla kolmella mestarillisella lauseella henkilöstään kertoa!

*

Pirjo Hassinen   Toisella tavalla onnellinen   Otava 2022

Tässäpä toinen mestarikertoja, jyväskyläläinen Pirjo Hassinen (s. 1957), joka on vuodesta 1991 lähtien julkaissut 18 romaania. Romaanin päähenkilö on omaa elämisen tapaansa, ihmissuhteitaan ja historiaansa syväluotaava keski-ikäinen nainen.   – Hänen kertojan kyvyistään voi sanoa yksinkertaisesti, että tarina koukuttaa (ainakin kaltaiseni nais-) lukijan heti kohta ja pitää otteen viimeiselle sivulle asti. Viihdyttävää laatutyötä alusta loppuun!

*

Pasi Ilmari Jääskeläinen   Väärän kissan päivä   Atena 2017

1966 syntyneen jyväskyläläisen kirjailijan neljännen romaanin kerronta liukuu keski-ikäisen päähenkilömiehen elämän aikavyöhykkeiltä toisille, menneeseen ja tulevaan. Kissoja tarinassa vilisee, eivätkä ne tunnu edustavan kotieläimiä vaan saavat milloin kenenkin kasvot.  – Tämän tyylinen kerronta ei ottanut minua mukaansa. Ennen romaanin puoliväliä jo kyllästyin ja aloin harppoa. Jos lukija alkaa huolestua kirjoittajan mielenterveydestä, ei olla ihan selvillä vesillä. Lukekaa ihmeessä, surrealismiakin joku diggaa.

***

Tunnetko sanonnan ”vuodet eivät ole veljeksiä”? Lisäisin tuohon ’ja vanhan joka päivällä on oma ilme’. Pari päivää sitten koetut elämän energian tunnot elävät yhä vahvoina unissa lastenlasten kohtaamista miettiessä. Talvilomatunnelmissa tapasimme sekä isot että pienet.

Palaan mielessäni hetkeksi eiliseenkin, kiukun kireisiin kirahduksiin, joista jäi jälkeen ihmetystä, surua. Toinen vetäytyi luolaansa, sulki oven. Minä vein pussukat piharoskiksiin ja lapioin lumia oven edustalta ja polulta. Syötiin hiljaisuuden vallitessa. Seestyi, selkeni, kireys lientyi.

Jos päivien tunnelmia tutkii tarkemmin, voi tunnistaa, mistä ne milloinkin kumpuavat. Mikä on kummankin omaa sisäistä tasapainoilua, mikä omien tai toisen mielialojen ja sanojen nostattamaa mielenmyrskyä. Lopulta kaikki, mikä tapahtuu, on tarpeen, että sopuisa vuorovaikutus taas löytyy.

Toiselle toimii oven sulkeminen. Mikä on oma tyyneyden ja ilon lähteeni? Metsäpolku. Hyvä kirja. Tuohusten liekkien tai takkatulen katselu jakkaralla istuen. Rukouslaulun hyräily. Siitä on hyvä nousta ja palata askareihinsa tai asettua levolle ja antaa unien tulla.