Kirsti Ellilä,    Tuntemattomat      Karisto 2015

”Unen läpi hän kuulee kuinka kevään ensimmäiset hanhet lentävät Annalan yläpuolella. Huhtikuisen aamuyön kirkkaassa pimeydessä niiden särähtelevät törähdykset tuovat liikettä maisemaan. Siiveniskut seulovat ilmaa. Ravistuneet ikkunat helisevät pidikkeissään, kun hanhet lentävät talon yli. // Joka kevät ne ovat yhtä täynnä elämää. Ne taittavat matkaa linnunsydän kevättä täynnä, mutta hän vain nukkuu ja näkee unta siitä kuinka ne lentävät huvilan yli, kuinka läheltä ne lentävät ja kuiskaavat mennessään: Tämänkin sinä menetät jos myyt Annalan. Et enää koskaan kuule, kun me lennämme tästä, niinkuin olemme aina lentäneet. Aikojen alusta, juuri tästä kohden, tämän sinä menetät, jos myyt isovanhempiesi elämäntyön, unelman ehjästä onnellisesta maailmasta, jonka osa voisit olla jos vain tahtoisit.”

Kirjailija Kirsti Ellilän uusin romaani vie lukijan luku luvulta syvemmälle erään suvun tarinaan.  Tuuli on palannut sukuhuvilalle isänsä kuoleman jälkeen. Kaikki talossa ja ympäröivässä maisemassa kutsuu muistoja esiin ajan hämäristä kätköistä. Tuuli auttelee vanhassa mökissä elelevää Teivo-setää, joka ei oikeastaan hänen isänsä veli ollut, vaikka hänellä paikka olikin perheessä. Paljon on vaiettua, puhumatonta historiaa, joka kiertyy vuoden 1918 tapahtumien ympärille ja on vedetty sinne tiukkaan solmuun. Tuuli alkaa varovasti irrotella solmuja ja salaisuudet aukeavat.

Ellilä on rakentanut tarinan taiten kuin vuoropuheluna vuoden 1918 muistojen sirpaleista ja 2000-luvun muistelijan tunnelmista aikakausien murroksessa. Kansalaissodan tapahtumista ja vankileirien kohtaloista on kirjoitettu monta romaania, tässä Ellilä tarjoaa näkökulmaa siihen, miten vaiettu aika suvun historiassa ruokkii fantasioita ja häälyy yksilöiden kohtaloissa sukupolvien yli.   – Joka on itse vanhempiensa kodin ja omien lapsuusmuistojensa säilyttämisen tai niistä luopumisen kanssa askarrellut, voi hyvin samaistua näihin mietteisiin ja tunnelmiin, joissa romaanin Tuuli kulkee. Kuten ennenkin olen todennut, pidän Ellilän eleettömästä, mutta sisällöllisesti rikkaasta tyylistä, jossa aina kuulee myös pintaa syvemmän todellisuuden kaiun.

”Hän huomaa olevansa yhtä hanhiparven kanssa ja haroo sormillaan taivaan heleää tähtiusvaa. Liukenee yöhön ja hengittää huhtikuun sulan veden tuoksua, märän likaisen lumen tuoksua, maatuvien lehtien läpi punkeavien sinivuokkojen hentojen, kumartuvien niskojen tuoksua ja ne kuljettavat hänet järvenselän yli vastarannalle… Hanhet lentävät ääneti, hellin siivin, noissa avarissa tyhjissä huoneissa, joiden lahoavat lattiat on revitty auki ja sata vuotta vanhat täytteet haukkovat henkeä kannatinpaalujen välissä.”

Lentoturmauutisen pohdiskelu on jatkunut mediassa poikkeuksellisen pitkään. Jostain aina tihkuu tiedonmurunen, jota sitten märehditään. Järkyttävän tapahtuman vaikutus on tietysti suoraan verrannollinen siihen, miten lähellä omaa elämänpiiriä se tapahtuu ja nythän oltiin Euroopan sydämessä. Espanjasta kotiin palaavia nuoria, heidän vanhempiaan ja läheisiään olen erityisesti ajatellut näinä päivinä. Onnettomuuden aiheuttajan omaisilla lienee oma tuskansa, jota ei mikään koskaan voi pois pyyhkiä. Voi vain toivoa voimia heille – kuin myös pelastushenkilöille, jotka uurastavat rinteillä vielä pitkään.

Täytyy tietää. Turmassa menehtyneiden omaiset tarvitsevat vastauksia kysymyksiinsä. Lentoyhtiöt tarvitsevat nämä selvittelyt, sillä vastuu kaatuu lopulta sinne. Suuri matkustava yleisö tarvitsee tietoa voidakseen luottaa tarvitsemiensa palveluiden järjestäjiin. Faktaa tarvitaan katkomaan huhuilta siivet. Vastaamattomia kysymyksiä on ja vähitellen paljastuvia puutteita lentoturvallisuudessa, jotka pitää korjata, ettei tämänkaltainen enää olisi mahdollista. Liian monta konetta ihmisineen on rytissyt alas taivaalta viime vuosina.  

Palmulauantaina oli mukava päivä. Iltapäivällä olimme Pikkuritarin ja Murun luona muutaman tunnin. Murua tanssitti kovasti ja Pikkuritari halusi videoida kamerallaan Murun touhuja. Piilosia ehdittiin myös leikkiä ja kummitusjuttuja lukea ennen kuin isi tuli kotiin ja Mummeli ja Vaari livahtivat omille teilleen, jotka nyt veivät suoraan cityyn.

Savoy-teatterissa oli nimittäin loppuunmyyty Flamenco Universal -konsertti, johon meillä oli liput. Siellä kuultiin flamencokitaran mestarin Juan Antonio Suarez Canon energistä ja modernia kitarointia ja saatiin ihailla Alfonso Losan virtuoosista, räjähtävää alkuvoimaa tanssikuvioissa. Losa suorastaan hypnotisoi yleisön vahvojen reisiensä värinällä, jolla saadaan aikaan flamencotanssille tyypillinen huikea jalkarytmi. Huimat pyörähdyssarjat ja täydellisen kauniit käsien liikkeet täydensivät yleisön kokeman elämyksen. OLÈ, ooh, mitä miesenergiaa! Yhtyeen laulaja Victor Carrasco esitti hänkin väkevästi eläytyen numeronsa. Ainoan pettymyksen ensamblen resitaalissa tuotti tanssijatar Airim Bermudezin (?) ainoaksi jäänyt, varsin vaatimaton alkunumero (farkkuasuisena!). Joka on joskus nähnyt aitoandalusialaisten flamencoasuisten tanssijattarien intohimoisia esityksiä, ei voi kuin ihmetellä tämmöistä rimanalitusta.

kevät pyrkii kuulolle sirkutellen, piiskuen / antautuu katseltavaksi väreinä, vilahtaa hohtona 

kosketa untuvaista nuppua, lehdykkää / salli hulmahtaa hiukan sydämessä / aurinkoisena päivänä / kun hiekka rahisee askelissa / ja tuulessa on sulavan maan tuoksu

Suurenmoista on tuntea miten runoni kasvaa / sitä mukaa kuin itse kutistun. / Se kasvaa, se ottaa minun paikkani. / Se tunkee minut sivuun. / Se työntää minut pesästä. / Runo on valmis.

(Tomas Tranströmer, suom. Caj Westerberg)

Eräänä aamuna Pissismummo erehtyi lehden luvun lomassa huokaisemaan: no, olenkin aina ihmetellyt miten vaaka voidaan kalibroida, kun se sovittu aluperäispaino on jossain Pariisissa. Luuleeko joku tosissaan, että maanäärein turuilla ja toreilla myyskentelevä piittaa onko punnukset oikean painoisia. Ei taatusti matkusta Pariisiin vertaamaan.

Ei pitäisi. Tämän kaltaiset ihmettelyt saavat nim. Poikakaverin liekkeihin. Lehteä lukevan Mummon ylitse kaatuu oitis viisaankuuloinen tiedonrykäys painoyksikön vertaamisesta johonkin yksikköön, jota on verrattu yksikköön, jota on verrattu…jne…äitikiloon, joka on Pariisissa. Mummo, että sitte verratussa yksikössä oleva virhemarginaali kaksinkertaistuu joka välissä, ja mikä onkaan lopputulema. P.Kaveri, no, ei se kertaannu välttämättä aina samaan suuntaan, kyllä se keskiarvo asettuu aika tarkkaan alkuperäiseen. Ja sitäpaitsi vakioituja painoja tarvitaan vain kaupanteossa, esimerkiksi digitaalinen kotivaaka, jolla molemmat muistaessaan käyvät havaintoja tekemässä, saattaapi näyttää vapaasti ihan mitä tahansa. Mummo, jaahas. Vai niin. Ilmankos.

Mummon mielestä metrin mitan vielä ymmärtää helposti, mutta painon siirtely… Poikakaveri, että ei niitä Pariisin mittoja oikeastaan enää edes tarvita, kun osataan laskea luonnonvakiosta sentit ja sekunnit… krypton atomi….bunson-lampun liekki… valon taajuus… Mummo, että omg, pliiis. Jo riittää kiitos.
Uhhuh ja vielä kerran huh. Tulikos tämä nyt selvemmäksi.

Pääkaupungissa on lukuisten museoiden ja -gallerioiden lisäksi myös muutamia erityislaatuisia, yleisölle avattuja museoituja koteja. Yksi näistä on Taidekoti Kirpilä, joka sijaitsee Töölössä, Pohjois-Hesperiankadulla. Se on yleisesti avoinna vain keskiviikko- ja sunnuntai-iltapäivisin, ryhmille myös erikseen aikaa tilaten. Pääsymaksua ei ole ja maksuton opastus on poikkeuksellisen asiantuntevaa ja miellyttävää. Leidiporukkamme otti Kirpilän taidekodin maaliskuun tapaamisen kohteeksi.

Juhani Kirpilä (1931-1988) oli lääkäri, joka ei itse maalannut, mutta kirjoitti hersyviä pakinoita Kauneus ja Terveys -lehteen. Hän oli varsin persoonallinen taiteenkerääjä, joka tunsi keräilykohteensa, mutta kartutti kokoelmaansa täysin omien mieltymystensä mukaisesti. Töitä on yli 500, joista kaikki eivät mahdu olemaan yhtä aikaa esillä, vaikka huoneisto käsittää koko kerrostalon kuudennen kerroksen. Niinpä hänellä oli mm. suurimpia yksityisiä Åke Mattaksen taulujen kokoelmia maassamme (yli 40 teosta), lukuisia Kain Tapperin pienoisveistoksia, laaja kokoelma eri taiteilijoiden toisistaan maalaamia muotokuvia sekä upeita maalauksia Suomen taiteen kultakauden taiteilijoilta.

Koska Kirpilä oli vanhempiensa ainoa perijä eikä hänellä itsellään ollut perhettä eikä perillisiä, vaikka elämänkumppani oli, hän testamenttasi omaisuutensa Suomen Kulttuurirahastolle toivomuksella pitää yllä taidekotia ja tukea kuvataidetta ja sen tutkimusta. Huomattava omaisuus oli isän suvun perintöä.

Keskustelimme pikkuruisessa töölöläiskahvilassa vaikutelmistamme. Kodin edesmenneen isännän persoona tuntui kiehtovalta. Taidekokoelma, jota pääsee katselemaan sen kerääjän kotiin, luo myös kävijään hyvin erityisen tunnelman. Sokkeloinen, monesta huoneistosta yhdistetty koti puhuu omaa kieltään, taulut ja veistokset kertovat ihmisestä, joka ne valitsi. Nykyään kun perintöjen verotus puhuttaa ihmisiä, on tunnustettava tällaisen elämänmittaisen taiteen harrastuksen merkitys. Kirpilän hankkimat taulut ja veistokset ovat yksilöitä, joille hän antoi kotinsa perinnöksi ja samalla kaikille taiteen ystäville.

Ministerin arvonimellä kruunattu Raimo Sailas on kansakunnan ihana totuudentorvi. Hän on eläköidyttyään päässyt paikalle, josta voi sanoa asiat halki ja oman lehmän olematta missään ojassa arvioida poliittisen teatterin näytöksiä sumeilematta. Tämän aamun Hesarissa hän tykittää täysillä.

Kataisen hallitus epäonnistui pahasti – Stubbin ’toimeenpanohallitus’ ei saanut mitään toimeen, vaan päätyi kaatelemaan omia esityksiään – Eduskunnan surkea taival päättyi noloon farssiin, joka järkytti kaiken nähnyttä puhemiestäkin.

Kolumnissa hallitus saa arvosanan: kaikkien aikojen huonoin. Samaan kyytiin peitotaan vielä historian toiseksi huonoin, Martti Miettusen hätätilahallitus (1975-76) sekä Harri Holkerin (1987-91) lammasmainen ( ei sentään pässinpäinen) hallitus. Nykyiset sukupolvet näistä mitään tiedä, mutta Sailaksella on pitkä muisti.

Hurra, hurra! Aivan virkistyin tästä. Eilen mekastin Ylen vaalikoneessa, kun aloin olla sitä mieltä, ettei äänestämällä eduskunnan pidot parane. Jos ehkä äänestän, en ainakaan ketään hemulia tai niiskuneitiä.

Kevytväylä keskustaan oli jo puhdistettu, otin pyörän. Tuntui kolealta ajaa, vaikka aurinkoistakin. Istahdin keskivaiheille kirkkoa ja hetken päästä ystäväsisko ilmaantui viereen minut huomattuaan. Väkeä näytti olevan tavallinen määrä. Messu alkoi juhlavalla ristikulkueella, joka lauloi Magnificat-hymniä. Kulkueessa oli neljä lastakin, kulkueristiä kantoi poika, joka hoiti tehtävänsä asiaankuuluvalla vakavuudella.

Asta-papin saarna rakentui sivuseinään heijastettujen kuvien ja penkistä ääneen lausuttujen ajatusten kudoksena. Syntyi syvän keskittynyt tunnelma – kuin kukin olisi itse keskustellut Marian kanssa.

Päätösmusiikkina oli Bachia, kuulaankirkas sopraano lauloi passioaarian viulun ja urkujen säestyksellä. Suloista. Koskettavaa. Kenelläkään ei ollut kiire pois.

Tulin kirkkokahveilta kotiin valmiille aterialle. Olemme niin etuoikeutettuja, on sielun ruoka ja ruumiin, ja molempia saa rauhassa nauttia niin halutessaan. Kaikilla maailmassa ei ole. Minua vaivaa ajatus, että kiitollisuus ei riitä.

valo pisaroi routamaasta, tuuli kahisuttaa kuihtuneita lehtiä. kuolla, maatua, tulla maaksi, josta nousee uutta elämää. kuoleman kauneus: jossain muodossa elämä on ikuista.

elämän risukoissa versoo kauneus. sitoudun yhä muistamaan sen.