Ystävykset tulevat kaikessa rauhassa kumpikin omia reittejään rautatieasemalle, jonne on sovittu treffit. Siitä mennään metrolla Ruoholahteen ja edelleen bussilla n:o15 Länsisatamaan. Ystävätär, joka on hoitanut varaukset, saa satamassa asianomaiselta luukulta molempien liput käteensä. Satama-aulan kello näyttää kymmentä vaille kuutta. Laivan lähtöön on 55 minuuttia. Odotetusta siskosreissusta on tullut vihdoin totta!

Ystävätär (hyväntuulisesti): – no niin, kaikki liput on nyt saatu ja passikin mukana – ehdittäis vielä kahvillekin…
Mie (äkkiä hämmentyneenä): – niin… paitsi, että ei ole…
Ystävätär (naureskellen): – no mikä ettei ole…
Mie (hiukan järkyttyneenä): – se passi ei ole…
Ystävätär (nauraa hilpeästi): – älä yritä, toi ei mee läpi…
Mie (hitaasti ja rauhallisesti): – Kuule,  tää  ei  oo  vitsi,  mulla  ei ihan  oikeesti  oo passia  mukana…
Ystävätär lakkaa nauramasta, näyttää epäuskoiselta kysymysmerkiltä.
Mie tokenen. – Mitäs nyt tehdään – ?
Ystävätär: – ei VOI olla TOTTA…
Mie: – VOI olla. – mitä helvettiä mä oon ajatellu! – miten mulle ei tullut kertaakaan mieleen, että tonne pitää olla PASSI! ihan kuin en olis koskaan siellä käynyt!!!
Ystävätär: – entäs minä! ei ees tullut mieleen muistuttaa…

Seuraa toimintaa. Kännykkä esiin ja äkkiä. Kello on kuusi. Aikaa lähtöön on 45 minuuttia.
–    Kulta, hei, soitan satamasta. et ehkä usko tätä, mutta mun passi on siellä kotona.
–    ohhoh. no jopas.
–    lähtisitkö tuomaan? taksilla?
–    missä se passi on?
–    kävele mun lipastolle ja kato sen oikeanpuoleisesta ylälokerosta. se on siinä.
–    täällä on. palataan, rupean nyt soittamaan taksia.
–    …ja hei, laiva lähtee varttia vaille seitsemän.  

Nyt kyllä kuumottelee. Pohditaan, mitkä ovat mahdollisuudet. Kotoa on 35 kilometriä satamaan moottoritien kautta. Onneksi ei ole enää ruuhka-aika. Ystävättäret miettivät sitä mahdollisuutta, että taksia ei saa heti, tai että se ei ehdi. Laivaliput, hotelli ja liput balettiin on maksettu. Tää piti olla eka yhteinen laivamatka ilman miehiä. Mulla on Tosi Kurja Olo. Ystävätär alkaa tajuta, mitä kaikkea on pelissä.  

Ihmiset rullaavat laukkujaan passintarkastuksen läpi laivaan. Kymmentä yli kuusi menen lähtöselvitysluukulle ja kerron tilanteesta. Nuori virkapukuinen nainen pahoittelee kevyesti kulmiaan kohotellen, sanoo sitten: – Ikävä kyllä purseri lähtee tästä laivaan tasan 18:35 ja silloin on jokaisen matkustajan oltava laivassa. Kysyn, voisiko joustaa, jos jää minuuteista kiinni. – Ei, virkailija sanoo tiukasti, – silloin on matkustajien oltava laivassa, piste. Ja lisää: – Tulkaa sitten kertomaan, jos ette ehtinyt. Minun on poistettava teidät matkustajaluettelosta. Arvaa, tulenko kertomaan, ajattelen.

Toivo alkaa hiipua. Vajaa puoli tuntia ja loppumatka vielä kaupungin läpi, ei taida onnistua! Soitan ja kerron, että aikaa onkin kymmenen minuuttia vähemmän. Mitä sanoo taksikuski? Mies sanoo, että ollaan moottoritiellä tulossa. Kuljettajan mielestä se on siinä ja siinä, jos on onnea. Ylinopeutta ei ajeta.

Viittä vaille puoli ystävykset seisovat orpoina terminaalihallissa. Kaikki muut ovat menneet laivaan. Soitan taas. Taksi ajaa jo Sturenkatua. Jokainen minuutti on liian pitkä ja liian lyhyt. Aula on järkyttävän autio. Sanon ystävättärelle, että pitäisi huolta, että itse ainakin ehtii laivaan. Hän näyttää hyvin huolestuneelta.  

Silmäilen passintarkastuskopeissa istuvia nuoria virkailijoita, valitsen yrmeännäköisen keski-ikäisen sänkileukaisen miehen, jonka luokse suunnistan. Mies katsoo kylmän rauhallisesti lasin läpi. Kerron yksinkertaisesti tilanteen: passi unohtui kotiin, mies on tulossa taksilla tuomaan, mutta ei vielä tiedä ehtiikö ihan viittä yli puoleksi.

Mies (yrmeästi): – miten niin viittä yli puoleksi?
    Mie: – lähtöselvityksen virkailija sanoi, että purseri lähtee laivaan 18.35  ja silloin on…
    Mies (kiukkuisesti): – no eikä lähde, ne naiset niiden listojensa kanssa touhottaa, tuostahan se aina menee listat kourassa tasan varttia vaille niin kuin lähtöaika on ilmoitettu!
    Mie (hiukan toiveikkaana): – ihan totta? sittenhän on pieni mahd …
    Mies (on herännyt eloon): – no varmasti – ei se ole koskaan sinne aikaisemmin mennyt – kyllä minä nämä tiedän!     Mie : voi kiitos kun annoitte toivoa!

Kello on puoli. Ystävykset ovat hiljaa. Puhelimeni soi. – Ollaan Mechelininkadulla tulossa. – Saatatte ehtiä sittenkin, passintarkastaja sanoo, että varttia vaille vielä ehtii! Odotan lähtöaulan portaiden yläpäässä!
Yrmykkämies tulee ulos kopistaan aulan puolelle, sanoo melkein ystävällisesti: – Kyllä te ehditte, olkaa huoletta. Voi että se tuntuu hyvältä, voisin halata tuota ihmistä.

18:37 mies juoksee portaat ylös takki auki, ojentaa passin, nopea halaus – ja ystävykset juoksevat passitarkastuksen läpi laivaan.

Ystävätär sanoo myöhemmin, että hänen miehensä olisi sanonut vastaavassa tilanteessa pahasti. Se tapaa haukkua ensin, auttaa kuitenkin, mutta muistaa sanoa, että tämä on sitten taatusti viimeinen kerta. Tässä asiassa meillä on toisin. Mies toimii. Ja halaa eikä hauku, vaikka tulikin matkalle vähän ekstrahintaa…

Myöhemmin illalla soitan vielä kotiin ja kiittelen. Mies kertoo taksinkuljettajan olleen hyvä tyyppi, ei ottanut paluumatkastakaan eri maksua. Ajattelen, että miehet voivat joskus olla käsittämättömän ihania, ottavat haasteena saada yksi hupsu, passinsa unohtanut nainen ehtimään *Tallinnan laivaan!     

(* Tämä tapahtui 2002, jolloin Viro ei ollut vielä EU:n eikä Schengenin jäsen.)

näinä aikoina moni on laatinut kampanjoita ja listoja kieltäytymisistä. julkisesti hyvään tarkoitukseen naamioituna se rauhoittaa omatuntoa, jos se on kolkutellut. pohjimmiltaan syyt ovat usein itsekeskeisiä.

voisiko mennä pitemmälle, pyrkiä positiiviseen asennemuutokseen lähimmäisiä kohtaan? luopua jostakin jonkun toisen tähden? ei ystävällisyydellä sitä osoittavalle ole hintaa, mutta jollekin toiselle ehkä juuri se valaisisi pimeän päivän, palauttaisi uskon elämään.

”Äitini ei uskonut sähkökynttilöihin. Hänen mielestään ne olivat rumia ja keinotekoisia. Niinpä lapsuuden perheeni varmaan oli Suomen viimeinen, jolla kuusessa paloivat ihan oikeat kynttilät. Tai paloivat jouluaattona.  Sen jälkeen kukaan ei ehtinyt kynttilöitä vahtimaan, joten niitä ei sytytetty. Yritimme puhua äidille järkeä, mutta hän oli itsepäinen: vain oikeat kynttilät tuovat lämpimän ja kauniin valon.”  – Riittamaija Ståhle, Sähkö ja Tele -lehti 8/2014.

Voisin hyvinkin olla tuo äiti ja olenkin. Meillä ei koskaan ole ollut sähkökynttilöitä muualla kuin pihakatajassa. Paitsi valon laatua, oikeiden kynttilöiden ja kuusenhavun tuoksuyhdistelmä on mielestäni se aito joulun tuoksu. Yhtenäkään jouluna, jotka myös lasten pieninä ollessa vietimme aina kotona, ei kuusi syttynyt palamaan. Kun kynttilät sytytettiin, hetki oli ainutkertainen ja synnytti kuin itsestään rauhaisan tunnelman.

Viime joulun alla löysin marketista yhden pakkauksen entisvanhaisia kuusenkynttilän pidikkeitä. Ostin ne, koska entisemme olivat 1970-luvulta ja melko kuluneet. Myös kuusenkynttiläpakkauksia näin vielä jossain myynnissä muutaman laatikollisen. Päätoimittaja Ståhlen lapsuusperhe tuskin oli aikoinaankaan Suomen  viimeinen, jonka joulukuusessa oli oikeat kynttilät.

Miehen huoneessa on epätavallisen hiljaista, siellä se möyrii netissä. Siis se ei ole mitenkään epätavallista, että netissä, oikeastaan hiljaisuuskaan ei, – no mikä tässä nyt on… ehkä ajankohta? Kuusi on tosin korjattu, hänen tavallaan, pilkkomalla oksat jätesäkkiin ja sahaamalla ranka takkapuupinoon. Tästä Toisen tavasta on meillä eriävä mielipide, koska paikallisaviisissa on nimenomaan kerrottu, että kuuset voi jättää roskisten viereen sellaisenaan, ne kerätään ilman eri maksua. Toinen on lukenut aviisin, mutta se ei vaikuta hänen tapaansa korjata kuusi, niin kuin eivät yleisemminkään eriävät mielipiteet asioista, jotka hän kokee reviirikseen.

Jouluruuista on enää pari isoa piparia jäljellä. Mietin kauppalistaa. Se on kohta valmis ja jää keittiön pöydälle odottamaan sopivaa ajankohtaa. Siis Toiselle sopivaa. Tiedän, että kuten routa possun kotiin, niin myös nälkä kauppaan. Ei hätää.

Kohta Toinen ilmaantuu olohuoneeseen mittailemaan seinustaa. Havaitsen ilmassa muutoksen tuulen ensi väreitä. – Taidan tästä lähteä kauppaan, onko sulla lista valmiina, ilmoittaa Toinen huonosti intoaan salaten. Kuluu tovi ja toinenkin. Ilta alkaa hämärtää. Sitten ovi käy. Sisään tulee miehen mukana valtava paketti – ja pussillinen ruokaa.

Elämme mielenkiintoisia aikoja tästedes. Televisio on kuulemma jo kymmenen vuotta vanha, ja hinnat ovat kuulemma nousussa. Paketista paljastuu 55 tuumaa sysimustaa ruutua. Uuden nälkä yllätti tekniikan miehen härkäviikoille päästyä.

mitä en tule kulkijana kaipaamaan ovat nämä tuuliset asemalaiturit. betoniin liiskaantunutta räkää, viimassa kieriviä roskia, tupakannatsoja. kun juna lähtee, laituri autioituu hetkeksi, alkaa odottaa seuraavaa, joka ensin tulee.

juna kulkee maisemassa: päivä valostuu ja hämärtyy, metsänlaita vaihtuu peltoaukeaan ja takaisin, pakkaspuut vilahtavat ohi, lumiset niityt lepäävät siinä hetken. maisemaa voi kaivata.

jatkumo: juna kulkee ohi. aina ohi. taivas kulkee mukana, pilvet lipuvat junista  riippumattomaan suuntaansa. vastaantuleva vaunuletka kohahtaa ikkunan takana, juna huojahtaa.

junassa istuja vaistoaa lapsen uteliaan katseen käytävän toiselta puolelta, se ei pakene,  lapsi vastaa hymyyn. aikuisen katse väistelee aikuista, livahtaa ohi, lusmuilee vaivihkaa.  voisimmehan mekin hymyillä -?

junan ikkunasta se selviää, mikä ero on metsällä ja puupellolla – ja mitkä kuuluvat yhteen,  virta ja silta sen yli.

rata on mies, miehen syöksyvoima, suoraan maalia kohti. tie on nainen, hulmuava nauha, mutkikas, maisemaa myötäilevä. rata miellyttää minua päämäärien takia. tie on elämäni.

radanvarren talo kylmillään. sen huurteiset silmät, portailla rikkumaton kinos. kauempana talo elää, ikkunoissa valot, savukiehkura piipunnokassa. lapio nojailee porraspieleen, pihapolku luotu  auki postilaatikolle.

(teksti  junamatkamuistiinpanoistani kymmenen vuoden takaa )

Itämaan tietäjät matkalla seimelle, niin loppiaisen kristillisen sanoman lapsena opin. Näinä aikoina media ei siitä puhu, vain alennusmyynnit ja menneen vuoden tilastot kiinnostavat. itäisiltä mailta kuullaan ahdistavia uutisia kadonneista ja pudonneista lentokoneista, jatkuvan sodan ja hävityksen tuhoamista kansoista, mereen hukkuvista pakolaisista…

vielä tänään katselen joulun seimiasetelmaa, joka pian korjataan taas vuodeksi komeron ylähyllylle. tänään siihen paistaa aurinko hetken aikaa. se kertoo keväästä, joka tulee. talvi ei ole ikuinen. ei mikään talvi.

ihminen joutuu hätkähtämään sattumalta tavatun tuttavan muuttunutta olemusta, kuulemaan yllättävän kuolinviestin tai kokemaan jotain arjen turvallista rauhaa järkyttävää, ennen kuin hän muistaa: elämän jokainen päivä on lahjaksi saatu mahdollisuus

¨¨ Ei ne ropleemit kimpaleina aukea, niitä pitää jälttää kuin lanttua.
¨¨ Lähdettävä tästä on, aina se on lähtemistä. Käy muuten kuin jokisimpukalle, joka sata vuotta jököttää saman kiven kupeessa.
¨¨ Heti alussa heitetään toinen jalka eteen ja välittömästi toinen jalka taas sen eteen. Yhä uudestaan ja uudestaan. Näin se taival taittuu.
¨¨ Lähin ennen syyskylmäsiä valumaan etelään niin kuin ne viklot ja muut sirriäiset.
¨¨ Minkä hän nykyajalle mahtaa. Vanhan on parasta vain katastella ja ihmetellä ja niellä närästyksensä.
¨¨ Ihmispoloisen tieto hujaltaa vallatonna yli maiden ja merien, se menee linnoihin ja torppiin, pöllyttää hiekkaa aavikolla ja valittaa kuin tuulen ääni ontossa kelossa.
¨¨ Ihminen luulee kaiken tietävänsä. Vaan ei hän tosiasiassa tiedä paljon mittään, häilyväinen pösilö.
¨¨ Mistä jotkut lappavat älyttömästi rahaa ja toinen hyvä jos saa leipänsä töillään. Niin se on ollut ihmisten kesken maailmojen alusta asti.
¨¨ Naiset on ylejään tärkeitä luonnon järjestelmässä, melkein kaikki kotoisuus riippuu niistä, paitsi joskus. 

(Kirjannut Veikko Huovinen, poiminut Ellinoora)

mahdollisuus!

iloloikka!

luottamus!

vamos, mennään! avanti, eteen päin!

yhdessä! herkästi, rohkeasti!

Vuoden saldossani ovat tilit vähintään tasan. On ollut yllättävää terveysmurhetta eri vuodenaikoina sekä perusvaivat, joiden kanssa on jo oppinut elämään. On ollut pitkin vuotta runsaasti iloa tuottavia ja voimaannuttavia tapahtumia. Aikaa on ollut kaikkeen, mitä on halunnut. Rohkeutta ja valmiutta muutoksiinkin on yllättävästi löytynyt.

Kun tapahtuu sellaista, mikä pysäyttää äkisti ja saattaa jähmettää ihmisen tuokioksi ihan paikalleen,  on sanottava itselleen niin kuin Lapin ihminen tunturissa: Se vain pittää mennä etiäppäin. Tarpoa raskasta umpihankea jäisen vastatuulenkin piiskatessa, pelko sydäntä puristaen. Aikansa kun tarpoo, löytyy polun pää, ja kulku helpottuu. Tulee kuusikko vastaan, pääsee tuulensuojaan. Kohtaa jonkun kuukkelilinnun, joka lähtee tietä näyttämään oksalta oksalle hypellen. Paikoilleen ei voi jäädä, ei tuleen eikä hankeen, ei luovuttaa ennen aikojaan. Vaikka mennessään itkien, mutta aina eteenpäin, tulevaa kohti.