Leidit tapasivat kaupungilla arkilounaan merkeissä ja tuulen tuivertamissa kampauksissa. Ovella toisiamme odotellessa todettiin vain: onneksi hiukset ovat kiinni toisesta päästä. Keskustelu polveili ajankohtaisen yhteiskuntatilanteen ja siinä havaittujen ilmiöiden maastossa sekä henkilökohtaisten kuulumisten ja kokemusten piirissä.

Leidi S. ja leidi T. olivat joutuneet tutustumaan oman paikallisen terveysasemansa palveluhalukkuuteen  pääkaupungin systeemissä. Ei kovin rohkaisevaa. Voiko hoidon evätä sillä perusteella, että vaiva on vanha, jos potilas on sinnitellyt kipuineen, kunnes ei enää koe jaksavansa? Tai siksi, että diagnoosia ei ole vielä annettu vaikka oireet ovat jatkuneet kuukausia?  Siitähän seuraa, että potilas joutuu hakeutumaan yksityiselle lääkäriasemalle apua saadakseen. Omakin taannoinen kirvelevä ärtymys tuli mieleen. Kuuntelinpa taas kerran koko soitoille varatun tunnin terveyskeskuksen opastavaa nauhaa, joka pyysi odottamaan sulkematta puhelinta ja siirsi puhelun samantien toiseen automaattivastaajaan, joka sitten katkaisi puhelun kerrottuaan numeron vastaavan vain tiettynä aikana – aikana, jona juuri olen soittanut.

Erosimme toivotellen herttaista kesää. Kyllä eläkeläisen on paras koettaa pysytellä terveenä ja rukoilla varjelusta tapaturmilta. Ja säästää eläkkeestään määräosa siltä varalta, jos jotain tapahtuu. Yksityinen lääkäriasema korjaa sitten aikanaan sen potin.

Kaupunkimme kirsikkapuut ovat juuri nyt hehkeimmillään. Tämä jokakeväinen ihanuus kestää vain muutaman päivän, vaan kaunista on myös varissut vaaleanpunainen kukkalumi. Ihana äitienpäivälahja kaikille kaupungin asukkaille, sillä ei ole äitiä ilman lasta eikä lasta ilman isää.

Tulin vihaiseksi paikassa, jossa ei pitäisi tapahtua niin. Löysin kaksi syytä, toisen niistä itsestäni. Mietin ärtyneenä miksi oikeastaan olen täällä.

Kuuntelin vanhaa naista, joka kertoi elämästään kymmenennen kerran samat asiat, samoin lausein, jotka olen kuullut joka kerran kohdatessamme. Pitkän monologin sisällä kuulin äkkiä lauseen, joka ei kertonut tekemisistä kuten kaikki muu. Puheeseen puhkesi yksinäisyyden surun kukka. Samassa se katosi, mutta tuoksu jäi.

Tunnistin saman tuoksun useiden kävijöiden puheissa, monisanaisissa, sanattomissakin. Ajattelin: tämän vuoksi olen täällä.

Murusen synttärikutsuilla oli hauskaa hulinaa. Serkuksia oli koolla yhdeksän, vain merentakaiset puuttuivat. Lisäksi paikalla oli ystäväperheen pikkuväki. Vanhin serkkutytöistä  liihotteli kevätkeijuna ja Murunen edusti prinsessa-lookia. Poikaserkuista vanhin oli pessyt tukkaansa punaväriä vappuiloksi. Ohjelman jännittävin osio päivänsankarin osalta oli tietysti lahjapakettien availu, ja niitähän oli runsaasti. Pöydän ääressä lapsilauma, mummot ja vaarit ja muut aikuiset kajauttivat reippaasti paljon-onnen-laulun sekä suomeksi että englanniksi. Muru puhalsi arvokkaasti neljä kynttiläänsä ja sekä jäädykekakku että Barbiekakku maistuivat juhlijoille! Ohjelmassa seurasi piiloleikkiä, ongintaa sekä tanssisessio, jonka alussa pojat pujahtivat palloilemaan pihalle. ”Miten kauan tää tyttöjen prinsessameininki oikein jatkuu”, ihmetteli Murun nuori kummieno, ja tädit valistivat: Iän kaiken, tottakai!

”Yksi lempeä sade saa ruohon paljon vihreämmäksi. Samoin toiveemme kirkastuvat parempien ajatusten voimalla. Olemme siunattuja, jos aina elämme tässä hetkessä ja hyödynnämme jokaisen kohtaamamme koettelemuksen kuin ruoho, joka osaa käyttää hyväkseen hennoimmankin sille lankeavan kosteuden. Meidän ei pidä tuhlata aikaamme sovittaen menneiden mahdollisuuksien laiminlyöntiä, jota kutsumme velvollisuudeksemme. Me aikailemme talvessa, vaikka on jo kevät.”

Henry David Thoreau (1817 – 1862)

Suomalaiset vanhemmat antavat tyttövauvoilleen usein ihanimman tuntemansa kukan nimen. Tunnen ainakin yhden Vuokon, Lemmikin, Talvikin, Iiriksen, Orvokin, Violan ja Liljan. Luontoäitikin näitä kukkalapsiaan tarjoilee kulkijan ihailtavaksi. Nyt on vuokkojen kevät!

Kylläpä on lukupino kutistunut kevään myötä. Suurin syyllinen taitaa olla uppoutuminen päiväkirjaprojektiin, mutta myös tässä esitelty tosi hidaslukuinen opus.

Knut Hamsun Valitut teokset                                                         WSOY 1954

Nälkä (suom. Viki Kärkkäinen) oli todella piinaavaa luettavaa. Täytyyhän sen siis olla nälkäkuvauksista vaikuttavimpia. Kirjailija-toimittaja päähenkilömies hoippuu psykoosin ja kuoleman partaalla, mutta sinnittelee elävien kirjoissa kuitenkin.

Pan (suom. J.A. Hollo) kertoo metsästäjämiehen ja koiran tarinan. Ihailemansa naisen pauloissa riutuva mies tempoilee irti ja luo. Nainen vuoroin tunnustaa ja kieltää rakkautensa ja horjuu kahden kolmen miehen välillä. Päättämättömyyden ylistys päättyy laukaukseen.

Viktoria (suom. Lauri Viljanen) romaani uuvuttaa lukijan samalla teemalla, nyt naisen näkökulmasta. (Eino Cederbergin suomentama) Haaveilijoita kuvailee outoa persoonaa, sähköttäjä Rolandsenia, joka ei myöskään pysty kiinnittymään morsiameensa eikä valitsemaan ketään muutakaan tarjolla olevista vaimoehdokkaista.

Lauri Viljasen kirjoittamassa esipuheessa sanotaan Hamsunin nuoruudenteoksia hurmaaviksi. Kirjallisuuden tutkimus löytää tietysti arvoja, joita tavallinen lukija ei niin noteeraa. Mielestäni lukuarvokin on tärkeä, jollei sitten halua kirjoittaa vain tutkijoita tai kriitikkoja varten. Näiden 1900-luvun, pohjoismaisittain kuulujen romaanien, hurma on kyllä haihtunut jo aikaa sitten. Tämäkin opus sattui käteen enää kirjaston ’tuo ja vie vapaasti’ -hyllyköstä ja päätyy iloisesti sinne takaisin. 

*

Marion Brasch          Ja nyt hiljaisuus      suom. Arja Rinnekangas       LURRA Ed. 2014

Marion Brasch on kirjoittanut omaelämäkerrallisen kirjan, jonka aihe on poikkeuksellisen kiinnostava. Englantilaisen äidin ja itäsaksalaisen isän tytär ja hänen kolme veljeään elävät juutalaisena perheenä DDR:n sosialistisessa systeemissä. Isä on puolueensa uskollinen luottomies, lopulta hallituksen ministerinä palvellen. Perheen pojat kasvavat systeemin kriitikoiksi kukin tavallaan. Marion-tytär pitää äitinsä kuoleman ja veljien lähdön jälkeen isästään huolta, uhraamatta kuitenkaan sisäistä vapauttaan. Romaani kuvaa perhettä ympäröivän yhteiskunnan todellisuutta rehellisesti, mutta kunnioittavasti. Marionin ja isän suhde sekä sisarussuhteet ovat kiinteät, mutta sosialistisessa systeemissä myös ystäväpiiri on tärkeässä asemassa. Marionin ystäviin kuuluu muusikkoja, kirjailijoita ja taiteilijoita, jotka eivät palvele puoluetta tai systeemiä vaan yhteiskuntaa. Romaanin lopulla aikakausien murros kohtaa tyttären: muuri murtuu ja alkaa Itä-Saksan kivulloinen integroituminen länteen.  –

Kirjallisesti tasapainoinen, kronologisesti etenevä ja hienovarainen tilitys tytön kasvuvuosista ja perheen sisäisistä suhteista kommunistisessa valtiossa toisen maailmansodan jälkeen. Antaa ajateltavaa!

***

Yöllä oli satanut, lähtöhetkillä yhä pilvistä. Mutta mikä suloinen kevätpäivä siitä kehkeytyikään! Aurinko! Piennarkukkien iloinen vilkutus! Vihertyvät koivut!

Vanajan kirkko oli minulle uusi paikka. On aina jotenkin juhlallista viivähtää maisemassa, jossa satojen vuosien historia hengähtää vastaan. Puiden humiseva rauha kirkkotarhassa, jossa on runsaasti vanhoja sukuhautoja viestittämässä menneistä sukupolvista. Tätä päivää edustivat hautausmaan kevättöissä puuhailevat työmiehet koneineen. Paikan historia on alkanut 1300-luvulla rakennetusta kappelista, jonka palon jälkeen rakennettiin samaan paikkaan kivistä jyhkeä, paanukattoinen kirkko. Sisällä yksilaivaisessa pyhäkössä näkyvät valkeaksi rapatuissa seinissä alkuperäiset vihkiristit. Pähkinäpuisen alttarikaapin hahmot kuvaavat Jeesuksen elämänvaiheisiin liittyviä käännekohtia. Katolisen ajan perua olevaa kaappia reunustavat seitsemän sakramentin symbolikuvat.

Aterioituamme kävelimme Vanajaveden rantaa kauniin kaupungin näkymiä ihaillen. Käväisimme Hämeen linnan vankilamuseossa, joka sitten Toiselle oli uusi paikka. Kun tuo ihmisluonnon nurjien puolien synkeä muistomerkki oli minulle muilta retkiltä tuttu, ravasin ankeat käytävät pikavauhtia läpi ja odottelin Toistani linnan muurien ja vallihaudan tuntumassa. Ja kaikista paikoista juuri siinä kohtasin sielunperhoseni, sen keltasiipisen.

Päivämme muualla päätyi Parolan Sotkuun munkkikahveille. Muistelimme Toisen edesmennyttä tätiä, joka teki elämäntyönsä ensin rintamalottana, sitten sotilaskotisisarena. Jossain Parolannummen metsiköissä nytkin  jytisivät tykit, ja kevät hymyili hiljaisin sinisin, valkein ja keltaisin kukin.

Oli ilo olla kurssitoverien joukossa Helsingin Diakonissalaitoksen yhteyspäivillä juhlasisareksi kutsuttuna. Meitä 50 vuotta sitten Diakonissalaitokseen opiskelemaan tulleita muistettiin arvokkaalla kirjalla ja kultaisella sisarmerkillä. Sairaanhoidon teoria I ja II, Tiedolla, taidolla ja sydämellä sisältää Sisar Lina Snellmanin (1846-1924) kirjallisesta jäämistöstä koottua ja toimitettua aineistoa.

Diakonissalaitoksen kasvatteina me tiedämme, että varhaisimman ammatillisen sairaanhoitajakoulutuksen juuret Suomessa ovat Kaiserswerthin Diakonissalaitoksessa koutuksensa saaneen Lina Snellmanin 1880-luvulla kehittämissä teorioissa ja käytännöissä. (Sairaanhoidon historian mukaan ensimmäisen virallisen oppikirjan laativat Sophie Mannerheim ja Eila Nylander 1912.) Koulutuskaari Suomessa 1880-luvun Diakonissalaitoksesta 2000-luvun Diakonia-ammattikorkeakouluun (DIAK) on pitkä ja kehitys huimaa. Yhä valmistuu sairaanhoitaja-diakonissoja, mutta vähemmän kuin ennen, koulutustrendi näyttää kasvavan sosionomi-diakonien suuntaan.

Yhteyspäivillä kuulimme hoitotieteen emeritaprofessori (Åbo Akademi) Katie Erikssonin arvostavia ja innostuneita kommentteja Lina Snellmanin sairaanhoidon teorioista nykyaikaisen hoitotieteen valossa. Diakonissalaitoksen johtaja valotti laitoksen toimintaa  tällä vuosikymmenellä, jolloin resurssien niukkeneminen tuntuu laitoksessakin. Ajan merkkejä luetaan ja sen mukaan eletään. Perinteelleen uskollisena Diakonissalaitos on myös ollut luomassa uutta diakoniaa tässä ajassa kouluttamalla Diakoniaopistossa hoiva-ammatteihin vähemmistöryhmistä tulevia opiskelijoita, kuten maahanmuuttajataustaisia, vankilasta vapautuneita ja romaneja.

riemuvuosimerkki

diakonissan juhlapuku

Herkimmät juhlapäivän hetket elimme sisarillassa, jossa oli läsnä myös 70-vuotissisar Ethel (ikävuosia yli 90) ja kolme kahdeksankymppistä 60-vuotissisarta. Meidän kurssimme aloitti vuonna 1965 ja vihittiin diakonissoiksi 1969. Kaikkia meitä Diakonissalaitos on kutsunut sisariksi ensimmäisestä opiskelupäivästämme lähtien. Monet meistäkin jatkoivat myöhemmin opintojaan, perheytyivät, tekivät elämäntyönsä sairaaloissa, vanhainkodeissa ja/tai seurakunnissa.

joskus on hyvä oikein rekisteröidä, millainen minua virkistää, mistä saan energiaa, mikä antaa asioille hiukan uudenlaisen näkökulman

tapahtumat, joissa on sekä sisäkkäisiä, vertikaalisia että rinnakkaisia, horisontaalisia tasoja

elämykset, joilla on annettavaa kaikille aisteille

selittämätön, välähdyksenomaisesti aukeava oivallus – kuin tähdenlento