Toinen oli tilannut pihaan säkillisen koivuklapeja. Ne tulivat tänään. Siinäpä olikin oivaa puuhaa pariksi tunniksi kunnes puut olivat pinossa vajassa. Toinen sen askaroi ihan mielikseen. Minä iloitsen: syksyn ja talven takkaillat on pelastettu! Emme tarvitse takkaa lämmitykseen, luksusta ja mielihyvää se vain on, elävän tulen katselu. Ja vielä on siinä ohessa mahdollisuus polttaa turhaksi käynyttä paperia, joka ei tunnu kaapeista loppuvan.

Kävin ostamassa uuden ulkoiluasun. Se valakoon toivoa, että jalka sallii luontoretkiä jatkossakin. Kävely ei enää tuota kipua, mutta unen laatu kärsii ajoittaisesta särystä.

Tänään taas ihmettelin elämän aaltoilua. Monen hiljaisen päivän jälkeen tulee oikein ryöppy sähköpostia, puheluja ja postista kirje ekaluokkalaiseltamme, joka viettää perheensä kanssa syyslomaa mökillä. Ihan kuin raikas tuuli olisi puhaltanut hiljaiseen syysarkeemme sykettä!

Auringonläikät vaeltavat lattialla, seinillä, katossa syksyisiä reittejään. Ne ovat eri kohdassa kuin elokuussa. Maisemassakin valo viistoaa, siirtyilee, etääntyy toisin kuin kesäpäivinä.
Metsäpolulla tuoksuu syksy. Askel tuntuu kevyemmältä kuin kuukausiin. Vähän on väkeä liikkeellä vaikka kouluissa on syysloma. Ehkä perheet ovat matkanneet viikoksi muuttolintujen perään – tai vanhemmat ahertavat arjessaan ja nuoriso nukkuu pitkään.
Pihatyöt on tehty talven tulla. Vain lehtien haravointia riittää.

Kuuntelen pihaovella maan hiljaisia ääniä, lehtien kahinaa, linnun tiiskahduksia pensaassa. Kaupungin kohina laantuu viikonlopuksi. Orava juoksee touhukkaasti yli kadun, sen maailma ei tunne rauhallista kävelyä tai suojateitä.

Menijät ovat menneet ja palaavat kukin ajallaan ja tavallaan. Riisuudun viikon askareista ja raukenen saunan lämpöön. Huomenna on uusi päivä.

Kolmas yö on jättänyt kuvansa piharuohoon: huurteisen kimalluksen. Viimeiset kukat sinnittelevät. Yö yöltä, päivä päivältä piha peittyy, puut luovuttavat. Portin pielessä pitenee rivi mustia säkkejä täynnä menneen kesän elämää. Hivuttaudutaan talven suuntaan.

Tasaista on meillä: lastenlasten päivä, jalkaterapian päivä, kirjastopäivä, konsertti-ilta, kauppareissuperjantai ja leffakerholauantai. Jotkut viettävät vanhusten viikkoa. Minusta tuntuu, ettei se koske minua. Vilkaisen ohi mennessäni, kun kirjastossa tanssitaan. Tästäkö vanhuksena on ilahduttava?

”…ennen sammumistaan liekki leimahtaa, ennen kuolemaansa joutsen joikuu…”

*kuolevan kesän viimeiset liekit loimuavat luonnossa. miten onkaan kuolema kaunis, kun se tulee näin.

”vain hiven tuhkaa iltapilven keinuun…”

Käsittämättömän lämpimiä päiviä on ollut. Pihanurmi on kirjavanaan tammen lehtiä, syreenin, vaahteran ja tuulen aidan takaa viskomia koivun lehtiäkin. Myöhäisen pensaan keltakukat, varjoliljan kauniit siemenkodat huojahtelevat ilmavirroissa. Verenpisarassa viimeiset nuput, jotka eivät ehkä ehdi aueta.

Kuunliljat on leikattu. Etanat olivat syöneet rehevöityneet lehdet rei’ille. Juurakot on pakko jakaa ensi keväänä. Revin naapurin tontilta levittäytyneitä nokkosia, ohdakkeita, valkojuuria ja horsmaa. Kolme mustaa muovisäkillistä – ja nyt on joka-paikka-niin-kipeä, ettei itse saa saapasta jalastaan.

Ehkä tämä on taas yksi niistä vihonviimeisistä syksyistä, jolloin vannon: ei tätä enää, minä en enää jaksa. Vaikka Toinen jaksaisikin. Vaikka lehtien haravointi aurinkoisena päivänä on mukavaa. Vaikka huhtikuulta lähtien kuljen ihastelemassa mistä milloinkin putkahtavia kevätkukkia. Ja vaikka..

Lokakuu alkaa luovuttamisen ajatuksin.

Runoja

Liisa Marjatta Järvinen      Minä se niitty          Opus Liberum 2015

Näin unta mieluisasta miehestä / kiitämässä kimalaisena kukasta kukkaan, / minä se niitty. / Koko päivä on sykkinyt / tuulen tahdissa / niityn yllä pölytyksen pilvet. / Ilokseen sellaista unta katsoo / uusintoina ikävissään.

Liisa Marjatan runosuoni pulppuaa tässä vuodenaikarunojen opuksessa valtoimenaan. Kevätihmiseksi  tunnustautuva runoilija inspiroituu loputtomasti ja aina uudestaan luonnosta. On viehättäviä tunnelmapaloja, on huumoria pirskahtelevaa sanoilla leikittelyä, hienoja allegorioita, muistojen välähdyksiä, tummemmat tunnot hillitysti verhoiltuna. Lukijalle tulee vaikutelma, että näitä on luotu pieni pilke silmäkulmassa. Piirroskuvitus sekä kansi ovat tekijän käsialaa. Omakustannetta saa ainakin kirjailijalta itseltään (kotisivu: www.kolumbus.fi/liisa.marjatta. )                 – Kaiken kaikkiaan onnistunut yhdistelmä keveänä kuplivaa, jalat maassa ja irti maastakin tanssahtelevaa runoa, jota mielikseen lukee.

*

Proosaa

Euroopan tilanteesta johtunee, että aktivoiduin valitsemaan kirjastosta mm. näitä kulttuurisesti avartavia romaaneja.

Kamila Shamsie             Jumala joka kivessä        suom. Raimo Salminen           Gummerus 2015

Kirjailija syntyi Karachissa 1973, opiskeli Yhdysvalloissa ja asuu Lontoossa. Hänellä sanotaan olevan harvinainen kyky punoa historia yksilöiden vaiheisiin ja kuljettaa tarina nykypäivän tapahtumiin. Aiempia suomennettuja teoksia Poltetut varjot (2010) ja Kartanpiirtäjä (2011) en ole lukenut. Tarina alkaa englantilaisen arkeologiaa opiskelevan tytön Vivian Spencerin ja saksalaisen arkeologiryhmän kohtaamisesta Labrandan kaivauksilla Peshawarin lähistöllä Pakistanissa. Tarina alkaa polveilla paikallisen kulttuurin ja englantilaisen siirtomaahallinnon välisissä jännitteissä, sodassa, jossa intialaisia sotilaita liittyi brittiarmeijan riveihin ja päättyy paikallisten veriseen kansannousuun siirtomaahallintoa vastaan. Erityisen kiinnostavasti Shamsie kuvaa brittien ja islamilaisen paikallisväestön kulttuurisia eroja 1900-luvun alkupuolella. Tarinaan punoutuu juonteita Englannin naisasialiikkeen ja toisaalta burkan silmikon takaa maailmansa kokevan musliminaisten kulttuurin välisestä ristiriidasta.    – Kulttuurisesti kiehtova tarina historiallisissa kehyksissä.

*

Nura Farah      Aavikon tyttäret                        Otava (3.painos 2014)

Tässä on maahan muuttaneen somalinaisen suomeksi kirjoittama tarina alkuperäisestä somalialaisesta perhekulttuurista klaaneineen ja elämästä aavikolla.  – Tarina puhuttelee inhimillisyydellään ja on suomalaiselle lukijalle todellinen kulttuurinen silmien avaus.         – Suosittelen! 

*

Melinda Najd Abonji         Kyyhkysten lähtö       suom. Raija Nylander              LURRA Editions 2013 (2010)

Jugoslavian hajotessa alkuperäisiin osiinsa, syntyi, kuten muistamme, sotaa ja kansanmurhaa, pakolaisuutta, ponnisteluja katkeruuden voittamiseksi ja uuden elämän aloittamiseksi vieraassa maassa. Serbialaisen Abonjin omakohtaisten kokemusten suodattama perhetarina on kaunis ja koskettava kuvaus pakolaisen idntiteettikriisistä, juurettomuudesta ja koti-ikävästä. Kirja on palkittu ilmestymisvuoden parhaana saksankielisenä kaunokirjallisena teoksena sekä Sveitsin kirjapalkinnolla. Abonji kirjoittaa pitkiä, monipolvisia lauseita, jotka pakottavat lukijan keskittymään, että kielen vahva ominaislaatu pääsee oikeuksiinsa.  – Herkästi kirjoitettu tarina kuljettaa ihmisensä lähihistorian tapahtumien läpi eurooppalaiseen huomiseen.

*

Petri Tamminen           Meriromaani        Otava 2015

Tammisen pienoisromaani on tyyliltään kirjailijan omimmaksi osoittautunutta lakonismia. Tässä ei ilakoida sanoilla eikä räväköillä puheenparsilla, ei poukkoilla takautumissa tai muilla syrjäpoluilla. Tarina etenee vääjäämättä kuin juna raiteellaan. Kovan onnen merimieheksi kapteeni Huurna kuitenkin saa uponneiden laivojen tilalle aina lopulta uuden ja purjehdus jatkuu. ”Tammisen tragikoominen kertomus nousee vertauskuvaksi lähes kaikelle”, kertoo takakansiteksti.  – No, en niin kaiken vertauskuvista tiedä, mutta tulkintahan onkin aina lukijan. Yrittämisen ylistys tämä eräässä mielessä ainakin on. Että elämä on enemmän tai vähemmän epäonnista yrittämistä alusta loppuun, aina jossain välissä sitten onnistuenkin. Koomisuus on tarinan juonessa, ei niinkään tekstissä. Kirja on nopeasti luettu, mutta ei heppoinen kuitenkaan.

*

Anja Snellman            Antautuminen               WSOY 2015

Snellman on tuottelias, julkaisi esikoisensa 1981 ja siitä laskien Antautuminen on 26:s. Lähes joka vuosi on tullut uutta tekstiä. Snellmanin tyyli pyrkii tehoavuuteen, ja kieli on rikasta. Tässä tehoa on haettu kansanrunouden säkeistä ja maustettu nykykielisillä ilmaisuilla. Antautuminen ei ole puhtaasti romaani, vaan eräänlainen ankara, osittain ylivirittynytkin tilitys kirjailijapersoonan omasta elämästä ja erityisesti siitä, miltä se elämä on tuntunut. Tavallaan pontimena on jonkinlaisen synteesin, selityksen hakeminen. Sellaiseksi löytyy tässä ’erityisherkkä persoonallisuus’.  – Arvostan Anja Kaurasen/Snellmanin tuotantoa niin paljon, että olen lukenut lähes kaiken. Tämä viimeisin on rankin rehellisessä omakohtaisuudessaan – sekä kirjoittajalle että lukijalle. Ottaa mukaan, ravistelee, jättää hiljaiseksi.

*

Selja Ahava     Eksyneen muistikirja                Gummerus 2010

Dramaturgin esikoisromaani kertoo Annasta, jonka elämä hajoaa hiljalleen muistisairauteen. Kerronta on kaunista kuin runo, vaikka itse tarina on surullinen ja tekee kipeää lukea. Muistisairaista puhutaan, heidän elämäänsä kuvataan ulkopuolisen silmin paljon. Tämä tuntuu hätkähdyttävän omakohtaiselta, vaikka onkin fiktiivistä.  – Miellyttävästi kerrottu melankolinen tarina.

**

Taas alkoi uusi viikko. Syysaurinkoa päivisin ja superkuuta öisin. Maalla puidaan viimeisiä viljoja,  nostetaan perunoita ja keräillään omenoita. Me kaksi kävimme Rantatiellä ihailemassa puiden syysvärejä ja Halosen Maijan kasvitarhan satoa. Syksy on fantastisen ihana ja monin tavoin rikas vuodenaika!

Eurooppa lainehtii yhä. Tänään kuulimme seurakunnan senioritiistaissa erään Omarin kertovan itse tarinaansa matkalta Syyrian Damaskuksen tienoilta Turkin kautta Kreikkaan, Makedonian, Serbian, Unkarin ja Itävällan kautta Saksaan, sieltä Tanskan ja Ruotsin kautta Suomeen. Osa matkaa oli ostettu salakuljettajalta, osa tultu rautateitse ja osa kävelty. – Miksi lähdit, kysyttiin. – Olisin joutunut Syyriassa armeijaan, en halunnut tappamaan oman maan kansalaisia. – Miksi Suomeen asti? – Olen ollut 15-vuotiaasta asti kiinnostunut Suomesta ja kun lähdin pakoon, halusin tänne. Haluan kiittää suomalaisia, että olette ottanut meitä vastaan.
Viikko sitten Omar on vihitty tulkkinaan toimineen Heidin kanssa. Kotoutuminen on jo alkanut.

ihminen ajattelee tulevaisuutta, sumumaisemaa, joka aukeaa, ei tarjoa kiinnekohtia, hiljaisuutta vain. mikä on, on nyt, tämä syksy, nämä keltaiset lehdet, ohi lipuneen kesän muisto. linnut lähteneet, taivas tyhjä, pihassa kukkivat viimeiset kukat. hengitän syvään hiljaisuutta, tunnen sen kipuna, siis elän.

Leidi T ja minä olimme katsomassa Antti J. Jokisen uutuuselokuvaa. Päivänäytöksessä, kuten tavallista, oli parikymmentä mummokansalaista ja muutama nuorempi. Tennispalatsin aulatilat  olivat kokeneet täydellisen mullistuksen: ensin piti etsiä ovea, josta pääsi sisälle, sitten lipunmyyjää ja lopuksi vielä esityssaliakin. Lähtiessä sammutettiin jostain syystä salin valot kesken poistumisen ja mummot saivat haparoida portaita alas pimeässä. Onneksi kukaan ei kompuroinut. Kuulin, kun  muuan mummo kertoi toiselle, että elokuva oli kuin muinoin Helsingin pommituksissa.

Olen lukenut Katja Ketun romaanin, joten juoni ei ollut yllätys minulle. Kiinnosti tietysti mitä Jokinen oli ottanut mukaan, miten elokuvallisesti tarinan kertominen onnistui ja miten näyttelijät suoriutuivat osistaan. Elokuva oli raju ja siten kokemus rankka. Katsoja ei saanut hermolepoa missään vaiheessa, suvantopaikkoja ei juuri ollut. Arvasihan sen mennessään, että sota on sotaa, mutta täyslaidallinen sitä lajia, äänitykit nupit kaakossa puolitoista tuntia, oli kyllä aika kamalaa.

Krista Kosonen oli täydellinen kätilön roolissaan, pohjoisen murrekin luontui uskottavasti. Kätilön veljenä P-P Petelius oli myös todella hyvä. Tommi Korpela leirin saksalaiskomentajana oli suorastaan hyytävä. Toteutus pani ajattelemaan, etteivät näyttelijät totisesti päässeet helpolla tässä elokuvassa – joten mitäpä katsojan kannattaa valitella pehmustetussa tuolissaan. En suosittelisi herkälle katsojalle.