pieniä virpojia Vaarilan ovella. ensimmäiset saivat mennä ohi. seuraavat soittivat tutusti ja ovi aukaistiin. neljä ilosilmää ja virpomaluvut vitsoineen hymyssäsuin. Muru oli saanut valita kukat Vaarin kimppuun, siinä hehkuivat koko elämän värit.

Sinua, sinua…

…olisin mielellään juuri nyt Madeiran keväässä. Se olisi esimakua jostain paljon myöhemmin tänne tulevasta. Lauhat tuulet ja sininen meri auringonvälkkeissä. Kukat, kukat kaikkialla, perhoset ja linnut. Ja tällä kertaa en itkisi koko ajan, niin kuin silloin kun ensi kerran olimme siellä 40 vuotta sitten. Silloin olin jättänyt Esikoisen Mammansa ja Pappansa hoiviin viikoksi tajuamatta, että se oli äitiyslomalla olevalle tuoreelle äidille liian raju ero vauvasta. Kaikki ihana ja kaunis mitä siellä oli, jäi kuin sumuverhon taakse. Olin aivan sairas ikävästä. Nousisin kukkulalle pieneen valkeaan kirkkoon, jonka Maria-alttarin edessä lupasin joskus palata. – Mitä kaikkea Kaappiprojekti nostaakaan pintaan muistojen kerroksista.

Kirkonmäellä loistaa aurinko täydeltä terältään. Parkkipaikat ovat täynnä ja ihmisiä pujahtelee kirkon ovista sisään. Vähän ennen messukellojen soittoa viisi penkillistä rippikoululaisia pelmahtaa alakerrasta kirkkosaliin varatuille paikoilleen. Kuoro ja kirkontäysi seurakunta nousevat urkujen alkumusiikin myötä vastaanottamaan messukulkuetta. Marianjuhla alkaa.

Alttarilla on valkeita ruusuja matalassa maljassa. Kuoriin tulvii valoa seinän takaa korkeasta sivuikkunasta, jonka ehtoolliselle polvistuva saattaa nähdä. Ikkunassa kimaltaa muutama jääpuikko. Kuoro laulaa iki-ihanaa Mozartin eukaristiahymniä Ave verum corpus. Paikalleen palatessa voi nähdä yläikkunasta pilvettömän sinitaivaan. Saarnassa oli hoitavia sanoja. Virsi herätteli miettimään itsekeskeisyyttä omassa elämässä. Tottahan se on, miserere mei…

Kirkkoteellä vaihdetaan muutamia sanoja tuttujen ja tuntemattomien kanssa, halauksenkin saan entiseltä työtoverilta. Pyydän tutun vanhuksen kyytiin, ja viemme hänet kotiovelleen. Mieli on hetken kevyt, maailma kaunis, niin kaunis.

marianlilja tuoksuu huoneessa, pihassa sulava lumi.

aurinko!

häikäistyn ihanasti keväästä.

Teatteri-ilta tarjosi Kari Hotakaisen painavaa tekstiä Martti Suosalon suvereenisti ja jykevästi tulkitsemana monologissa Palvelija. Täpötäysi katsomo Arena-teatterissa tuntui odottavan komediaa, mihin tekstissä kyllä oli aineksia, mutta Suosalo ei harhautunut pelleilylinjalle. Pohjimmiltaan aihe oli vakava, oli kysymys ihmisen eri rooleista ja persoonan maatuskanukkemaisesta monikasvoisuudesta. Lavastus oli äärimmäisen niukka, lähinnä esitystä elävöitettiin äänitehosteilla ja värivaloilla. Katsomossa oli runsaasti miehiä, jotka tuntuivat elävän voimakkaasti mukana. Ensimmäistä kertaa olin teatteriesityksessä, jossa veisattiin yksi virsi kokonaan. Suosalo on näyttelijä, joka tunnetusti taipuu moneksi hahmoksi ja pystyy pitämään katsomon otteessaan vaikka yksin. Hän sai papin roolissa katsomon yhtymään virteen, jonka sanat heijastettiin taustalle, ja urkusäestys auttoi asiaa. Katsoja voi kokea samaistumisen hetkiä roolihahmojen tarinoissa, kuten hyvään teatteriesitykseen kuuluukin. Mietittäväksi jäi kysymys, jonka näytelmä heitti alussa katsomoon: Mitä et tekisi missään olosuhteissa? Isoin maatuskoista vastaisi heti, mutta mitä sisältämme löytyvät persoonamme vastaisivat?

Arkku: omat 52 päiväkirjaa, isän ja äidin muistokirjat, retriittipäiväkirjoja. Rasia, jossa on kolmen sukupolven hiuksia: äidin, oma lapsuuslettini ja suortuva nuoruusajalta, jolloin luovuin pitkistä hiuksista. Esikoisen nauhalla koottu niskatukka, ennen armeijaan lähtöä leikattu.

Kaappi: 47 kuva-albumia täynnä henkilö- ja tapahtumakuvia kahdeksankymmenen vuoden ajalta vanhempieni nuoruudesta ja omastani aina lapsenlapsiemme ensi vuosiin. Lastenlasten vauvakirjat. Hääkuva-albumeja. Matkakuvauksia. Poikien sekalaisten muistojen kansiot. Tärkeiden Valokuvien Laatikko (rippikuvia, ylioppilaskuvia, hääkuvia). Seitsemäntoista muuta laatikkoa: ottamiani luontoaiheisia valokuvia, kirjeitä ja kortteja, lehtileikkeitä, konsertti- ja teatteriohjelmia – mm. Ella Erosen 40-vuotistaiteilijajuhlan runo-ohjelma Kansallisteatterissa (1965?). Grace Bumbryn, Kiri Te Kanawan, Teresa Berganzan ja Kathleen Battlen konserttien ohjelmat arvosteluineen (oi, olen saanut kuulla nämä menneen maailman tähtisopraanot!). Albumikuvien negat. Sarja omia sekä taiteilijaystävän akvarelleja 90-luvulta. Ikoni- ja taidekalentereja. Vuosikalenterit ensimmäisestä työvuodesta (1970) viimeiseen ja siitä edelleen.

Kun ei ole ullakkoa, on Kaappi ja Arkku, muistamisen ja unohtamisen dokumentteineen.

Mihin minä olen säästänyt tämän kaiken? Että muistaisin, jos muistini loppumatkasta hapertuu kuten äidin? Että lapsemme sitten joskus muistelisivat äitiään, tajuaisivat, millainen ihminen olin. Että lapsenlapsemme näkisivät välähdyksiä jostain mitä oli ennen?     

kauniin kansalliskirjaston pääaulan ja rotundan hyllyillä on lukematon määrä kirjoja täynnä hiljaisia sanoja. sanat viestivät historiaa ja nykypäivää. kansien välissä avautuu tiedon maailmojen avaruus. sanat paljastavat, tuovat näkyviin. sanat myös kätkevät ja kätkeytyvät. hiljaisten sanojen talossa aistii merkitysvoimaa. siellä istuu hiljaisia etsijöitä, löytäjiä. 

Maailma on nykyisten sukupolvien elinaikana muuttunut totaalisesti. Puhuimme taannoin leidilounaalla muutoksen kiivaudesta. Tuli mieleen asioita, jotka ovat meidän aikanamme kadonneet, vaikkapa heteka, mustepullot ja kynät, nauhatyynyliinat ja pitsilakanat, puhelinkioskit ja puhelunvälittäjät, kyläkoulut… Samaan aikaan on ilmaantunut paljon koko ajan kehittyvää käyttötekniikkaa, esimerkiksi internet, televisio, matkapuhelin, kodinkoneet. Kyllä muutos on monin tavoin ollut positiivista.   

Muutoksen havaitsee tiedonvälityksessä, taiteessa, tieteessä, puhekulttuurissa. Mitään ajan mittaan kadonneesta materiaalisesta en kaipaa ja monesta uudesta ilmiöstäkin iloitsen vilpittömästi. Vitsiksi jo vääntynyt, ennen oli kaikki paremmin, sisältää kuitenkin totuuden siemenen yksilön henkisen ja sosiaalisen elämän kannalta. Arvopohja tuntuu rapautuneen, hyvät tavat ja lähimmäisen kunnioitus ja huomioiminen menettäneen merkitystään. Muutos heijastuu meihin kaikkiin. Olisiko tässä mielessä ennen ollut paremmin, voi kysyä.

Hätkähdyttävä on tieto, että joka toinen päivä maassamme vanhus tekee itsemurhan. Vanhukset tuntevat, etteivät enää kuulu muuttuneeseen maailmaan. – Ei saa enää oikein mistään kiinni, ihmettelee mitä milläkin tarkoitetaan, huokasi tuttu vanhus taannoin. Tuntee itsensä turhaksi ja hyödyttömäksi, rasitteeksi lähimmilleen ja yhteiskunnalle. Ikätoverien joukko harvenee, yksinäisyys painaa. Tajuammeko, että vanhuksemme kantavat elämän tyrskyissä koeteltua viisautta, kärsivällisyyttä ja lämpöä, osaammeko arvostaa, ottaa vastaan.

Muutos on väistämätöntä ja menneen haikailu turhaa. Kaikkea uutta ei silti tarvitse eikä pidäkään hyväksyä, jos siitä seuraa yhteisöllistä huono-osaisuutta ja pahoinvointia. Tarvitaan muutoskritiikkiä.    

Leffakerho tarjosi hienotunteisella tavalla suorasukaisen ja lämpimän dokumentin Ingrid Bergman: Omin sanoin. Filmi on Stig Björkmanin ohjaus ja käyttää paljon Bergmanin päiväkirjatekstejä ja itse kuvaamaa intiimiä kaitafilmikuvaa perheestä, uutiskuvia, elokuvien kuvauspaikoilta otettuja katkelmia sekä aikuisten lasten haastatteluja. Dokumentti näyttää Ingrid Bergmanin (1915-1982) eloisana ja määrätietoisena näyttelijän kutsumuksen varhain sisäistäneenä naisena, jolle lapset olivat tärkeitä, mutta joutuivat myös hyväksymään äidin työn, joka vei hänet eri puolille maailmaa usein pitkiksi ajoiksi. Bergmanilla oli neljä lasta, vanhin Pia ensimmäisestä avioliitosta lääkäri Petter Lindströmin kanssa; kaksoset Isabella ja Ingrid sekä poika Roberto avioliitosta elokuvaohjaaja Roberto Rossellinin kanssa. Ingrid Bergmanin kolmas aviomies oli jälleen ruotsalainen, Lars Schmidt. Paitsi kolmea avioliittoaan Ingridillä oli muutama romanssi elokuvatyön lomassa. Hän asui lyhyitä jaksoja useissa maissa ja puhui viittä kieltä. Ingrid Bergman oli harvinaisen valovoimainen sekä elokuvarooleissaan että teatterissa. Naispääosa-Oscarin hän sai elokuvasta Kaasuvalo sekä useita Oscar-ehdokkuuksia. Ingrid Bergman kuoli Ruotsissa rintasyöpään 67 vuotiaana. Hänen viimeiseksi elokuvakseen jäi upea Syyssonaatti Ingmar Bergmanin ohjauksessa sekä televisioelokuva Nainen nimeltä Golda, josta hänelle myönnettiin postuumi Emmy-palkinto.  – Oli todella koskettavaa nähdä tämän harvinaislaatuisen ja karismaattisen näyttelijän elämästä tehty lämmin ja intiimi dokumentti. Mieleen jäi erityisesti muuan otos, jossa ikääntynyt näyttelijä katsoo meikittä, täysin omana itsenään kameraan, ja kamera rakastaa yhä hänen kasvojaan.