Tässä ajankohtaisessa tapahtumavirrassa, jossa nyt mennään lastuna laineilla tai johonkin pyörteeseen hetkeksi juuttuneena, on eräs hengityksen tavoin oleellisena elämääni kuuluva ajankulu myös seisahtunut, nimittäin lukeminen. Kun en ole ehtinyt kirjastoon, tuli avuksi ystäväsieluisen ojentama pino vanhaa kunnon kirjailijaa, Eeva Joenpeltoa.

Taitava ja aikanaan menestynyt kirjailija vie lukijan viime vuosisadan alun ja puolivälin ihmisten elämän raadollisuuteen tavalla, joka antaa perspektiiviä nykyajan ilmiöille. Joenpellon romaanien parempien ihmisten ahne suhtautuminen rahaan ja omaisuuteen käy ilmeiseksi, toisaalta köyhyyden ja kurjuuden kuvaamisella suorastaan hekumoidaan. Myös ihmisen outoudet tulevat karmivan tehokkaasti kuvatuksi.

Jos oman aikamme kauhistuttavimmat pahuuden ilmentymät puistattavat ja nostattavat hetkellisesti pelon ja epätoivon fiiliksiäkin, lohduttaako lukijaa tietoisuus: pahuus ja kurjuus on ikuista ja sillä herkuttelu myös. Ei se lohduta, mutta toisaalta yhtä vähän tai vielä vähemmän lohduttaa lilluminen unelmien epätodellisissa pilvissä, jota nykyajan chic lit tarjoilee. On valittava mitä lukee, katsoo, ahmii, kuluttaa – millä kaikella ruokkii ajatus- ja tunnemaailmaansa. On suunnistettava yhä uudelleen oman mielensä ja henkensä kaipauksen ja kokemansa elämänilon lähteelle ja viipyiltävä siinä.

– En ole koskaan aikaisemmin nähnyt kuolevaa ihmistä, Toinen sanoo tultuamme kotiin hyvästelemästä suvun viimeistä Tätiä. Muistelimme käyntiä perheenä hänen äitinsä luona sädehoitokodissa kymmeniä vuosia sitten. Hän halusi puolivuotiaan esikoisemme syliinsä hetkeksi vuoteelle. Juteltiin siinä rauhallisesti miettimättä miten lähellä tai kaukana lähtö olisi. Tunnelma oli läheinen ja lämmin. Matkan pituus ja äidin tilanteen vakavuus tiedettiin, ymmärsimme, ettemme ehkä enää näkisi. Viikon kuluttua hän olikin jo poissa. Muistamme myös lauantai-illan viisitoista vuotta myöhemmin, kun ovikello soi ja sisään tuli kaksi virkapukuista poliisia tuomaan tietoa leski-isän elämän päättymisestä sairauskohtaukseen kotonaan, matkan päässä täältä.

Mieleeni nousi sarja kuolevan kohtaamisia oman elämän varrelta. Isän vanha setä, joka kuoli äkisti silmieni edessä, kun olin yhdeksän. Isäni, jonka kävin poikiemme kanssa hyvästelemässä terveyskeskuksen osastolla loppiaisviikolla erään joululoman aikaan. Äidin, joka ehti 96:n ikään likipitäen omana itsenään. Hänen luonaan sain viipyä elämänsä viimeiset kaksi päivää sairaalan saattohuoneessa, kun häntä ei enää tavoittanut sanoin eikä kosketuksin. Tällaisia tilanteita oli lukuisia työvuosien aikanakin. Kaikista niistä on jäänyt olennaisen ääreen pysähtymisen väkevä kokemusjälki.

Surun aistii ihmisestä, jos on kosketuspintaa jossain elämän vaiheessa siitä jäänyt. Ymmärtää, että hiljainen myötätunto on parantavaa osanottoa.

Kiirastorstai on pääsiäisen polullamme päivä, jolloin perinteisesti olemme käyneet ehtoolliskirkossa. Puolipäivän aikaan Toiselle soitetaan hoivakodissa saattohoidossa olevan tädin tilanteesta, olisi hyvä tulla tänään, sillä aikaa ei enää ole paljon jäljellä. Olimme puhuneet maanantaista. Lähdemme ajamaan tunnin matkaa saman tien. Ehtoolliskirkkoon ehdimme illallakin.

Kun astuu kuolevan läheisen huoneeseen, tajuaa välittömästi, että aika on vähissä. Hengitys käy tiheästi haukkoen, silmät ovat puoliauki, eikä niissä ole elämää. Puheeseen ei tule reaktiota, ei käden koskettamiseen, mutta kun silitämme tukkaa ja poskea – kuten meillä on ollut tapana – täti sulkee silmänsä kuin nukahtava lapsi.

Istumme siinä, puhelemme hiljaa ja hyräilemme tädille tuttuja hengellisiä lauluja. Katselen pieniä luisia käsiä, joissa siniset suonet ovat koholla ja iho on silkkipaperinohut. Kuivuminen on jo alkanut. Saattohoitoon ei kuulu nesteytystä eikä tajuton voi niellä. Suuta kostutetaan pumpulitikulla. Lähtiessä siunaamme tädin. Vilkutamme ovelta, mutta täti ei enää vastaa.

Pitkäperjantaiaamuna saamme viestin: täti on lähtenyt, pääsiäiseksi kotiin.

Olen sillä tavalla hengellinen ihminen, että olen elänyt kirkollista kalenteria juhlapyhineen lapsuudesta asti ja yhäkin elän. Evankelisluterilaisessa kirkossa paastonaika on pääsiäistä edeltävinä viikkoina taustalla vaikuttavana. Kaikilla paasto ei välttämättä liity ruokaan. On mahdollista paastota muusta, joka tuntuu vievän liikaa aikaa, huomiota tai voimia elämässä.

Taannoin murehdin paastoon ja pääsiäiseen varustautuessa sitä, että tuohukset olivat kerta kaikkiaan lopussa. Liisankadun Lampukkapuotia ei enää ole, Valamon ja Lintulan luostarin myymälään on matka käynyt monesta syystä liian pitkäksi, sieltä useimmin tuohuksia olen kotiin tuonut kilon kerrallaan. Sitten Toinen haki netistä osoitteen, josta voi tilata. Ja posti toi.

Tänään taivas on laskeutunut valona kaupungin ylle. Odotan juttuhetkeä ystäväsieluisen kanssa. Iltaa kohti tyyntyvät ajatusten mainingit. Tuohuksen tuoksussa on Hiljaisen viikon iltojen paras hetki. Rukousrauha.

Suomi kuuluu olevan maailman onnellisin maa seitsemättä kertaa peräkkäin. Tästähän ei saa aikaan riitaa, sillä näin todistettavasti on. Toki se vähän riippuu siitä, mitkä onnellisuuden kriteerit ovat, mutta ovathan asiat meillä monessa mielessä tosi hyvin, ainakin paremmin kuin monessa muussa maassa. No, tietenkin saman tien on todettava, että kansa täällä on uutiskriteerien valossa onnetonta, sairastaa paljon, on liikalihavuutta, sydäntautia ja syöpää, masennusta ja burnouttia. Muistisairaita on paljon, niille ei ole hoitopaikkoja, leipäjonojakin on ja työttömyyttä eikä työssä oleva kansanosa ymmärrä omaa parastaan, lakkoilevat ja sahaavat oman onnenpuunsa oksaa.

Jos kysyttäisiin jokaiselta erikseen, miten onnellinen sinä olet asteikolla 0-10? Mitä vastaisit?

Toiselleni kopsahti vuosilukemaan yksi lisää. Hänelle se tapahtuu meistä ensin, puolivälissä kevättä. Minä olen saman tosiasian edessä keskikesällä. Menemme tasavuosia molemmat seitsenalkuisella kymmenellä kohti seuraavaa kuten jo yli puoli vuosisataa olemme yhdessä menneet. Miksi nyt tuntuu kuin vuosien vilinää haluaisi jo jarruttaa? Tosiasiassa aika liukuu samaa tasaista tahtiaan, vaikka kuinka sitä haluaisi venyttää.

On tapana onnitella, ja kyllä, onnea ei ole koskaan liikaa. Siinäkin kyllä on eroa, mitä kunkin ikävaiheen onni on. Ei tällä kymmenellä tarvitse enempää omaisuutta tai rahavaroja, ei mainetta, kunniaa eikä arvomerkkejä. Terveyttä jos olisi siinä määrin, kuin elämään kahden kotona ja yhteyden pitoon läheisten kanssa tarvitaan. Rakkautta ja sopua jos riittäisi hyvinä sekä huonoina päivinä. Kiinnostus ajan ilmiöitä kohtaan jos vielä säilyy ja kyky vuorovaikutukseen. – Se riittäisi onneksi.

Kuulumatta mihinkään ammattiyhdistykseen, liittoon tai poliittiseen puolueeseen lienen paitsi vallaton myös vaaraton sekä vapaa muodostamaan mielipiteeni tilanteesta, johon kyseiset tahot ovat jääräpäisyydessään kansalaisten yhteiskuntarauhan mukiloineet. Täytynee olla varaa kun ei malttia ole.  Kansalainen seuraa otsa rypyssä mihin tuossa oikeastaan pyritään ja mihin vielä päädytään.

Poliittiset pelisäännöt, joita demokratiassa on, ovat ajassa elävää tavaraa, siis myös muuttuvaista. Yksipuolisesti niitä ei voi mikään taho sanella silloin, kun ne koskevat laajoja väestönosia. Tämä tässä on unohtunut. Politiikan taustalla häärivät intressipiirit pyrkivät aika ajoin painostamalla kääntämään vallan kahvaa. Epäselvät pelisäännöt ajautuvat häiriötiloiksi, joissa valtaa käyttää se, jolla sitä eniten on.

Isohkossa kaupassa, jossa käymme yhdessä keräilemässä viikoksi syötävää ja muuta tarpeellista, kuten kukkakimppuja ja Pelikaaniristikoita sekä -kryptoja tai sudokuja, on keskikäytävällä pieni kahdenistuttava penkki. Vuosikausiin emme huomanneet sitä, vaikka varmaan siinä moni on ollut hetken aikaa istumassa.

Nykyään olen alkanut sanoa Toiselleni ’oottaisitko penkillä’, jos haluan käydä tutkimassa vaikka onko jotain uutta valikoimissa. Hän parkkeeraa penkille kärryn kera ja löytyy siitä erikseen etsimättä. Viime käynnillä tapahtui, että muuan pieni mummeli kiiruhti paikalle ja totesi hämmentyneenä, ettei istuja olekaan se mies, jonka hän oli siihen jättänyt vartoomaan. Toinen siihen ystävällisesti, ettei taida olla hakijakaan se muori, jota hän odotteli. Kun tulin paikalle hetkeä myöhemmin, toivotin mummelille onnea etsinnöissä ja erosimme hyväntuulisina.

Kassajonossa huomasimme, että olivat hekin toisensa löytäneet. Penkki toimii tärkeässä tehtävässä, connecting people.

Jossain vaiheessa kevättalvea tulee tilanne, jossa ihminen odottaa jo kevään merkkejä, noteeraa pienimmänkin ja pettyy, kun säätila soutelee kaksi askelta eteen, yksi taakse -vauhtia. Mitä kiihkeämpi odotus, sitä nihkeämpi pettymys. Voi kokemuksesta muistuttaa itselle, että pääsiäisestä päästyä helpottaa.

Tästä lopuilleen ehtineestä talvesta tuli eteläisessä Suomessa pitkästä aikaa poikkeuksellisen runsasluminen ja kunnon pakkasiakin koettiin. En enää ole pulkkamäkikunnossa, hiihtimetkin ovat viime vuosisadalta olleet pölyttymässä varaston taaimmaisessa nurkassa. Luistimilla liitelystä olen nähnyt vain unta. Lumilapiota on kyllä tanssitettu senkin edestä.

Kevätfiiliksiä herättelevät pikkulinnut piipityksineen, aurinkoisin päivin räystäiltä tipahtelevat pisarat ja katolta humahtavat lumet, sulavat pihapolut, seinustojen vihreät alut ja paisuvat silmut pihapuissa. Vielä päivystän metsänreunan koivujen punertumista, maailman sinisintä kevättaivasta – ja sulavan lumen tuoksua lempeässä tuulessa.  

Helsingin Sanomat on meille perheenä ollut iät ja ajat The Lehti. Jakelija sen on aina varhaisena aamuhetkenä toimittanut postilaatikkoomme niin, että Toinen meistä on saanut sen heti heräiltyään painomusteelta tuoksuvana hyppysiinsä. Tietysti meille tulee muutama muukin lehti, mutta ne liittyvät kulttuurilajiin tai asiantuntijuuteen alalta, joka meille on ollut tärkeä ja läheinen läpi elämän.

Mihin me oikeastaan tarvitsemme tätä pöhötautista lauantaihesaria, jossa ei ole yhtään kumpaakaan kiinnostavaa asiajuttua A-osan lisäksi? Sen sijaan puolen sivun kokoisia naamoja tai ruokalautasen kuvia kyllä riittää. Sivujen yläreunassa lukee kulttuuri, mutta kun tarjolla on vaikka minkä sortin sillisalaattia, harvoin on mitään meille. Aiheet ehkä kiinnostavat nuorempaa väkeä, mutta siitä asti kun tämä muutos paisutti lehden, olemme alkaneet tuumia mistä kaikesta maksamme turhaan 600 e vuodessa. Toiselle meistä ehkä riittäisi uutispainotteinen digilehti, mutta en minä halua tuijotella koko ajan eri kokoisia ruutuja. Haluan pitää hyppysissäni oikeaa sanomalehteä.

Post scriptum 3.3.2024 Sunnuntaihesari paljasti minut turhasta nillittäjäksi. Oivaltavia juttuja fiksuilta ja asiaan paneutuneilta toimittajilta yksi toisensa perään (Anna-Sofia Berner, Tulevaisuuden koulu; Miia Vatka, Ihan tavallinen messu; Eleonoora Riihinen, Talouspolitiikasta). Erityiskiitos Janne Saarikivelle esseestä Superjohtajat!