Leni kertoo: Pohjois-Irlannin levottomuuksia yritetään jatkuvasti selittää pelkästään katolisten ja protestanttien uskonnollisilla erimielisyyksillä. Tosiasiassa alueella on neljä erimielistä ryhmittymää, jotka hakevat paikkaansa. 30.1. 1972 brittipoliisit ampuivat 13 katolista irlantilaisaktivistia. Päivä sai nimen ’Bloody sunday’. Väkivallan aikaa riitti 30 vuotta, sitä kutsutaan nimellä ’The Troubles’. Syy ei ollut pelkästään IRA:n (Irlannin tasavaltalaisarmeija), oli myös UFF (Ulsterin Vapaustaistelijat) ja UDA (Ulster Defence Association), UVF (Ulsterin vapaaehtoisjoukot) ja LVF (Lojalistien vapaaehtoiset). 1998 saatiin aikaan ’Pitkänperjantain sopimus’, jonka kätilöinä olivat Bill Clinton ja Tony Blair. IRA:n aseidenluovutuskomission työtä johti Martti Ahtisaari ja rauhansopimuksen maaliin saattamista Harri Holkerin johtama komissio. Irlannin lippu on symbolinen: vihreä pystyraita on katolisten tunnusväri, oranssi taas protestanttien, niiden välissä rauhan symbolina valkoinen.

Neljäntenä matkapäivänä ajelemme pikku pysähdyksin Burreniin. Maisema muuttuu karummaksi, kallioita ja kivikkoista nurmea. Meri pilkottaa sieltä täältä. Burrenin kalliorannalla pysähdymme, pääsen kuvaamaan pieniä kukkia, jotka sinnittelevät kivikossa. Saan omaehtoisen hetken, sillä useimmat suunnistavat meren rantaan. Kun käännyn palaamaan autolle, yksi matkalaisista tulee luo ja purkaa ahdistustaan paljosta selostuksesta ja musiikin soittamisesta. ”Vihdoin sain hetken ajatella omiani”, hän sanoo. Myöntelen, olen itsekin ajoittain toivonut hiljaista hetkeä. Toisaalta Irlannissa opiskelleena ja usein vierailevana Lenillä on täällä ystäviä, joiden kautta hänellä on sellaista tietoa maasta ja kansasta, mitä matkaoppaat eivät kerro ja se juuri on mielenkiintoista. Hänellä on myös hyviä humoristisia kommentteja asioista. Niinhän se on, ettei matkanjohtajan tapa hoitaa tehtäväänsä ikinä vastaa kaikkien matkalaisten odotuksia ja tarpeita. Kehoitan juttukaveriani ottamaan tilaa ja aikaa itselleen aina kun voi. Seuraavana päivänä hän jääkin hotellille ja vaeltelee omin päin päivän.

Pääkohteemme on tänään Cliffs of Moher – paikka joka on vetänyt minua tätä maata kohti jo kauan. Kohtisuoraan merestä nousevat jylhät kallioseinät ovat korkeimmalla kohdallaan 214 metriä meren pinnan yläpuolella. Kallionkoloissa pesii 30 lintulajia, mm. lunneja, ruokkeja, kiisloja, haukkoja, myrskylintuja. Päivän sää on seesteinen ja aurinkoinen, näköalat ovat parhaat mahdolliset. Nousen rinnettä, seison viimein korkeimmalla reunamalla, katselen Atlantin aaltoja, jotka murtuvat jossain huikean alhaalla kallioon. Ihmisiä on ympärillä paljon, monen maan kansalaisia, mutta näkymä mykistää hälyn. Paikasta, jossa turva-aita loppuu, pääsee kyllä aika helposti suojaamattomalle alueelle. Ihmettelen, miten monen on päästävä juuri sinne ottamaan se pakollinen selfie selin reunamaa. Entä jos horjahtaisi…

Moheriin rakennettiin 2007 uusi matkailukeskus, jossa on kaikki palvelut, joita tarvitaan. Kallion reunat on eristetty tukevalla aidalla, sillä vuosien mittaan kalliot ja meri ovat todistaneet liian monta itsemurhaa. Nytkin pieni alus partioi alhaalla lahdella varmuuden vuoksi. Rinteellä on muutama soittaja kolikoiden toivossa. Ainakin haitarin, viulun ja harpun soittajan ohi kuljemme. Matkailukeskuksen auditoriossa esitetään hienoa lintuperspektiivistä kuvattua kolmiulotteista filmiä, jonka katson Toisen kanssa kahteen kertaan. Visuaalinen aikamatka on myös äärimmäisen mielenkiintoinen. Siinä esitetään maapallon mantereiden ja merien nyt-hetki. Halutessaan voi valita ajan 300 miljoonaa vuotta sitten ja nähdä, kun Afrikka on kiinni Etelä-Amerikan mantereessa ja Irlanti ja Englanti ovat kiinni Euroopan mantereessa. 50 miljoonan vuoden kuluttua tulevaisuudessa Afrikka on liukunut kiinni Etelä-Eurooppaan, Välimeri on hiekka-aavikkona ja Itämeri kuivunut kokonaan pois.

Pitkä ajo lauttamatkoineen Kerryn kreivikuntaan tehdään taas jo sateisessa, pilviharmaassa säässä. Kerryn kylät ovat rakennuksista päätellen köyhempää seutua. Majoitumme Ballyheiguessa vaatimattomaan, vanhaan hotelliin, joka on tavattoman sokkeloinen; toisaalta kodikas, toisaalta kulunut ja tunkkainen. En marise ääneen, mutta Toisen kanssa toteamme, että näin on. Irlannin majapaikoissa kaikissa on muuten kokolattiamatot ja kun niillä on ikää, pöly ärsyttää. Astmaattiselle tällaiset hotellit olisivat kamalia. Luovuutta vaatii myös ainakin *** hotelleissa yleinen kahden hanan systeemi lavuaareissa ja kylpyhuoneiden kiinteä kattosuihku.

…jatkuu

Connemara! Ja nytnousevat maisemaan kukkulat. On jokia, pieniä järviä, marskimaata ja suota, josta turvetta nostetaan. On pieniä kyliä, joissa on iirinkielisiet kyltit. On loputtomasti kiviaitoja, jotka erottavat lampaiden laitumet lehmien niityistä. Kylissä löytyy vielä muutamia olkikattoisia pikku taloja kukkivine pihoineen. Ajamme O’Haran talolle. Se on EU-tuen turvin kunnostettu matkailukohteeksi, jossa Irlannin turvetuotantoa ja maataloutta voi esitellä. Talon yhteydessä on muutama huone yöpyjille, kahvila ja matkamuistomyymälä. Ostan ruususaippuan. (Olenko kertonut, että hankin reissuiltani ihanasti tuoksuvia yrttisaippuoita, joita käytän sekä saunasaippuana että vaatekaapeissa tuoksua antamaan. Ne ovat edullisia matkamuistoja: tulevat käyttöön.)

Leni ja Martin

Martin O’Hara ajaa meidät traktorin vetämällä vaunulla ylös kukkulan rinnettä lammaslaitumelle. Näköala on huimaavan avara! Rinteeseen oli kunnostettu vanha viljelijäperheen asumus. Miten pieni se onkaan. Avotakkaan on sytytetty turpeesta kuivatettuja puuhiiliä. Niistä leviää lämpöä ja tulen tuoksu on yllättävän miellyttävä. Asumuksen takana on aitauksessaan kukko ja muutama kana. Martin kertoo maanviljelyksestä ennen ja nyt sekä esittelee turpeen nostamista käsin kulmaraudalla. Hän kertoo myös, mitä kaikkea suosta on turpeen noston yhteydessä löydetty: vanhoja kasveja, hienosti säilyneitä puujuurakoita, työkaluja, astioita – ja jokunen muumiokin. Halukkaat saavat myös maistaa kotipolttoista pontikkaa.

Matkamme jatkuu Clifdeniin, jossa on lounastauko ja sieltä edelleen Kylemore Abbeyn luostarialueelle poiketen. Hurmaavassa maisemassa on viisi kukkulaa, joki ja järvi. Kauniin maiseman reitti jatkuu Inaghin laaksoon ja sieltä jälleen Galwayhin. Epäilen, että valitsemassani lounasruuassa on ollut jotain pielessä, kun minulle tulee huono olo. Nukun autossa koko paluumatkan. Osa porukkaa jää kaupungin keskustan Galway Arts -tapahtumia ihmettelemään, me ja pari kolme  muuta jatkamme taksilla hotelliin. En jaksa illalliselle, maha on ihan sekaisin. Onneksi irlantilaisissa hotellihuoneissa on yleisesti vedenkeittomahdollisuus, joten saan toinnuttuani teetä ja Toisen hakemaa lämmintä juustoleipää iltapalaksi. BBC:n uutisissa kerrotaan Kentissä olleen valtava tulva.
Kaikesta huolimatta  nukun yön hyvin ja aamulla olen taas kunnossa.

…jatkuu

Suoriudumme aamiaisen jälkeen taipaleelle kohti Locken viskitislaamoa. Se on  ollut 20 vuotta museoituna ja amerikkalaisen liikemiehen toimesta otettu uudelleen käyttöön. Toinen näyttää riemastuvan ikivanhoista vesiratas- ja kampiakselijärjestelmistä ja yrittää selostaa minullekin miten ne toimivat. Olin ajatellut boikotoida koko tislaamoa, kun ei viski eikä sen valmistus minua liiemmin kiinnosta. On kuitenkin mukavaa nähdä Toisen innostuvan pitkästä aikaa pikku pojan tavoin. Kuulemme täällä mikä ero on irkkuviskillä ja skottiviskillä: skotit kuivaavat ohran avotulella ja saavat jyviin savuaromia, Irlannissa ohra kuivataan uunissa. Skotlannissa juoma tislataan kahdesti, Irlannissa kolmesti. Viski kypsytetään vanhoissa tammitynnyreissä, joissa aiemmin on kypsytetty sherryä tai madeiraa. Irlannissa viskiä juodaan joko ”neat” eli sellaisenaan, ”on  the rocks” eli jäillä tai ”with red”, punaiseen limonadiin sekoitettuna. Itse juoma on minusta kamalinta ikinä, mutta siemailun clou lieneekin vaikutus eikä maku.

Tutustumme Clonmacnoisen luostarialueen raunioihin ja kelttiristien symboliikkaan.  Leni kertoo luostarin perustajan, Pyhän Chiaranin vaiheista. Maisema muuttuu mitä lännemmäksi matka jatkuu Galwayn moottoritietä. Ohitamme heleän vihreitä niittyjä, valtavine lehmä- ja lammaslaumoineen. Irlanti on edelleen maatalousmaa, ei siitä mihinkään pääse. ”Tiedättekö miksi Irlannissa on maailman onnellisimmat lehmät?”, Leni kysyy ja jatkaa: ”No kun viskitislaamojen mäski toimitetaan niille rehuksi”. Lehmät näyttävätkin onnellisilta, osa niistä jopa makaa niityllä kyljellään, koivet ja pää oikoisenaan. (Jos ne ovatkin syöneet liikaa mäskiä?) Moista lepotyyliä en ole kotimaan lehmillä konsaan nähnyt.

Puut ja pensaat ovat rehevyydessään vertaansa vailla. Aurinko helottaa, sitten taas ropsahtaa pieni sadekuuro, joita siellä kutsutaan showereiksi. Leni kertoo Irlannissa säätä olevan kolmenlaista: ”Äsken satoi, nyt sataa ja kohta sataa”.  Maisemaan ilmaantuu suoalueita, joilta nostetaan turvetta pieniksi keoiksi. Sitä käytetään puuhiileksi kuivattuna lämmitykseen. Pieniä hiljaisia, silti elinvoimaisia kyliä vilahtelee ohi. Tyypillisessä kylässä on kuulemma kaksi pubia ja kirkko.

Leni kaataa niskaamme kelpo pläjäyksen Irlannin kansallista historiaa. Muutamat torkkuvat, mutta minä kuuntelen kiinnostuneena, teen jopa muistiinpanoja. Irlantilaiset ovat alkuperäisen ’Danan jumalattaren kansan’ (vihreäsilmäiset, pisamaihoiset, punatukkaiset), pohjoisesta tulleiden viikinkien,  Keski-Euroopasta 1300-luvulla tulleiden kelttien ja Englannista ja Ranskan rannikolta tulleiden anglo-normannien sekoitus. Lenin luennosta selvisi viimein sekin minua askarruttanut seikka, miksi irlantilaisilla on niin paljon Mc’ ja O’ -alkuisia nimiä: näet Mc’ = jonkun poika ja O’ on taas pojanpoika. – Kristinuskon toi Irlantiin muuan Patrick, 16-vuotias englantilaispoika (!), josta myöhemmin tuli Irlannin kansallispyhimyksenä tunnettu Pyhä Patrick. Hänen syntymäpäiväänsä 17.3. vietetään Irlannin kansallispäivänä. Kansasta 86 {b195221a10a1fd9fb3a5b01a51efd600d33662cb52de181d4366fdfbbc3c5b7a} on katolisia ja kymmenkunta prosenttia anglikaaneja ja muita kristillisiä kirkkokuntia. Historiaan vaikuttaneita hallitsijoita ovat olleet mm. Oliver Cromwell ja Wilhelm Oranialainen. Amerikkaan suuntautuneen siirtolaisaallon käynnisti perunaruton aiheuttama nälänhätä. Itsenäistymispyrkimyksiä vauhditti 1916 Pääsiäiskapina (Rebellion), jota seurasi sota Englannin kanssa. Kuusi kreivikuntaa jäi Englannille, muut muodostivat vapaavaltion, josta sisällissodan jälkeen tuli Irlannin tasavalta 1923.

Illalliseksi on turskaa, jonka tyrmäävä haju tulvahtaa jo hotellin ovella vastaan. Leni on järjestänyt mahdollisuuden irkkumusiikin konserttiin kaupungilla, johon toki haluamme. Oi, se on ihana ilta! Orkesterissa äiti soittaa viulua ja laulaa, isä irlantilaista säkkipilliä, tinapilliä ja muita puhaltimia, tytär rytmisoittimia, erityisesti kehärummun soittajana hän on mestarillinen, juontaja soittaa kitaraa, taidokas kosketinsoittajamies panee parastaan ja irlantilaista pikku haitaria (jota kutsutaan boxiksi) soittelee unelmoiva nuorimies. Musiikki tempaa mukaansa kuin pyörremyrsky, mutta varsinainen aplodirieha alkaa, kun lavalle pelmahtaa neljä siroa ja kaunista tyttöä, joiden kopinakenkien rytmikäs tahti tuntuu käsittämättömän nopealta – kunnes lavalle hypähtää nuori mies ja rytmi suorastaan räjähtää. On mykistävää nähdä miten jaloilla voi luoda vaikutelman, että kaikki on mahdollista. Lopulta nuorukaisia on myös neljä, joista kaksi on teini-iässä, mutta jalkatyö on jo loistavalla mallilla. Että voikin musiikista ja tanssista välittyä niin kevyt, iloinen ja irrallinen olo! Yleisö on aivan hurmaantunut. Tämä juuri on sitä irlantilaisten sielua ja sydäntä! Koen harvinaisen vahvan elämyksen: kunpa tämä ilta ei päättyisi koskaan.

…jatkuu

Varhainen kahden ja puolen tunnin lento kolmen meren yli. Dublinin kentällä on ruuhkaa. On vain yksi pitkä kiitotie, sama sekä tulijoille että lähtijöille. Kiertelemme puolisen tuntia ympyrää ennen kuin tulee vuoromme laskeutua. Mietin miksi me olemme täällä vasta nyt, kun matkustus alkaa käydä vaivalloisemmaksi. Niin kauan Irlanti on ollut toivekohteiden listalla. Vuotemme pinoutuvat, pinon paino jo tuntuu. On aika herätä vihdoin: jokainen matka tästedes voi olla viimeinen yhteinen, sen verran riskitekijöitä jo on.

Tulopäivän sää osoittautuu saaren tyypillisimmäksi: pilveilevää, auringon pilkahtelua, muutama sadepisara bussin tuulilasiin kaupunkikiertoajelulla. Dublinin kuhinaan tuntuu olevan helppo solahtaa. Kadut ovat kotoisasti mullin mallin kuten Helsingissäkin joka kesä. Dublinissa kaivetaan nyt paikkaa luas’in (raitiotien) kiskoille kapeiden pääkatujen keskelle. Kaksikerroksisia kaupunkibusseja jyrisee tauotta suuntaan ja toiseen. Siellä täällä joku huono-osainen lojuu kadun varrella kerjuukuppi ojossa. Jalkaudumme keskustan ainoaan puistoon. Se on omistettu Oscar Wildelle. Siellä on myös ainoa koko matkan aikana nähty lasten puistoalue.

Oscar Wilde

Saamme liput Dublinia-museoon tutustumaan Irlannin historiaan ja opas häipyy teilleen. Museo on ahdas ja sokkeloinen, vaeltelemme siellä koululaisryhmien seassa omaan tahtiin opastauluja tutkien. Eri aikakausia on elävöitetty luonnollisen kokoisin vahanukkevitriinein. Tekstitaulut ovat myös iiriksi, joka on virallisesti maan ensimmäinen kieli, vaikka vain kymmenesosa puhuu sitä äidinkielenään. Historia kertoo viikinkien tulleen saarelle ensin laivoineen ryöstelemään luostarien aarteita ja tekemään kauppaa. Viikinkien valta-aika päättyi 1100-luvulla, kun anglo-normannit hyökkäsivät saarelle ja valloittivat sen. Museo esittelee viikinkien ajan ja keskiajan elämää Dublinissa.

Museon uumenista nykyaikaan noustuamme vaeltelemme omin päin kaduilla. Penkkejä ei ole missään, nuoriso istuskelee talojen portailla ja turistit seisoskelevat tukkimassa ahtaat kulkuväylät. Ymmärrämme, että penkit ovat pubeissa. On ilmeinen tarkoitus viihtyä siellä guinneslasin ääressä.  Mekin viihdymme lounassalaattia nautiskellen. Sitten kuljeskelemme Trinity Collegen portista alueelle, missä on nurmikkoa ja upeita puita (mutta ei penkin penkkiä). Aurinko on tullut esiin ja helottaa täysillä. Koska on tarkoitus tavata siellä Leni-opas määräaikaan, emme enää lähde kaupungille. Ryhmämme näyttää kokoontuvan paikalle ajoissa.

Bussissa käy ilmi, että eräs yksin matkustavista naisista puuttuu. Opas lähtee takaisin kohtaamispaikalle etsimään, mutta sillä välin nainen ilmaantuu omia aikojaan bussille. Opas tulee ja kuulee, että nainen on löytynyt, mutta eräs mies on lähtenyt pakottavan tarpeen ajamana etsimään vessaa. Tilanne huvittaa matkalaisia, vaan mitä miettinee oppaamme. Odottelemme siis, ja kohta helpottunut mieskin ilmaantuu. Mutta kaupungin työstäpaluuruuhka on alkanut ja jumittanut bussin. Odotus jatkuu. Leni käyttää tilaisuuden hyväksi ja saamme kosolti dublinilaisten arkeen liittyvää tietoa.

Ensimmäinen yöpymispaikkamme on Kildaressa, josta on tarkoitus heti aamulla jatkaa kohti Galwayta. Olen puhkirikkiväsynyt huonosti nukutusta yöstä, varhaisesta ylösnoususta, odottelusta ja kävelemisestä. Ehdin suihkuun ja siistiytymään ennen illallista. Pöydissä keskustelu on väkinäistä kuten aina ensimmäisenä iltana uppo-outojen kesken on.  Naiset puhuvat puuta heinää, miehet eivät vaivaudu sitäkään vertaa, paitsi Toinen. Hän ottaa luontevasti puhetta vieressään istuvan miehen kanssa päivän kokemuksista. Minä en jaksa. Vieressäni istuva edellisen puoliso kysyy vähän töksähtäen: Mistä te olette? Vastaan yhdellä sanalla. Hän ei saa siitä lörpötyspuheen aihetta, jättää minut rauhaan. Kolmen ruokalajin illallinen on ihan liikaa. Syön kasviskeiton ja maistelen pääruokaa. Jälkiruoka on ylimakeaa minulle. Poistumme ensimmäisten joukossa huoneeseen, eikä unta tarvitse houkutella.

…jatkuu

Astun väen mukana vanhaan kivikirkkoon, joka täyttyy puoliksi. Kellot ovat soineet vaivaisen kuuloisesti, joltain nauhalta varmaan. Urkuparvelta noruu alas virren alkusoitto. Kanttori parahtaa laulamaan muhkealla volyymilla, ja seurakunta tahmailee mukaan. Tilanne etenee tuttuun tapaan liturgisine vuorotervehdyksineen, tekstinlukuineen ja virsineen. Pappi lukee evankeliumin alhaalla kuorissa, mutta päättää sitten kiivetä hallelujan aikana saarnastuoliin puhumaan päiden yli.

On uskonpuhdistuksen muistopäivä, ja seikka häiritsee pappia siinä määrin, että hän kääntelee aluksi ajatusta uskonpuhdistuksen elävyydestä tässä ajassa. Hänen mielestään uskonpuhdistuksen aarteet eivät ole pelkkä muisto. Minusta näyttää siltä, että tässä ajassa ne eivät taida olla edes muisto enää. Sitten Pappi pyytää seurakuntaa nostamaan oikean käden ylös. Useat nostavatkin. Minulla on oikeassa kädessä kynä, joka pysyy paperilla ja odottaa perusteluja. Käsien nostatus onkin vain temppu, jolla pappi pääsee puhumaan sanan vallasta. Puhe polveilee aika kauas evankeliumitekstistä, jonka aihe on ’valona ja suolana’. Lienen paatunut sanankuulija, en pysy papin ajatuksenjuoksussa mukana. Jään miettimään valon ja suolan olemusta itsekseni. Penkki on harvinaisen epämukava, väsyttääkin huonosti nukutun yön jälkeen.

Rippikoululaisten ryhmä laulaa innottomasti ’Jumalan kämmenellä’, kitarakomppi kolisee. Urut pauhaavat uskonpuhdistuksen muiston kunniaksi Jumala ompi linnamme, ja seurakunta hymisee mukana. Totean, että alkuperäiset Lutherin sanat on kolmesti muokattu uusiksi virsikirjaan, ensin Finnon, sitten Lönnrothin ja 1986 virsikirjakomitean toimesta. Mietin hetken, miten ja milloin seuraava virsikirjaa uudistava komitea peukaloisi tekstiä. Esirukoillaan kastettujen Aamu Minea Linnea Auroran ja Jare Rikhard Romeon sekä heidän vanhempiensa ja kummiensa puolesta. Vihittäviä pareja ei ole. Kanttori laulaa poisnukkuneiden isoäiti-ikäisten naisten muistoa kunnioittaen Tule kanssani Herra Jeesus, ja rukouksessa muistetaan kuolemaa surevia omaisia. Pappikin alkaa jo väsyä, ehtoollismessu painuu alavireiseksi. Valtaosa kirkkokansasta vaeltaa kuoriin saamaan paperin makuisen öylätin ja tilkan kirkkoviiniä. Loppusoitto on tälle seurakunnalle yhtä kuin ulosmarssi.

  Miksi olen täällä vieraiden ihmisten joukossa. Olisin voinut nukkua omassa sängyssäni hyvin ja mennä kotikirkkoon. Siellä en tarvitse kynää enkä lehtiötä. Enkä tunne itseäni vieraaksi ja epävireiseksi.   

Pissismummo paikansi ittens ylemmäs kartalla juhannuksesta toivuttuaan. Seurana oli nuorempi ystävämummo, Kriikuna. Mummokansalaiset kohentautuivat yksissätuumin sinivalkoisille siivillen ja lehahtivat tunnin ja vartin matkan kaupunkiin, josta valkoisella vuokralimusiinilla arvokkaasti suuntasivat he viivasuoraa tietä korpien halki pohjoiseen. Korven kätköissä tiesivät he piilevän pirtin, jossa heitä odoteltaisiin. Ajo-ohje oli kännykässä ja sen mukaan oli selkosilla selkeä suunnistaa. Päivä pilveili ja pilkahteli, siis mitä mainioin ajosää.

Vastaanotto oli lämmin ja vallan rutistavainen. Kutsu oli ollut voimassa liki kaksikymmentä vuotta ja väkevästi uudistettu kevätkuussa tänä vuonna. Kaikella on aikansa ja nyt tällä reissulla. Piilopirttiä isännöivä Menninkäinen Keiju-emäntänsä kera esitteli vuosien mittaan rakentuneet tilat: luomuharmaa pirtti sydämenään pikkuinen liesi, lasten perheille pystytetty nukkuma-aitta, jossa satunnaisen vieraankin oli mukava yöpyä, liiteri ja sen kyljessä pikkuinen huussi, leikkimökki lapsenlapsille ja soma sauna, jonka kiukaan alle Menninkäinen jo tulta viritteleiksen. Ja näkymä rinteeltä alas järvelle ihan sykähdytti! Rannassa odotteli vene soutajaa. Ja ah, saunalta polku uimasille veteen, jossa sirkeät kalat silmille hyppivät.

Aamusella Menninkäinen ilmoitti päivän ohjelmaksi Pirunkirkolla ja Hepokönkäällä käynnin. Hepoköngäs on könkäitten köngäs – Suomen korkein (24 m) luonnonvarainen putous. Se oli vuolaimmillaan kevään ja alkukesän runsaiden sateiden ansiosta. Mummot olivat yhdessä ja erikseen siellä joskus käyneetkin ja tiesivät, että kulku koskenniskalle ja puolivälitasanteelle oli helppo ja siitä vielä alas astikin portaita pääsi. Jylisevien vesien tuntumassa siemaistiin kahvit ja matka jatkui. 

Pirunkirkolla ei kukaan meistä ollut käynyt, tietä jouduttiin kyselemään. Vaan annas olla, kun seistiin polun alkupäässä, siinä jäpötti öykeä puomi poikittain ja puomissa lappu: Polku suljettu ja pääsy kielletty myrskytuhojen takia. Kauempana näkyi tukinpaksuinen kuusi kaatuneen polun poikki. Pissismummo, että mitäs nyt tehdään. Menninkäinen, että tänne asti piti tulla peijakkaan lappua lukemaan – ja Keijumuori, että kun Korven Sanomissa vielä viime numerossa oli mainos oikeen… Vaan mitäs nämä. Eipä siinä kauan aanailla, kun Pissismummo on jo pujottautumassa kaiteiden välistä rinnettä laskeutuville rappusille ja mutisee mennessään: käynpä kattomassa, josko tuosta miten… Kriikuna on kiipeämässä perään, Menninkäinen nostamassa kenkkuista koipeaan puomin yli ja Keijumuori pujottautumassa puomin ali.

No, äläs. Tukinpaksuisesta kuusesta päästään kohtuullisen hyvin yli, mutta sittenpä edessä rönöttää kaksi puuta päällekkäin polun kaiteiden varassa ja niitten takana tureikkoa niin kauas kuin rappuja alaspäin näkyy. Pissismummo huikkaa perässä tulijoille: kyllä on piru kaikkensa tehnyt, ettei kirkolle kukaan pääsis. Ja Menninkäinen, että mitäpä se hyvejää takasi kääntyvä, kun kerran on pirunpolulle lähtennä. Jovain hikeä norui, kun selvitettiin reittiä puu kerrallaan, yhdestä yli, toisesta ali, kolmansien välistä – kunnes tuli kolmen puun oksakas ryteikkö. Pissismummo, että nyt lykkäs piru merran viimesen kerran – nääs näytti, että tähän tyssäsi matkanteko. Ryteikön takana polku vielä ilkkui selvänä. – Akat tieltä kääntyy, puhisee Mummo ja kiipeää, hitaasti ja huolella jalansijat asetellen ja oksantynkiä väistellen. Niinvain tuo mokoma huutelee kohta toiselta puolen, että nyt loppu esterata. Kriikuna tulee perästä ketterämmin nuoremmuuttaan, ja Mummot jäävät katsomaan, joko kasikymppiset peränpitäjät luovuttavat. – Siunatkoon, nehän kiipeävät yli!!

Pirunkirkon maisema perillä on kivinen ja kolkko, syvän rotkon pohjalla kohisee koski kallioseinämät kohtisuorana kahtapuolta. Mykistynyt katsoja saa ihmetellä kymmeniä metrejä korkeiden korpikuusten latvuksia alapuolellaan. Siinä seisovat hikihelmet otsalla Pissismummo, Kriikuna-mummo, Menninkäinen ja Keijumuori. – Taitaa olla Nälkämaan laulun paikka, virkkaa sitten P.Mummo. Ja se lauletaan.

Paluumatkalla Mummot menevät taas edeltä ja etsivät nyt kiertotietä. Ei ole helppo sekään, sillä maastossa polkuja ei ole, jyrkkää rinnettä sen sijaan on ylös ja alas päin ja kaatuneita puita sielläkin sikin sokin. Menninkäisellä ja Keijumuorilla on kevyet lenkkarit toisin kuin Mummoilla, jotka ovat sonnustautuneet saappaisiin. Lopulta ollaan kaikki ehjinä siinä mistä lähdettiin. Ryytyneen hiljaisuuden katkaisee Pissismummo. – Otetaanko uusiks, kysäisee.  Menninkäinen, että mitäpä se hyvejää, pirunpolkuja, van saapi sanoa, että kerran on käyty.    

Paluupäivä lähenee. Aamiaisella pohdimme mitä tekisimme tänään. Toinen käy tietokonehuoneessa tutkimassa kotimaan uutisia, minä selailen kohde-esitteitä ja poimin niistä Jerseyn kasvitieteellisen puutarhan Samareksessa. Sinne! Paikkaan näyttää pääsevän helposti bussilla 1A kerran tunnissa. Sonnustaudumme matkaan. Keskustan bussiasemalla on moderni meininki. Sähköinen opastaulu kertoo, että kyseinen bussi lähtee viiden minuutin päästä laiturista D, liitymme jonoon ja pian istumme täpö täydessä autossa. Bussin sisällä reittiopastin on pimeänä, kysymme kuskilta kauanko matka kestää (10 min, hän sanoo) ja yritämme kurkkia ikkunoista kadunvarsiopasteita. Joku takana istuva paikallinen herra vahvistaa ystävällisesti, että olemme jäämässä oikealla pysäkillä pois.

Tulemme Paratiisiin. Aika katoaa, kaikki muu unohtuu, on vain loputtomasti viehättäviä hiekkakäytäviä, upeita puita, kukkivia pensaita, muureilla rönsyäviä ruusuja, kukkia kukkia kukkia. Alueella on nautinto vaellella kiireettä, tutkia mihin mikäkin polku johtaa. On Water Garden, Herb Garden, Arboretum ja Japanilainen puutarha. Erään polun päässä on hevosten laidun, toisaalla aasin ja muulin, muuan polku johtaa lammaslaitumelle. Kahvila tarjoaa välipalaksi voileipiä, salaattiannoksia, leivonnaisia – ja vaeltelu jatkuu. Väkeä on liikkeellä, mutta tungosta ei ole, sää on mainio: viileää, auringonhuntu paratiisin yllä. Japanilainen puutarha on kauimpana, saamme olla siellä pitkän aikaa ihan kahdestaan. Harmonia on syvä ja rikkoutumaton. Tänne tahtoisin jäädä…

bussipysäkit on numeroitu ja merkitty kapeaan katuun

iiris!

callat

vanha plataani

itkupaju

makoisaa jerseynperunaa kasvaa

Japanese Garden

tänne tahtoisin jäädä…

Illastamme hotellin italialaisravintolassa tyytyväisinä päiväämme. Laukut pakataan valmiiksi, sillä heti aamiaisen jälkeen on lähtö kentälle. Vielä nukahtamisen rajamailla kuulen huoneen avonaisesta ikkunasta vaimeina St. Lukas’in kirkon kellot.

***

Aamiaisen jälkeen istuskelemme jonkin aikaa hotellin puutarhassa, jossa seurailemme kesynoloisen kissan touhuja. Se on kiinnostunut gorilla-patsaasta. Kivahan olisi ollut tietää, miksi puutarhassa yleensä on kookas gorillapatsas, emmepä tule kysyneeksi.

kissa ja gorilla

Kävelemme selkeän ja lyhyehkön reitin kaupungin keskustaan Vapaudenpatsaan aukiolle ja sen laidalta sunnuntain kierroksella huomaamaamme Jerseyn museoon. Museossa on monta kerrosta mielenkiintoista nähtävää Jerseyn historiaan liittyen. Onpa oikeisiin nahkoihin täytetty Jerseyn lehmäkin. Kahden tunnin museossa kiertelyn jälkeen tuntuu lounas olevan jo tarpeen, etsimme siis kauppahallin, jonka kohdalla toisella puolen katua on kalahalli. Siellä on oppaan kehuma ravintola, jossa valitsemme grillattua meribassia voikastikkeen ja tuoreiden kasvisten kera lounaaksi. Hyvää!

Vapautuksen muistomerkki

sukellus Jerseyn historiaan

saaren pyhä lehmä(rotu) on museoitu

terveiset museosta Murulle!

…ja Pikkuritarille kokoisensa keinuheppa

yksi kaupungin lukuisista patsaista, kentaurilla ratsastava Amor

kauppahallin komea julkisivu

Kuningas Joku Mones

hallittu pudotus

eipä ylety prinsessat suukolle

Keskustan katujen näyteikkunat luovat kuvan hyvinvoivien ihmisten kaupungista. Pieni paikka, mutta paljon patsaita. On perinteinen kullattu kuningaspatsas, on ylevä Vapautuksen muistomerkki, on modernimpaa, ilmassa roikkuva ihmishahmokin, on hyvinvoiva sammakko pylvään päässä. Kävelyllä tulemme kaupungin nimikkopyhimykselle omistettuun St. Helierin kirkkoon. Se on tavanomainen anglikaanipyhäkkö, kaunis, rauhallinen. Kohtaamme mummon, joka laittelee kukka-asetelmia. Pienessä sivukappelissa on katseenvangitsijana lasitaiteilijan luomus, Sininen Madonna. Yritän ymmärtää sen värisanomaa, mutta siinä tulee vain viluinen olo. Kirkossa viipyessämme on kirkon pihalle pystytetty kahvikoju, mutta emme nyt poikkea siihen vaan jatkamme läheiseen Paraatipuistoon, jota hallitsee kookas ja pöyhkeä Don-patsas korkealla jalustalla. Sen juurella on runsaasti nuorisoa istuskelemassa, ehkä Don-herra on heidän idolinsa.

pääkirkon seurakunta esittäytyy heti portin pielessä

kaupungin oma suojelupyhä

anglikaaneilla on urut

sinisin madonna

Palaamme kaupungin halki oman puistomme teehuoneelle kahville ja Rose Gardeniin istuksimaan. Tunnelma on apea, jonkinlaista riitaa on matkalla syntynyt, en enää edes muista mistä. Miten voi ollakin, että neljänkymmenen yhteisen vuoden jälkeen toinen toisensa ajatusten, tunteiden ja toiveiden ymmärtäminen käy aina vain vaikeammaksi. Lokki yrittää repiä Ruusutarhan kalalammikon suojaverkkoa. Istumme Maryn ja Arthurin penkillä taas, koska siinä on hiukan varjoa, enkä voi olla auringossa. Mietin, ovatko M ja A olleet sopuisa pari. Jos eivät, mikä piina, että joutuvat istumaan samaa penkkiä vielä vuosikymmenet kuolemansa jälkeenkin. Joku lintu laulaa meille kirkkaasti livertäen. Mustarastaskin siinä hyppelee, ja kauempana kujertaa kyyhkynen. Tunnelma lientyy. Edessäni valtava hehkuvanpunainen ruusu on tänään avannut kasvonsa auringolle. St. Lukasin kellot soivat puoli kuutta.

******jatkuu

Keskiviikkona meillä on erikseen varattu saarimatka Sarkille. Aamulla olemme hyvissä ajoin satamassa, opas on jo varannut venepaikat. Matka isolla moottoripaatilla avomerelle ja Sarkin saareen kestää tunnin verran. Oh, se tuntuu kyllä ikuisuudelta. Sattuu nimittäin olemaan ’kova merenkäynti’. Opas käy vielä ennen lähtöä tarjoamassa pahoinvointipillereitä, joita en huoli, eipä niistä apuakaan ole niin myöhään otettuna. Emme ole laivoilla kärsineet kovastakaan merenkäynnistä, mutta nyt tuntuu kyllä huteralta. Toinen siinä vierellä on vielä ärsyttävän hyväntuulinen. Aamiainen pysyy sisällä, mutta päätä alkaa särkeä. Tiedänpähän nyt senkin millaista on ryskyvässä veneessä pyrkiä vessaan: pylväältä toiselle ja kahvoista kiinni, askel kerrallaan. Huh! Asian toimituskaan oven takana ei ole yksinkertainen, kun on koko ajan pidettävä kiinni jostain, ettei lennä seinälle. Henkilökunta korjaili sieltä täältä paperipusseja, joihin monen kalpean matkalaisen aamiainen päätyi siinä röykytyksessä.

Olo helpottaa välittömästi, kun astun satamalaiturille. Olen jo paatissa sanonut Toiselle, että saaren on kyllä parasta olla tosi elämys tällaisen menomatkan jälkeen. Ja sehän on! Sark on itse asiassa vähän kuin muuan gallialaiskylä Asterix-sarjakuvassa, kylä, jossa on kuutisensataa asukasta, yksi pääkatu ja siellä täällä polveilevia sivuteitä. Saaressa ei ole autoja lainkaan, kylän lääkärikin kuulemma ajelee polkupyörällä ja potilaita varten on ambulanssitraktori. Hevoskyytiäkin on tarjolla ja me istumme hilpein mielin Bob-nimisen karvajalkahevosen vetämään vaunuun, jossa pääsemme kuskin esittelyn kera saarikierrokselle. Minulle nämä lapsuudesta tutut kulkupelit eivät ole ihmeellisiä, saan niistä nostalgisia fiiliksiä, joista Toinen ei syvemmälti tiedä. Hän on Lapsuusmaallani vasta seitsemänkymmentä luvun alkupuolelta asti vuosittain kanssani käynyt eikä siellä silloin enää ollut hevosta.

satamasta traktoritaksi vie pääkadun alkupäähän

ja nelijalkataksilla saarikierrokselle

luonnonkukkia

luonnonkukkia

luonnonkukkia

Sarkillakin on poikanen, Pikku Sark, johon pääsee maantietä. Emme lähde sinne seikkailemaan, valitsemme sen sijaan puutarhan, jossa vaeltelemme kukkien lomassa. Sinne unohtuisin mieluusti pitkäksi aikaa, ellei mielessä olisi pidettävä paluupaatin lähtöaika. Keskellä saarta on kivestä rakennettu St. Peter’s Church, anglikaanikirkko, jossa on komeat lasimaalausikkunat. Kirkon rakentaminen aloitettiin 1820. Anglikaanikirkon paikalla oli jo aiemmin ollut metodistikappeli ja saaren ensimmäisten asuttajien joukossa oli myös presbyteerejä. Kirkkotien varteen on perustettu myös koulu, jonka urheilukentällä on paraikaa meneillään – kuinkas muuten – poikien jalkapallopeli. Laskeudumme aikanaan jalan viehkoa luontopolkua alas satamaan. – Luojan kiitos paluumatkalla merenkäynti on normaali.

asumus

St.Peter’s Church

lääkärin vastaanotto

Sarkin paratiisipuutarha

mehikukka

iiris

…ja sen sisko

 Päivän jälkeen toteamme, että nyt on turistin osallistumisvelvoite täytetty meidän osaltamme. Pidämme kaksi vapaapäivää omin ohjelmin! Iltakierros Rode Gardenissa jää väsymyksen vallatessa lyhyeksi. Mutta ihanasti ruusut kukkivat ja availevat yhä uusia nuppuja. 

ruusujen runsautta Rose Gardenissa

*****jatkuu

 Tiistaina on toinen koko päivän saarikierros. Aloitamme Gorey Gastlen linnoitukselta. Sää on koleahko ja pilvinen. Nahkatakki on tarpeen ja sen alla villaista. Tämäkin linnoitus on korkealla paikalla, joten portaita riittää. Kattotasanteelta aukeava näköala palkitsee kiipeävät. Linnoituksen sisäpihoilla on tykkejä ja muuta sotakalustoa, rekvisiittana ritariasuinen ratsastajakin. Tornihuoneissa on huolellisesti esille pantuja museoesineitä, karttoja, myös kuningatar Elisabeth II:n hologrammikuva. Koska en rakasta historialuentoja, olen tyytyväinen, että saamme kierrellä omaan tahtiin linnoituksessa, lueskella opastauluja tai jättää huomiotta, jos ei kiinnosta. Lopulta laskeudumme maan tasalle ja rinnettä alas rannalle pikku kylään, jossa on pub, tietenkin, sekä pari pikkuista ravintolaa ja kahvila. Kahvila on täpö täynnä, pujahdamme sitten pubiin ja Toinen siemaisee olutlasillisen, minä kunnon siideriä (= englantilaista).

Jerseyn lippu alavasemmalla

Gorey Castle

linnoituksen sisälle

Iso muinaisritari

Kuningatar hologrammissa

näköala huipulta

kyläranta laskuveden aikaan

pubin tunnelmaa

Bussimme kiertelee pohjoisrannikkoa ja pysähtyy parilla näköalapaikalla. Yhdellä mies rakentaa hiekkalinnoitusta ja ojentelee hattuaan kuvaajille. Kiertoajelun aikaan sattuu olemaan laskuvesi ja näemme karikkoisen merenpohjan, jonka kiviltä paikalliset keräävät merilevää, jota käyttävät perunapeltojensa lannoitteeksi. Tästä johtunee Jerseyn oman perunalajin erityisen herkullinen maku. Oppaamme on tosi ihastunut Jerseyn vaaleanruskeaan lehmärotuun ja huokailee mikrofoniin aina kun jossain lehmä vilahtaa. Jerseyn lehmä on pienikokoinen, suurisilmäinen, lauhkealuontoinen ja lempeännäköinen. Se tuottaa erinomaisen rasvaista (6{b195221a10a1fd9fb3a5b01a51efd600d33662cb52de181d4366fdfbbc3c5b7a}) maitoa, josta saa herkullista juustoa, jogurtteja ja jäätelöä.  Makuväittämät voin todistaa paikkansa pitäviksi vaikkapa Mertonin aamiaistarjoilun perusteella.

linnoitus hiekasta

merilevän keruuta laskuveden aikaan

Kierroksen päätteeksi tulemme esihistorialliselle hautapaikalle, La Hogue Bie’lle. Siellä on hyvin järjestetty museo, jonka erinomaiseen esittelyvideoon minäkin jaksan syventyä, kun siinä on katsottavaa. Itse hautakammioon pitäisi likipitäen kontata sisälle eikä kumpikaan meistä löydä syytä miksi ryömisimme esihistoriallisen hautakummun sisuksiin.  Kuka ylimalkaan haluaa ryömiä jonkun toisen hautaan, ajattelen. Mutta joku joukosta aina haluaa, ehkä vain kertoakseen, että kävi siellä. Hautakumpu on tosi korkea ja sen päälle on rakennettu pieni kappeli, jonne kiipeämme portaita. Itse kappeli on hyvin yksinkertainen, mutta kummulta on myös hyvät näkymät ympäröivälle alueelle.

La Hogue Bie

hautakummun kappeli

esihistoriallisen asumuksen konstruktio

Retkeltä paluu on niin myöhään, että Tea Garden on jo suljettu. Kävelemme Ruusutarhan läpi, istumme hetken Maryn ja Arthurin penkillä vain kuuntelemassa lintuja ja katselemassa pergolan läpi kulkijoita. Muutamat St. Lukas’in kellot kuunneltuamme lähdemme kukkien tuoksussa viipyillen kulkemaan takaisin hotellille. Lomarytmi on jo löytynyt, nukumme hyvin ja aamulla olemme virkkuina valmiit uusiin seikkailuihin.

Puiston iirikset

****jatkuu