tuomi sataa kukkansa tuuleen
tule, kukkalumi kätkee
askeltesi jäljet
ikävää ei
kevät käy vähiin, heleys
tummuu päivä toisensa
perään häipyy
hengästyneenä kulman taa
tuulta, silmillä hiukset
kuuntelen
loittonevaa, lähenevää
eräänä kevätmyrsky-yönä
se rojahti juurineen
nuorempien lajitoveriensa syliin
maiseman kuningaspuu
korkealta kauas näkynyt
tarvittiin kahden aikuisen kädet
kahdensadan vuosirenkaan ympäri
vahvimmalla oksalla
kerrottiin karhun istuneen
sukupolvien lapsuusleikit
oksillaan keinutellut
käpyoksa, tuulilatva
mittasi pienen tytön uskalluksen
kiivetä, laskeutua
Hiljaisia päiviä pääsiäistä kohti.
Sydän kiittää!
Ylösnousemus kuin kevät,
jokainen kevät!
kävit luonani, yöllä, nuori ystäväni
miten unet ovatkaan viisaita!
kerroit rauhattomuutesi syyt
katselimme niitä yhdessä kuin kuvakirjaa
kerroin sinulle mitä olen oppinut elämästä:
on mentävä kohti pelottavinta
sillä jokaisesta voitosta vahvistuu
mutta jokaisessa luovutetussa taistelussa
itää kuoleman siemen
hyvästelyssämme väreili sanaton hellyys
mitä hyvästelinkään?
nuoruuteni tuskaisen tien?
vihdoinkin selkeää?
upota menneisyyden suohon
silti tuntea lujaksi
omituista
ja helpottavaa
ikkunan takana
valostuu viisto pisaraviitta
lumi rei’ittyy, alkaa painaa
porraspielissä lapioiden
uneksiva tuijotus
seuraa jälkien
hidasta katoamista
päivään
uni on pukenut naisen valkeaan albaan. helmat hulmuavat laahuksena kuin kauan sitten kadonneen viattomuuden pilvi. nainen kulkee kirkon käytävää, ei muista vuorosanojaan. uni tarjoaa vihreää kuin valon. avuttomuus kietoutuu tiheänä verkkona naisen ympärille. on toisia, joilla kaikki tarvittava on tallessa. joku tarjoaa kysymyksettä vastauksen, se onkin lukittu virsi, johon avainta ei ole. nainen hätkähtää hereille, ei tajua, että on nähnyt itsensä, luulee uneksi.
aika, korkeaa, avaraa.
viileitä hämäriä saleja, joista tuuli kahisee läpi, viittana kuihtuneiden lehtien pyörteinen vana.
suljetuilla luomilla kaukaa tulleen valon kajastus.
entä jos odotankin. kala matalassa kaislametsässä, kivikkoon juuttunut. hapettomuutta haukkoen, eviä tempoen. entä jos.
kivun sakara survoutuu lihaan, välähtää, vaikenee. pakottaa muistamaan.
kynnet kirskuen ryömin ylös unen jäisiä rinteitä. tule vastaan, anna kätesi.
ovi jouluun, raollaan.
kuolema synnyttää
ajan ja ikuisuuden rajaan
humisevan hiljaisuuden
kun kirjailija kuolee
sanat jäävät soimaan
jatkavat elämää