* Juhani Peltosen Kevätelegiassa tuuli hulmuaa..

Mustarastas, rastaista mustin / suruaniko minulle ylistät / ylhäältä maailman puista / Tuuli hulmuaa, ristitön lippu / illan aukeamalle taittuvat ahtaat varjot / yö ilmestyy säännöllisesti, / kevät, mahla ja silmut  / lehtien suonien lyriikka / sahalaitainen havina / En minä ikävöi täältä, täällä on poissa, täällä / moninverroin enemmän läsnä

* Arvo Turtiainen kuuntelee kaupungin kevättä..

On kaupungin kohina mustan kiven ympärillä. / Viisi tornia muita korkeampina.  / Meri etelässä, junat metsiin pohjoisessa, salmia selkiä, saaria. / Mene yöllä mustan kiven luo, toukokuussa / kun lehdet tekevät tuloaan, syyskuussa / kun lehdet väsyvät ja putoavat, / kahdesta neljään on oikea hetki, kuunnella / miten kaupunki nousee merestä, kuunnella / miten se kuuntelee omaa hengitystään, tuntea / suolan tuoksu sieraimissa.

* Kukkaan tiivistyy Helena Anhavan tunne..

Hämyisen nukan / sinisen suoniston takana / se nukkuu / vastasyntynyt / pulsatilla, kylmänkukka.

* Ja Maila Pylkkösen sydän keinahtaa..

Metsä on joka suuntaan. / Kaatuneen kuusen runko sammaloituu. / Siinä nousee aivan pieni / vaaleanvihreä ketunleivän lehti. / Niin nuori. / Kun orava kimpoaa oksalta / heilahtaa sydämeni niinkuin olisin sen keinu.

*

ystävältä hurmioitunut tekstiviesti / – joutsenet! / vastaan heti  / – perhonen!  / tätä vauhtia huomenna on juhannus / ja ylihuomenna lokakuu

avojaloin, autiolla rannalla 

sadepilven alla 

taskussa mykkä murhe

 kipu hiertää kivistä hiekkaa 

kesä on mennyt 

kylmänsileä viima viitassaan 

pidä pientä sulaa sydämessä

yli talven, uuteen kesään

Varhaisin koivu vihertyy ujosti. Pihavaahtera ojentelee uhmakkaasti silmujaan. Unohdun seinustalle, valo punertaa kuumasti, luomet häikäistyvät. Mistä kaukaa palaan, toukka jo lentää sitruunankeltaisin siivin.

*

aurinkopuisto

kirsikankukkalunta

kaivattu kevät

*

näin kevyttäkö

ilman tavaroita

tulla perille

*

Tuhkimon hetki

prinssin käsivarsilla

linnan salissa

pihaportailla vihmoo

taivas kylmää sadetta

*

makkara-annos

kristallien loisteessa

lautasellani

korkeaa ja matalaa

sitähän elämä on

*

kirkon kuorissa

kullatuissa holveissa

kauneinta lapsi

ja pajunkissaoksat

*

on jo kuudes syksy, en

ole unohtanut vaikka

yksityisempääkin surua

on ollut

 

luhistuvien tornien kumu

kiertää yhä maata, yhä

kantautuu idästä

silvottujen lasten kivunhuuto

ja äitien silmissä asuu

väsynyt murhe, kaikkien

äitien kaikkialla

 

on jo kuudes syksy, en

ole unohtanut

yö kahahtelee

tuulenkantamia viestejä

rannoilla tulet

veden ja taivaan rajaa

menneen, tulevan puna

  

lintu, kukka, heinänkorsi

kesä, siivillään  

päivä, arjesta irrallaan
                      ajatus viuhtoo
ilta, mullan hajua ja maalin
hikinoroja, pientä keskinäistä puhetta
yö, hämärän hengitystä
kerttusen lepertelyä
                      uni hapuilee
samaa sävellajia
 
*
 
ota kolme, ei maksa mitään
aurinko, niitty, veden välke
 
parasta ennen hallaöitä
 
*
 
tuuli ihoa laine rantaa
kätesi, juhannusyönä
 
*

tuomi sataa kukkansa tuuleen

tule, kukkalumi kätkee

askeltesi jäljet

ikävää ei

    

 

kevät käy vähiin, heleys

tummuu päivä toisensa

perään häipyy

hengästyneenä kulman taa

tuulta, silmillä hiukset

kuuntelen

loittonevaa, lähenevää

 

eräänä kevätmyrsky-yönä

se rojahti juurineen

nuorempien lajitoveriensa syliin

   maiseman kuningaspuu

   korkealta kauas näkynyt

tarvittiin kahden aikuisen kädet

kahdensadan vuosirenkaan ympäri

vahvimmalla oksalla

kerrottiin karhun istuneen

sukupolvien lapsuusleikit

oksillaan keinutellut

käpyoksa, tuulilatva

   mittasi pienen tytön uskalluksen

   kiivetä, laskeutua