|
on jo kuudes syksy, en ole unohtanut vaikka yksityisempääkin surua on ollut
luhistuvien tornien kumu kiertää yhä maata, yhä kantautuu idästä silvottujen lasten kivunhuuto ja äitien silmissä asuu väsynyt murhe, kaikkien äitien kaikkialla
on jo kuudes syksy, en ole unohtanut yö kahahtelee tuulenkantamia viestejä rannoilla tulet veden ja taivaan rajaa menneen, tulevan puna
lintu, kukka, heinänkorsi kesä, siivillään päivä, arjesta irrallaan tuomi sataa kukkansa tuuleen tule, kukkalumi kätkee askeltesi jäljet ikävää ei
kevät käy vähiin, heleys tummuu päivä toisensa perään häipyy hengästyneenä kulman taa tuulta, silmillä hiukset kuuntelen loittonevaa, lähenevää
eräänä kevätmyrsky-yönä se rojahti juurineen nuorempien lajitoveriensa syliin maiseman kuningaspuu korkealta kauas näkynyt tarvittiin kahden aikuisen kädet kahdensadan vuosirenkaan ympäri vahvimmalla oksalla kerrottiin karhun istuneen sukupolvien lapsuusleikit oksillaan keinutellut käpyoksa, tuulilatva mittasi pienen tytön uskalluksen kiivetä, laskeutua
Hiljaisia päiviä pääsiäistä kohti. Sydän kiittää! Ylösnousemus kuin kevät, jokainen kevät! kävit luonani, yöllä, nuori ystäväni miten unet ovatkaan viisaita! kerroit rauhattomuutesi syyt katselimme niitä yhdessä kuin kuvakirjaa kerroin sinulle mitä olen oppinut elämästä: on mentävä kohti pelottavinta sillä jokaisesta voitosta vahvistuu mutta jokaisessa luovutetussa taistelussa itää kuoleman siemen hyvästelyssämme väreili sanaton hellyys mitä hyvästelinkään? nuoruuteni tuskaisen tien? vihdoinkin selkeää? upota menneisyyden suohon silti tuntea lujaksi omituista ja helpottavaa ikkunan takana valostuu viisto pisaraviitta
porraspielissä lapioiden uneksiva tuijotus seuraa jälkien
päivään |
|
