Monena maanantaina olemme ajaneet Tädin asunnolle. Se ei missään mielessä ole tyhjä, vaikka asukas on jo maallisen elämänsä määränpäässä. Vaatehuone kertoo itsellisen virkanaisen elämästä: vuodenaikatakit ja ulkoiluasut, asiallisia ja laadukkaita työasuja, tyylikkäitä asuja kulttuuriharrastuksiin ja seurakuntaelämään. Paljon mustaa, vähän koruja. Kasoittain eri kokoisia laukkuja, runsaasti kenkiä, joissa vuosien askelluksen muovaama muoto. Toistakymmentä sateenvarjoa. Katonrajahyllyt pursuavat kookkaita laatikoita, joille emme mahda mitään.  

Kirjahylly kertoo matkustusharrastuksesta, halusta tietää, sivistyksen janosta, laadukkaan kotimaisen kirjallisuuden parissa viihtymisestä, myös nostalgiasta. Karjala-muistojen osasto evakkotarinoineen on kattava, mutta onpa Täti sukeltanut eläkevuosinaan myös Jane Austenin ja Lucy Montgomeryn loihtimiin entismaailmoihin. Hengellisen kirjallisuuden osasto on runsas ja monipuolinen. Seinillä on toistakymmentä taulua. Tädin taidemaku on ollut melko konventionaalinen. 

Onneksi Toisen serkku on käynyt myös puolisonsa kera talkoissa, he ovat saaneet aikaan ison säkkiröykkiön sekajätteisiin vietävää. Poikiemme sukupolvea ei kiinnosta kohtuullisen arvokas ja kaunis kristallikruunu, mutta kunnon tikaraput kelpaavat. Mekin koetamme panna tunneseikat sivuun, nyt ei ole tilaa haikailuille. Vielä on lipaston laatikoihin säilötyt paperit ja senkin matkamuistot tsekattava sekä keittiön kaappien arkinen talouskama. Niin ja – huoh – kellarikomero, tuo todellinen painajainen.

Vilahti viikko, katosivat kadulta ja pihoilta lumet kuin uni aamun koittoon. Poikiemme viettäessä isänpäivää perheidensä kanssa, me muistelimme edesmenneitä isiämme hiljaisesti kotona.

Toisen isä kulki lesken polkuaan kolmetoista vuotta, kun anopin vei sairaus kohta eläkkeelle päästyä. Ei isä viihtynyt yksinäisessä elämässään, yritti liittyä ammattiliiton matkailukerhoon ja parille mukavalle reissulle sai osallistuttua, mutta ei antanut oma terveydentila myöten jatkaa. Viimeisenä vuotena kävi jo sairaalan ja kodin välinen reitti liian tutuksi ja elämänhalukin hiipui voinnin myötä. Saatoimme hänet 35 vuotta sitten. Hyväksi isäksi luonnehti Toinen isäänsä. Originelliksi ja monitaitoiseksi appivaariksi hänet perhekin oppi tuntemaan.  

Oma isäni, hänkin sodassa ollut mies, sairasti sydäntään hänkin viimeisen vuosikymmenensä ja hiipui hiljaisesti talvisodan päättymisen muistopäivänä 13. maaliskuuta elettyään 86 vuoden ikään. Siitäkin saatosta on jo yli kaksi vuosikymmentä. Leskenpolku jäi äidin kuljettavaksi ja kesti yhdeksän vuotta isän väsyttyä pois. Isäni oli perheensä tuki ja turva, lapsilleen lempeä isä ja yhteisössään vakaumuksellinen ja sovitteleva vastuunkantaja.

Hyviä muistoja meille jäi sota-ajan arpia saaneista isistämme, täydet työpäivät tahoillaan tehneistä, perheensä vastuullisena tukena ja turvana olleista miehistä. Heitä muistelimme kiitollisin mielin. Nyt omat poikamme elävät vastuuvuosiensa ehkä työläintä vaihetta perheensä isinä. Seuratkoon taattojen siunaus heidänkin polkuaan, kuten omaamme on siunannut.  

Muistin kyllä kotoa saadun esimerkin pyhätöistä, kun sytytin sunnuntaina takkaan tulen ensimmäistä kertaa tänä syksynä. Kevään ja kesän aikana oli kerääntynyt korillinen hävitettäviä papereita, joita ei voi viedä roskiksen keräyslaatikkoon. Onneksi meillä on takka. Erään talven tulipalopakkasilla se pelasti meidät paleltumiselta ja isoilta vahingoilta, kun kaukolämpö tilttasi.

Isäni oli periaatteen mies. Hän piti sunnuntait lepopäivinä, myös kiireisenä elonkorjuuaikana, kun naapureiden isännät ahkeroivat yötä päivää ja pyhät arjet pelloillaan. ”Ei ole pyhätyöllä siunausta” hän totesi kotiväelle. Se oli sitä aikaa, kun ei ollut leikkuupuimureita. Ihmeesti ne leipäviljat tulivat silti aina jonkin hyvän sään aikana korjattua laariin.

Takkatyörupeaman viimeinen satsi oli pinkka suruadresseja tädin jäämistöstä. Hänen puolisonsa oli haudattu jo viisitoista vuotta sitten, eikä täti viime vuosinaan enää lyhyttä vanhuusvuosien liittoaan edes muistanut. Nyt me katselimme tädin muistona adressien kauniit symbolikuvat hienoine tekstauksineen ja lämpimine muistosanoineen.

Tunsin olevani pyhässä työssä, kun katselin liekkien puhdistavan aikanaan eletyn surun muistoja. Niin puhdasta tuhkaa elämästämme jää, kun olemme poissa muistoinemme.

– En ole koskaan aikaisemmin nähnyt kuolevaa ihmistä, Toinen sanoo tultuamme kotiin hyvästelemästä suvun viimeistä Tätiä. Muistelimme käyntiä perheenä hänen äitinsä luona sädehoitokodissa kymmeniä vuosia sitten. Hän halusi puolivuotiaan esikoisemme syliinsä hetkeksi vuoteelle. Juteltiin siinä rauhallisesti miettimättä miten lähellä tai kaukana lähtö olisi. Tunnelma oli läheinen ja lämmin. Matkan pituus ja äidin tilanteen vakavuus tiedettiin, ymmärsimme, ettemme ehkä enää näkisi. Viikon kuluttua hän olikin jo poissa. Muistamme myös lauantai-illan viisitoista vuotta myöhemmin, kun ovikello soi ja sisään tuli kaksi virkapukuista poliisia tuomaan tietoa leski-isän elämän päättymisestä sairauskohtaukseen kotonaan, matkan päässä täältä.

Mieleeni nousi sarja kuolevan kohtaamisia oman elämän varrelta. Isän vanha setä, joka kuoli äkisti silmieni edessä, kun olin yhdeksän. Isäni, jonka kävin poikiemme kanssa hyvästelemässä terveyskeskuksen osastolla loppiaisviikolla erään joululoman aikaan. Äidin, joka ehti 96:n ikään likipitäen omana itsenään. Hänen luonaan sain viipyä elämänsä viimeiset kaksi päivää sairaalan saattohuoneessa, kun häntä ei enää tavoittanut sanoin eikä kosketuksin. Tällaisia tilanteita oli lukuisia työvuosien aikanakin. Kaikista niistä on jäänyt olennaisen ääreen pysähtymisen väkevä kokemusjälki.

Surun aistii ihmisestä, jos on kosketuspintaa jossain elämän vaiheessa siitä jäänyt. Ymmärtää, että hiljainen myötätunto on parantavaa osanottoa.

Matka sovittuun tapaamiseen Pohjanmaalle kävi välietapin kautta. Se taas oli Tampereella, jossa olemme tulleet käyneeksi elämän mittaan melko ahkeraan. Pääkaupunkiseudulla puoli vuosisataa asuneina pikkukaupunkilaisina olemme siinä käsityksessä, että Suomessa on oikeastaan vain muutamia urbaaneja kaupunkeja: Helsinki, Tampere ja Turku; ehkä Oulu ja mahdollisesti Kuopio kuuluisivat joukkoon, muut näyttäytyvät lähinnä alueellisen kulttuurin ja kaupan keskittyminä tai maaseututaajamina. Tämä on kotimaan matkailuun perustuva mielipide, josta en käy kinaamaan.

Tampereella satoi ripotellen, isot keskustahotellit olivat kansoittuneet Taekwondo-nuorison MM-kisojen osanottajista. Suosimamme kodikas pikkuhotelli eli omaa rauhaisaa elämäänsä, nukuimme hyvin. Nokia-areena ja sitä ympäröivä arkkitehtuuri oli muuttanut keskustan ilmettä sitten viime käynnin. Ihan kuin olisi globaaliin metropoliin tullut.

Toiselle laidalle kotimaata on etelästä selvästi pitempi matka kuin sieltä pääkaupunkiseudulle, todettiin yhteisissä keskusteluissa määränpäässä. Syysmaisema Kuortaneenjärven rantamilla oli sielua hoitava. Tapaamisten ja muiden yhteyksien elävinä pitämät suhteet kukkivat välillämme. Obligatoriset muistot opiskeluajoista kirvoittivat yhä hyväntahtoista naurua. Keskustelu vanhenemisen teemoista sekä ammatti-identiteetin merkityksestä puolestaan vakavoitti. Myös henkilökohtaisten kuulumisten jakaminen on aina kuulunut näiden tapaamisten proseduuriin.  

Yhteyden kokemukset tässä ajassa ja ikäkautemme arjessa tuntuvat vaalimisen arvoiselta aarteelta.

Juhlapäivän lähestyessä pysähdyimme arjen lomassa muistelemaan nuoruutemme merkittävimmän muutoksen alkusointuja, kohtaamistamme, ensi askeleita tutustumisen tiellä. Hääalbumi kertoo sen, mitä tunnetasolla meissä tapahtui. Aikuisen ennakoimaton rakastumisen prosessi voi olla nopea. Ilman epäröintiä me marraskuussa tutustuneet kihlauduimme helmikuussa ja elokuussa olivat häät.

Ensimmäinen vuosikymmen oli yhteisen arjen opettelua. Perheyksikkö kasvoi viidessä vuodessa kahdesta neljäksi ja koti muuttui pääkaupungista pikkukaupunkiin, johon hitaasti kotiuduttiin. Toisen yhteisen vuosikymmenen aikana lapset olivat jo koulupolullaan ja itse olin palaamassa työelämään. Siihen vuosikymmeneen sisältyivät myös omaa ammattitaitoa täydentävät erikoistumisopintoni.

Kolmas vuosikymmen oli lasten koulun ja harrastusten rytmissä kulkevaa arkea, johon pyrittiin sovittamaan perheen yhteisiä juttuja ja kummallekin yhtä omaa harrastusiltaa viikossa. Jälkeen päin ajatellen tämä vuosikymmen muodostui henkisesti raskaimmaksi, sillä siihen ajoittuivat poikien teinivuodet ikäkausiskismoineen ja lukioajat sekä 90-luvun lama ja sen myötä Toisen lyhyt työttömyysjakso.

Neljäs vuosikymmen tuntui menneen jonkinlaisessa sumussa. Pojat opiskelivat ja etsivät elämänpolkuaan. Nuorten kotoa lähtö riipaisi samaan aikaan, kun työni alkoi käydä raskaaksi yllättävien terveysongelmien ja työpaikan sisäisten muutosprosessien viedessä voimia. Eläkkeelle siirtyminen oli minulle suuri helpotus. Aloin taas opiskella ja harrastaa kulttuuria. Yhteinen lomamatkailu ja konsertti-illat toivat vaihtelua.

Viides vuosikymmenemme on ollut kaikinpuolisen tasaantumisen ja rauhoittumisen aikaa. Pojat löysivät tahoillaan elämäntoverinsa ja ensimmäiset lastenlapset toivat isovanhemmuuden ilon elämäämme. Koimme viidennen vuosikymmenen elämämme parhaana jaksona, vaikka kummallakin oli jo pulmia terveyden kanssa. Koronapandemia oli sukupolvellemme täysin uusi kokemus. Se on myös tuntunut merkittävänä ja käänteentekevänä muutoksena yhteiskunnassa.

Viidenkymmenen yhteisen vuoden täyttyminen on ehdottomasti ollut meille juhlan arvoinen etappi. Rakas perheemme on saanut uusia jäseniä. Lastenlapsista ensimmäiset ovat jo teinejä, tuoreimmat päiväkoti-ikäisiä. Ja me kaksi elämme vanhuuttamme kaikesta kiitollisena, niin onnellisista kuin kipeistäkin hetkistä. Rakkaudessa on vuodenaikansa kuten liitolla vuosikymmenensä, sen voi hyväksyä ja olla kiitollinen.

Jokaisella meistä on merkkipaalunsa elämänsä matkan varrella. Ei toinen tiedä, tuttukaan, mikä juuri minulle on merkityksellisintä kaikessa ollut. Medialle erityisesti tarinoilla julkisuuden henkilöiden elämästä on kaupallinen lisäarvo. Taviksien elämänpolku tuskin muita kiinnostaa kuin läheisimpiä, jotka tuntevat ja välittävät.

Monien merkitykselliset asiat liittyvät ikävuosien täyttymiseen, opiskeluvaiheisiin ja ammattiin valmistumiseen, urakehityksen etappeihin, tunnesuhteisiin, perhetapahtumiin, suvun ja ystävien elämän kohokohtiin ja käänteisiin. Itsetuntemuksen vuoksi on hyvä käydä menneissä muistikuvissa hahmottaakseen oman arvomaailmansa. Tätä olen tehnyt läpi elämäni kirjoittaen.

Hakiessani kirjastosta tai kirjakaupasta luettavaa, joka kutsuu tiedon ja kulttuurin ääreen, runojen tai tarinoiden maailmaan, muistan kiitollisena veljeäni, joka kolme vuotta vanhempana aloitti koulun ja esitteli pikkusiskolle aapisensa. Hänen ansiostaan opin lukemaan nelivuotiaana. Hyvällä syyllä voi sanoa, että lukeminen on ollut elämänikäinen harrastukseni. Veli on ollut laulumiehiä koko elämänsä, laulusta tuli myös minulle tärkeä harrastus. Esikuvilla on merkitystä.

Saatuani ammattiopinnot loppuun, kohtasin tulevan puolisoni, jonka kanssa matka jatkui yhdessä. Nyt viisikymmentä vuotta myöhemmin hän on vierelläni yhä. Olen kiitollinen rakkaudesta ja onnesta, jota olen saanut ja voinut opetella antamaan. Olen kiitollinen kahdesta upeasta pojasta, jotka saimme. Yhdessä on voitu jakaa vaikeiden vuosien taakkaakin. Oli myös tuskallinen vaihe, jolloin koin rakkauden kuolleen. Käsittämättömästi rakkautemme kuitenkin koki uuden kevään ja antoi meille mahdollisuuden yhteiseen vanhuuteen. Poikiemme perheiden kautta olemme saaneet kokea myös lastenlasten onnea. Tämä vuosi on merkkipaalumme. Elämälle kiitos.

”Unohtakaa vanhat, kauheat äitienpäivälaulut! Haudatkaa ne lopullisesti ja löytäkää itsellenne uusi laulu!” – Näin räväkästi tuulettaa toimittaja, rovasti Hilkka Olkinuora Kotimaa-lehden n:o 19/2023 julkaisemassa haastattelussa ajatuksiaan entisajan ihannoidusta äitimyytistä.

Lapsuudessani kuultiin usein äitienpäivän aikoihin radiosta laulu, joka lauluintoista tytönsieluani kosketti jo silloin. ”Maan päällä paikka yksi on, niin pyhä, suuri, verraton. Se tarjoo lemmen turvaisan ja kätkee onnen kalleimman. – – Vain sydän äidin tunnet sen, niin hellä on ja lämpöinen. Se riemuitsee sun riemustas, se tuntee huoltas, tuskias. – – On paikka missä lohdun saa, sua sydän äidin rakastaa. Voit hellään helmaan painaa pään ja itket murheen lientymään.”

Murrosiässä aloin ymmärtää, miksi tuo ei ollut minulle totta. En kerta kaikkiaan ollut sellainen tytär, kuin äiti toivoi. Siksi minulle ei ollut helliä helmoja tarjolla. Piti aikuistua, ennen kuin ymmärrys ehti sinne asti, mikä oli äidin tilanne ennen syntymääni: karut sotavuodet ison sukuperheen jakamassa talossa, jossa miniät toimivat navettapiikana. Vasta rauhan tultua alkoi työntäyteinen kodinrakennus ja elämä uudessa talossa, missä pääsi vihdoin emännöimään omaa kotia.

Olosuhteet eivät aina tue ideaalista vanhemmuutta, eikä ainoa tytär välttämättä ole äidin ahkera apulainen, jos sattuukin olemaan lukuintoinen ja kiinnostuu omaehtoisemmasta elämästä. Sain hyvän ja turvallisen isäsuhteen, joka on kannatellut riittävästi. Olen kiitollinen.

Olin vaihtamassa lakanaa vuoteeseen. Ulkona oli mitä ihanin vuodevaatteiden tuuletussääkin. Olen jo vuosikymmenet käyttänyt äidiltä perittyjä pitsilakanoita aluslakanoina. Pussilakana peiton suojana taas on nykymaailman paras keksintö elämän arkea helpottamaan ja vähentämään pyykkiä.

Kesken lauantaiaskareen liikutuin niin, että sydämessä läikähti. Katselin hellästi aluslakanaa, jossa oli ihan omin kätösin puoli vuosisataa sitten virkattu pitsi. Kaikki ystäväni tietävät, että olen tuhattaitoisen äidin toistaitoinen tytär mitä tulee käsitöihin. En ollut paikalla, kun niitä taitoja jaettiin, olin haaveilemassa, kirjoittamassa, lukemassa tai laulelemassa. Nyt tuo toistaitoisen ainoa omatekoinen oli suorastaan hajoamispisteessä. Oli aika hyvästellä se pitseineen lumppukeräykseen.  

Etsiessäni Tädin kaapeista hänelle hoivakodissa käytettäväksi sopivia vaatteita, löytyi neljä erikseen pakattua pitsilakanaa, joissa oli käsin virkatun pitsin lisäksi tädin etunimikirjain taitavasti merkattuna. Lakanat olivat ilmeisen käyttämättömiä, hienoa puuvillaa, kaksi pellavaistakin. Tajusin yhtäkkiä liikuttuen, että ehkä nämä olivat Tädin kapiolakanoita. Sukutarina kertoo, että tädillä oli ollut nuoruudessa mielitietty, joka ei palannut sodasta. Lakanoissa viipyi täyttymättömän onnen, kadonneiden muistojenkin surullinen tuoksu.

Olen taas ajautunut samaan, likipitäen toivottomaan puuhaan: uppoutunut ’kolmannen huoneen’ kaapin uumenista pursuavan kirjallisen ja kuvallisen materiaalin lajitteluun: paperikeräykseen, takkaan, talteen… Ensimmäisen kerran pöyhin perusteellisesti papereitani eläkkeelle jäätyäni, viimeksi taisin täydentää työtä äidin kuoleman jälkeen. Ja nyt kaapin ovea avatessa tulee taas silmille viime vuosien saldoa: lehtileikkeitä, ystäväpostia, lastenlasten piirustuksia… Ja pohjamateriaalina kaapissa on valokuva-albumihylly, vanhojen kalenterien laatikko, muistojen kätkölaatikot.

Tämänkertaisen ryhtymisen käynnisti viime vuoden kalenterin etsintä, oli tarpeen varmistaa eräiden tärkeiden tapahtumien ajankohta. Kalenteri lienee jossain tuoreimpien pinoista. Sen sijaan leikepinosta putkahti henkilöhaastattelu, jota myös olen etsinyt. Tässä puuhassa aika viuhtoo tiehensä huomaamatta. Puolelta päivin tajusin, että ruuanlaittoon olisi pitänyt ryhtyä jo ajat sitten. Myönnän yllättyneeni ja ilahtuneeni totaalisesti, kun ilmeni, että Toinen oli jo tarttunut toimeen.

Huoneissamme on isot hyllyt täynnä kirjoja – runoja, romaaneja, filosofiaa, muistelmia, taideopuksia, tietokirjoja ja erikseen cd-levyhylly. Erään lipaston laatikot ovat täynnä nuotteja, toisen matkamuistiinpanoja, kolmannen kirjeenvaihtoa. Perhearkistolla on paikkansa ja päiväkirjoilla. Toisella on huoneessaan aarteisto, lähinnä teknistä ja historiallista aineistoa. Mihin ne kaikki joutuvat meidän jälkeemme? Emme aavistaneet kirjoja hankkiessamme, että joutuisimme ne vielä itse repimään kansistaan paperinkeräykseen. Onko antikvaareja enää olemassa? Tarvitseeko tulevaisuus internetin lisäksi kirjoja?

Toisaalla odottaa aikaansa hoivakotiin päässeen Tädin koti kirjahyllyineen, vaatekaappeineen ja lipastoineen. Toinen huokailee, että siellä sekä omissa kaapeissamme on vanhentunutta audiovisuaalista laitteistoa, joka pitäisi kuskata johonkin kierrätyspisteeseen.

Vain rojuako meistä jää, kun aikamme päättyy?