Naapurin Riitta on siinä määrin vilkasliikkeinen ja moniaalla hääräävä eläkeläinen, että ei katso kannattavaksi tilata valtakunnan ykkösaviisia, vaikka mielellään lukisi sitä kotona ollessaan. Olemme sujauttaneet lehden luettuamme hänen postilaatikkoonsa. Hän sanoo lukevansa erityisesti sunnuntailehden kuolinilmoitusten muistovärssyjä.

Muistovärssyistä olen täällä Kolmannessa Huoneessa narissutkin joskus, että yhdet ja samat säkeet toistuvat alituiseen. Rohkeuttako puuttunee vai mielikuvitusta. Nyt on jo näkynyt viitteitä siitä, että lehti-ilmoituksista ollaan siirtymässä puhelinviesteihin tai verkkoon kuolemasta tiedottamisessa.

Kuolinilmoitukset meilläkin lukaistaan, mutta pointti on viime vuosikymmeninä ollut eri. Seuraamme, millä vuosikymmenellä syntyneitä on eniten ilmoituksissa. 1920-1930 syntyneet johtivat pitkään, mutta 1940-1950 syntyneet ovat jo kuroneet eron kiinni. Siinä suurten ikäluokkien vaikutus näkyy, vaikka toisaalta satavuotiaiden määrän sanotaan olevan nousussa.

Tietty päivä helmikuussa tarjoaa ihmisille mahdollisuuksia lähestyä toisiaan hyvin toivotuksin ja saada niitä itsekin. Niinpä kävin vanhan ystävän luona sovitusti kylässä tuona nimenomaisena päivänä. Hänen tapauksessaan ’vanha ystävä’ ei viittaa hänen ikäänsä vaan tutustumisemme alkuun pääkaupungissa kuusikymmentä vuotta sitten. Olemme perheinemme sattuneet asumaan sittemmin samaan pikku kaupunkiin, tavanneet uudelleen kirkon tilaisuuksissa. Vuoden vaihteessa hänen elämäänsä astui puolison kuoleman suru. Kuoleman kosketus tuntuu paitsi lesken arjessa, perhesuhteissa ja suvussa, myös ystävä- ja tuttavapiirissä. Suru tarvitsee tilaa ja muutoksen pohdinnassa ystävillä on kuulijan paikka.

Sitten tuli kutsu pitkäaikaisen ystäväperheen luo. Satuimme 45 vuotta sitten muuttamaan tähän pikkukaupunkiin ja samaan taloyhtiöön, me pääkaupungista, he toisaalta. Eräänä aamuna, kun tulin poikieni kanssa yhteisen pihan hiekkalaatikolle, siellä istui nuori äiti pienen tyttönsä kanssa. Ystävystyimme pian. Se tuntui kohtalon lahjalta. Ikävöin Helsingin kotia, jossa olimme viihtyneet, en tuntenut pikkukaupungista vielä ketään ja olin kotiäitinä kahden pienen kanssa. Siitä se alkoi ja monet vaiheet tunnelmineen kummankin perheen elämässä on voitu jakaa vuosien varrella. Ja nyt, neljäkymmentäviisi vuotta myöhemmin, voimme yhä iloita ja kiittää ystävyydestä, jota todella arvostamme.

Elämän varrella meihin säilöytyy tapahtumia, tunnelmia ja selkeitä, mutta myös tunnistamattomia tunteita. Ne kerrostuvat muistoina. Siksi olemme välillä vaikeasti ymmärrettäviä itsellemme sekä toisillemme, joskus suorastaan hukassa. Muistot ovat aarrearkkumme, josta voimme aina etsiä hukassa olevaa itseämme ja toisiamme. Tämän opin kymmenen vuoden vaelluksella muistisairaan tädin kanssa.

Olen hiljaa mielessäni ihmetellyt, miksi olen alkanut vieraantua ihmisistä, jopa muutamasta ystävästäkin, joiden kanssa yhteys on kestänyt läpi elämän nuoruudesta asti. Ajattelen, että jos ystävyydessä ei ole tilaa kummankin muuttumiselle, alkaa vieraantuminen. Soitan ystävälle ja toivon kuulevani hänen voinnistaan ja viime aikaisísta tunnelmistaan, myös saavani kertoa omia sen hetkisiä tunnelmiani ja kysymyksiäni. Usein näin tapahtuukin. Joskus vastassa onkin tauoton vyöry minulle vieraiden ihmisten asioita, ajaudun kuuntelijaksi, väsyn ja vetäydyn. Yhteys näivettyy, jos ei synny puolin ja toisin jakamisen ja ymmärretyksi tulemisen kokemusta.

Elämä saattaa tuoda vuosien myötä myös surun, kun tajuaa ystävän liukuvan muistisairauden mukana todellisuuteen, johon ei enää ylety. Voin silti ajatella, että hänessäkin on tallella se ihminen, joka on tuttu pitkältä ajalta, ei vain saa kosketusta enää. Ollaan sellaisen kohtalon äärellä, joka on mahdollista hyväksyä ihmistä hylkäämättä, jos on välittämistä, rakkautta.

Tammikuu – helmikuu; presidentinvaali. Äänestin kahdesti Pekkaa. Alex valittiin. Helmikuu; kuulontutkimuksessa. Ikäkuulo-ongelmaa on. Sota Ukrainassa jatkuu kolmatta vuotta. Maaliskuu; kuulo-ongelman ratkaisu. Satavuotias täti hyvästeltiin hoivakodissa, hän oli valmis lähtöön. Esikoinen, rakkaansa ja teinit pääsiäisaterialla.

Huhtikuu; hautajaisten valmistelu, siunaus ja muistoateria. Perheen vapunaaton brunssi Kuopuksen luona. Toukokuu; Murun synttäreillä. Junamatka Joensuuhun ja hiljainen uurnanlasku. Toisen lääkärikäynti, lähete ja poliklinikkatutkimukset. Työtoveriystävän merkkipäiväkutsuilla. Perheystävien luona kutsuttuna.

Kesäkuu; Murun kanssa taidenäyttelyssä Stadissa. 11.6. tieto tutkimusten tuloksista ja hoitosuunnitelmasta. Yhdessä Kuopuksen ja pikkumurujen kanssa käynti hautausmaalla. Heinäkuu; huojentava tieto viimeisestä tutkimuksesta. Lillamurun kolmivuotissynttärien hulabaloo. Elokuu; Musiikkitalossa pitkästä aikaa, urkukonsertti. Teininuori aloitti lukion – ja Muru yläkoulun Stadissa, molemmilla koulunvaihto.

Syyskuu; Aili Ikosen jumalainen konsertti. Kuopus ja pikkumurut Vaarilassa. Lisää tutkimuksia ja hoitokäyntejä. Pihan syystyöt, yksin. Toisen ensimmäiset toivonsädeannokset klinikalla. Lokakuu; kolme viikkoa toivonsäteitä joka arkipäivä. Pikkumuru täytti 6! Selloakatemian finaali, teininuori menestyi erinomaisesti ikäsarjassaan, sai stipendin. Marraskuu; tädin jäämistön perkausta.

Joulukuu; nuoruusaikaisen ystävän hautajaiset. Iltamusiikki kirkossa, Esikoinen sellossa. Joulurauha kahdestaan aattona ja joulupäivänä. Tapanina perheen isot ja pienet Vaarilassa aterialla. Voimieni murtumapiste. Vuosi vaihtui leväten ja koostuen.  

Monena maanantaina olemme ajaneet Tädin asunnolle. Se ei missään mielessä ole tyhjä, vaikka asukas on jo maallisen elämänsä määränpäässä. Vaatehuone kertoo itsellisen virkanaisen elämästä: vuodenaikatakit ja ulkoiluasut, asiallisia ja laadukkaita työasuja, tyylikkäitä asuja kulttuuriharrastuksiin ja seurakuntaelämään. Paljon mustaa, vähän koruja. Kasoittain eri kokoisia laukkuja, runsaasti kenkiä, joissa vuosien askelluksen muovaama muoto. Toistakymmentä sateenvarjoa. Katonrajahyllyt pursuavat kookkaita laatikoita, joille emme mahda mitään.  

Kirjahylly kertoo matkustusharrastuksesta, halusta tietää, sivistyksen janosta, laadukkaan kotimaisen kirjallisuuden parissa viihtymisestä, myös nostalgiasta. Karjala-muistojen osasto evakkotarinoineen on kattava, mutta onpa Täti sukeltanut eläkevuosinaan myös Jane Austenin ja Lucy Montgomeryn loihtimiin entismaailmoihin. Hengellisen kirjallisuuden osasto on runsas ja monipuolinen. Seinillä on toistakymmentä taulua. Tädin taidemaku on ollut melko konventionaalinen. 

Onneksi Toisen serkku on käynyt myös puolisonsa kera talkoissa, he ovat saaneet aikaan ison säkkiröykkiön sekajätteisiin vietävää. Poikiemme sukupolvea ei kiinnosta kohtuullisen arvokas ja kaunis kristallikruunu, mutta kunnon tikaraput kelpaavat. Mekin koetamme panna tunneseikat sivuun, nyt ei ole tilaa haikailuille. Vielä on lipaston laatikoihin säilötyt paperit ja senkin matkamuistot tsekattava sekä keittiön kaappien arkinen talouskama. Niin ja – huoh – kellarikomero, tuo todellinen painajainen.

Vilahti viikko, katosivat kadulta ja pihoilta lumet kuin uni aamun koittoon. Poikiemme viettäessä isänpäivää perheidensä kanssa, me muistelimme edesmenneitä isiämme hiljaisesti kotona.

Toisen isä kulki lesken polkuaan kolmetoista vuotta, kun anopin vei sairaus kohta eläkkeelle päästyä. Ei isä viihtynyt yksinäisessä elämässään, yritti liittyä ammattiliiton matkailukerhoon ja parille mukavalle reissulle sai osallistuttua, mutta ei antanut oma terveydentila myöten jatkaa. Viimeisenä vuotena kävi jo sairaalan ja kodin välinen reitti liian tutuksi ja elämänhalukin hiipui voinnin myötä. Saatoimme hänet 35 vuotta sitten. Hyväksi isäksi luonnehti Toinen isäänsä. Originelliksi ja monitaitoiseksi appivaariksi hänet perhekin oppi tuntemaan.  

Oma isäni, hänkin sodassa ollut mies, sairasti sydäntään hänkin viimeisen vuosikymmenensä ja hiipui hiljaisesti talvisodan päättymisen muistopäivänä 13. maaliskuuta elettyään 86 vuoden ikään. Siitäkin saatosta on jo yli kaksi vuosikymmentä. Leskenpolku jäi äidin kuljettavaksi ja kesti yhdeksän vuotta isän väsyttyä pois. Isäni oli perheensä tuki ja turva, lapsilleen lempeä isä ja yhteisössään vakaumuksellinen ja sovitteleva vastuunkantaja.

Hyviä muistoja meille jäi sota-ajan arpia saaneista isistämme, täydet työpäivät tahoillaan tehneistä, perheensä vastuullisena tukena ja turvana olleista miehistä. Heitä muistelimme kiitollisin mielin. Nyt omat poikamme elävät vastuuvuosiensa ehkä työläintä vaihetta perheensä isinä. Seuratkoon taattojen siunaus heidänkin polkuaan, kuten omaamme on siunannut.  

Muistin kyllä kotoa saadun esimerkin pyhätöistä, kun sytytin sunnuntaina takkaan tulen ensimmäistä kertaa tänä syksynä. Kevään ja kesän aikana oli kerääntynyt korillinen hävitettäviä papereita, joita ei voi viedä roskiksen keräyslaatikkoon. Onneksi meillä on takka. Erään talven tulipalopakkasilla se pelasti meidät paleltumiselta ja isoilta vahingoilta, kun kaukolämpö tilttasi.

Isäni oli periaatteen mies. Hän piti sunnuntait lepopäivinä, myös kiireisenä elonkorjuuaikana, kun naapureiden isännät ahkeroivat yötä päivää ja pyhät arjet pelloillaan. ”Ei ole pyhätyöllä siunausta” hän totesi kotiväelle. Se oli sitä aikaa, kun ei ollut leikkuupuimureita. Ihmeesti ne leipäviljat tulivat silti aina jonkin hyvän sään aikana korjattua laariin.

Takkatyörupeaman viimeinen satsi oli pinkka suruadresseja tädin jäämistöstä. Hänen puolisonsa oli haudattu jo viisitoista vuotta sitten, eikä täti viime vuosinaan enää lyhyttä vanhuusvuosien liittoaan edes muistanut. Nyt me katselimme tädin muistona adressien kauniit symbolikuvat hienoine tekstauksineen ja lämpimine muistosanoineen.

Tunsin olevani pyhässä työssä, kun katselin liekkien puhdistavan aikanaan eletyn surun muistoja. Niin puhdasta tuhkaa elämästämme jää, kun olemme poissa muistoinemme.

– En ole koskaan aikaisemmin nähnyt kuolevaa ihmistä, Toinen sanoo tultuamme kotiin hyvästelemästä suvun viimeistä Tätiä. Muistelimme käyntiä perheenä hänen äitinsä luona sädehoitokodissa kymmeniä vuosia sitten. Hän halusi puolivuotiaan esikoisemme syliinsä hetkeksi vuoteelle. Juteltiin siinä rauhallisesti miettimättä miten lähellä tai kaukana lähtö olisi. Tunnelma oli läheinen ja lämmin. Matkan pituus ja äidin tilanteen vakavuus tiedettiin, ymmärsimme, ettemme ehkä enää näkisi. Viikon kuluttua hän olikin jo poissa. Muistamme myös lauantai-illan viisitoista vuotta myöhemmin, kun ovikello soi ja sisään tuli kaksi virkapukuista poliisia tuomaan tietoa leski-isän elämän päättymisestä sairauskohtaukseen kotonaan, matkan päässä täältä.

Mieleeni nousi sarja kuolevan kohtaamisia oman elämän varrelta. Isän vanha setä, joka kuoli äkisti silmieni edessä, kun olin yhdeksän. Isäni, jonka kävin poikiemme kanssa hyvästelemässä terveyskeskuksen osastolla loppiaisviikolla erään joululoman aikaan. Äidin, joka ehti 96:n ikään likipitäen omana itsenään. Hänen luonaan sain viipyä elämänsä viimeiset kaksi päivää sairaalan saattohuoneessa, kun häntä ei enää tavoittanut sanoin eikä kosketuksin. Tällaisia tilanteita oli lukuisia työvuosien aikanakin. Kaikista niistä on jäänyt olennaisen ääreen pysähtymisen väkevä kokemusjälki.

Surun aistii ihmisestä, jos on kosketuspintaa jossain elämän vaiheessa siitä jäänyt. Ymmärtää, että hiljainen myötätunto on parantavaa osanottoa.

Matka sovittuun tapaamiseen Pohjanmaalle kävi välietapin kautta. Se taas oli Tampereella, jossa olemme tulleet käyneeksi elämän mittaan melko ahkeraan. Pääkaupunkiseudulla puoli vuosisataa asuneina pikkukaupunkilaisina olemme siinä käsityksessä, että Suomessa on oikeastaan vain muutamia urbaaneja kaupunkeja: Helsinki, Tampere ja Turku; ehkä Oulu ja mahdollisesti Kuopio kuuluisivat joukkoon, muut näyttäytyvät lähinnä alueellisen kulttuurin ja kaupan keskittyminä tai maaseututaajamina. Tämä on kotimaan matkailuun perustuva mielipide, josta en käy kinaamaan.

Tampereella satoi ripotellen, isot keskustahotellit olivat kansoittuneet Taekwondo-nuorison MM-kisojen osanottajista. Suosimamme kodikas pikkuhotelli eli omaa rauhaisaa elämäänsä, nukuimme hyvin. Nokia-areena ja sitä ympäröivä arkkitehtuuri oli muuttanut keskustan ilmettä sitten viime käynnin. Ihan kuin olisi globaaliin metropoliin tullut.

Toiselle laidalle kotimaata on etelästä selvästi pitempi matka kuin sieltä pääkaupunkiseudulle, todettiin yhteisissä keskusteluissa määränpäässä. Syysmaisema Kuortaneenjärven rantamilla oli sielua hoitava. Tapaamisten ja muiden yhteyksien elävinä pitämät suhteet kukkivat välillämme. Obligatoriset muistot opiskeluajoista kirvoittivat yhä hyväntahtoista naurua. Keskustelu vanhenemisen teemoista sekä ammatti-identiteetin merkityksestä puolestaan vakavoitti. Myös henkilökohtaisten kuulumisten jakaminen on aina kuulunut näiden tapaamisten proseduuriin.  

Yhteyden kokemukset tässä ajassa ja ikäkautemme arjessa tuntuvat vaalimisen arvoiselta aarteelta.

Juhlapäivän lähestyessä pysähdyimme arjen lomassa muistelemaan nuoruutemme merkittävimmän muutoksen alkusointuja, kohtaamistamme, ensi askeleita tutustumisen tiellä. Hääalbumi kertoo sen, mitä tunnetasolla meissä tapahtui. Aikuisen ennakoimaton rakastumisen prosessi voi olla nopea. Ilman epäröintiä me marraskuussa tutustuneet kihlauduimme helmikuussa ja elokuussa olivat häät.

Ensimmäinen vuosikymmen oli yhteisen arjen opettelua. Perheyksikkö kasvoi viidessä vuodessa kahdesta neljäksi ja koti muuttui pääkaupungista pikkukaupunkiin, johon hitaasti kotiuduttiin. Toisen yhteisen vuosikymmenen aikana lapset olivat jo koulupolullaan ja itse olin palaamassa työelämään. Siihen vuosikymmeneen sisältyivät myös omaa ammattitaitoa täydentävät erikoistumisopintoni.

Kolmas vuosikymmen oli lasten koulun ja harrastusten rytmissä kulkevaa arkea, johon pyrittiin sovittamaan perheen yhteisiä juttuja ja kummallekin yhtä omaa harrastusiltaa viikossa. Jälkeen päin ajatellen tämä vuosikymmen muodostui henkisesti raskaimmaksi, sillä siihen ajoittuivat poikien teinivuodet ikäkausiskismoineen ja lukioajat sekä 90-luvun lama ja sen myötä Toisen lyhyt työttömyysjakso.

Neljäs vuosikymmen tuntui menneen jonkinlaisessa sumussa. Pojat opiskelivat ja etsivät elämänpolkuaan. Nuorten kotoa lähtö riipaisi samaan aikaan, kun työni alkoi käydä raskaaksi yllättävien terveysongelmien ja työpaikan sisäisten muutosprosessien viedessä voimia. Eläkkeelle siirtyminen oli minulle suuri helpotus. Aloin taas opiskella ja harrastaa kulttuuria. Yhteinen lomamatkailu ja konsertti-illat toivat vaihtelua.

Viides vuosikymmenemme on ollut kaikinpuolisen tasaantumisen ja rauhoittumisen aikaa. Pojat löysivät tahoillaan elämäntoverinsa ja ensimmäiset lastenlapset toivat isovanhemmuuden ilon elämäämme. Koimme viidennen vuosikymmenen elämämme parhaana jaksona, vaikka kummallakin oli jo pulmia terveyden kanssa. Koronapandemia oli sukupolvellemme täysin uusi kokemus. Se on myös tuntunut merkittävänä ja käänteentekevänä muutoksena yhteiskunnassa.

Viidenkymmenen yhteisen vuoden täyttyminen on ehdottomasti ollut meille juhlan arvoinen etappi. Rakas perheemme on saanut uusia jäseniä. Lastenlapsista ensimmäiset ovat jo teinejä, tuoreimmat päiväkoti-ikäisiä. Ja me kaksi elämme vanhuuttamme kaikesta kiitollisena, niin onnellisista kuin kipeistäkin hetkistä. Rakkaudessa on vuodenaikansa kuten liitolla vuosikymmenensä, sen voi hyväksyä ja olla kiitollinen.